SODANKYLÄN KAIKUJA
Teksti: Eija-Liisa Markkula
Sodankylän 32. Elokuvajuhlia vietettiin kesäkuun kolmannella viikolla (14.-18.6.). Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n yhteistyö juhlien järjestäjän kanssa käynnistyi vuosi sitten Kätilö-elokuvan kuvailutulkkauksella. Tänä kesänä yhteistyötä jatkettiin niin, että yhdistyksemme tuotti juhlille kolmen pitkän ja kahden lyhytfilmin kuvailutulkkaukset Suomen Kulttuurirahaston tuella. Niinpä oli luonnollista, että Kulttuuripalvelun puheenjohtajan ja valkoista keppiä käyttävän sokean ihmisen ominaisuudessa olin avustajani, Hellevin, kanssa paikalla kuvailutulkattujen elokuvien sarjan päivinä. Näkövammaisille kohdennetun tarjonnan laajentaminen oli tärkeä saavutus, koska esillä oli erityyppisiä elokuvia, ja toisaalta päästiin kasvattamaan elokuvan houkuttelevuutta taiteenlajina näkövammaisten keskuudessa. Ensimmäistä kertaa Suomessa kuvailutulkattiin nyt myös mykkäfilmejä, mikä oli kuvailutulkkaukseen tottuneillekin näkövammaisille aivan uusi kokemus. Samoin kuin Kätilön kohdalla, kuvailutulkkausten käsikirjoitukset oli laatinut Pipsa Toikka näkövammaisena konsulttinaan Riikka Hänninen. Pipsa hoiti taidokkaasti varsinaisen kuvailutulkkauksen paikan päällä. Tässä kuulumisia sarjan esityspäiviltä.
Helsingin kolkon tihkusateen jälkeen Rovaniemen 20 asteen leppeä lämpö yllätti heti yöjunasta hypättyämme. Ylitimme Napapiirin leffaintoilijoiden täyttämässä bussissa. Perille päästyämme ja rekisteröidyttyämme asetuimme taloksi Elokuvajuhlien kesämajoitukseen Sodankylän ammattikoulun opiskelija-asuntolaan. Ja siellähän se tavattiin Pipsakin. Onneksi festivaalipaikka, Sodankylän keskusta, oli leirintäalueen läpi oikaistuna 10 minuutin kävelymatkan päässä.
Ensimmäiset festariesitykset näytettiin Lapinsuu-elokuvateatterissa 1986. Nyt Sodankylän keskustassa oli tuon historiallisen näytöspaikan lisäksi kaksi telttaa (Iso ja Pieni) sekä Kitisen koulun juhlasali muunnettuna elokuvateatteriksi. Näissä neljässä ”teatterissa” pyöri esityksiä ympäri vuorokauden, parhaimmillaan jopa 37 yhden päivän aikana. Kaikkiaan tänä vuonna katsojia Sodankylässä laskettiin olleen 28 000.
Elokuvajuhlien toiminnanjohtaja Ari Lehtola avasi keskiviikkona Kuvailutulkattujen elokuvien sarjan esittelemällä lyhyesti siihen kuuluvat elokuvat. Hän kertoi myös Kulttuuripalvelun roolista ja tekemästämme yhteistyöstä. Tämän jälkeen jatkoin kertomalla noin 150 hengen yleisölle, millaisen elämyksen kuvailutulkkaus meille näkövammaisille antaa.
Ensimmäinen kuvailutulkattu filmi oli tänä vuonna valmistunut Columbus, joka oli valittu yhdeksi ”Uuden elokuvan helmeksi”. Viipyilevän kauniin ja tapahtumaköyhyydessään vähäeleisen elokuvan puitteina olivat Eliel Saarisen ja hänen poikansa Eeron, sekä muutamien muiden kuuluisien arkkitehtien Indian osavaltion Columbukseen suunnittelemat rakennukset. Elokuva oli englanniksi ilman tekstitystä, mutta kuvailutulkattu suomeksi. Joskus tuntui siltä, että amerikanenglannin arkikielen repliikkejä oli vaikea ymmärtää, ja oli todella keskityttävä, vaikka elokuva etenikin rauhallisesti ja keskustelua oli melkeinpä tavallista vähemmän. Kuvailutulkille oli siis runsaasti tilaa, jopa hiljaisuutta jäi niin, että arkkitehtuurista kiinnostuneena jäin kaipaamaan enemmän juuri kirkkojen, pankkien ja kirjaston kuvailua.
Torstai oli varsinainen kuvailutulkattujen leffojen päivä. Iltapäivän aloitti Tyttö nimeltä Varpu, joka oli erinomaisesti kuvailutulkattu ja monin tavoin vaikuttava. Elokuva on kuvaus tytöstä, joka päätti ottaa selkoa tietymättömissä olevasta isästään ja samalla kantoi vastuuta äidistään. Ohjaaja Selma Vilhunen oli näytöksen päätteeksi yleisön haastateltavana. Hän kertoi työstäneensä filminteossa osittain lapsuudenkokemuksiaan. Katsomossa Kitisen koululla oli noin 350 henkeä, eli esitys oli loppuunmyyty.
Aki Kaurismäen Pakolaistrilogian toinen osa, Toivon tuolla puolen, esitettiin täpötäydessä Isossa teltassa n. 900 hengelle. Tarinassa kerrotaan ravintoloitsijaksi ryhtyneen Wikströmin ja laittoman syyrialaispakolaisen Khaledin yritteliäisyyttä nujertavista vastoinkäymisistä. Taas kuvailutulkkaus oli hyvä, mutta pari kertaa olin ymmälläni, enkä tiennyt, mitä kansa ympärillä nauroi. Ilmeisesti oli kyseessä kaurismäkeläinen vitsi, jonka ymmärsi, jos tajusi kuvan ja puheen erikoisen ristiriidan tai sen, että kuva täydensi puhetta jollakin älykkäällä mielleyhtymällä.
Illalla kello 23 alkaen esitettiin kaksi lyhytfilmiä, molemmat mykkäfilmejä; Romu-Mattila ja kaunis nainen sekä uusinnos täysin kadonneesta Salaviinanpolttajat-elokuvasta. Ensin mainittu kertoi häädön kouriin koirineen joutuneesta ikämiehestä. Salaviinanpolttajat oli ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva ja sai ensi-iltansa 110 vuotta sitten. Aiheesta haastateltavana oli tutkija Hannu Salmi, joka oli selvittänyt kadonneen filmin historiaa ja sisältöä lehtileikkeiden ynnä muista lähteistä löytyneiden viitteellisten mainintojen perusteella – siitä ei ole mitään muuta jäljellä! Esityksiä säesti jo Kuosmasen aiemmasta Hymyilevä mies –elokuvasta tuttu Ykspihlajan Kino-orkesteri. Lisäksi mukana oli foley-artisti Heikki Kossi, joka toteutti kaikki elokuvan ei-instrumentaaliset äänet, kuten lehtien havinan tuulessa, käyttäen apunaan yksinkertaisia arjen materiaaleja ja esineitä. Tunnelma oli katossa! Ihmiset taputtivat ja huusivat kesken elokuvan monta kertaa, kerta kaikkiaan huippua!! Mykkäfilmi kuvailutulkattiin ensimmäistä kertaa! Onnistui erinomaisesti! Ehkä uteliaana ihmisenä olisin toivonut, että tulkki olisi kuvaillut myös foleyn työtä, vaikka se hänen käsikirjoituksestaan tietenkin puuttui kokonaan. Festarien taiteellinen johtaja Timo Malmi kyllä esitteli Kossin. Luulin ensin hänen olevan joku orkesterilainen, mutta Hellevi selvitti miehen työskennelleen valkokankaan vastakkaisella laidalla. Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi elokuvien tekovaiheista ja sai ikuisuuksien pituiset aplodit ja yleisön äänekkäät suosionosoitukset! Ykspihlajan Kino-Orkesteri soitti vielä muutamia kappaleita festareilla esitetyistä kotimaisista elokuvista, ja yleisö tempautui tanssimaan, vaikkei ylikansoitetussa teltassa (ainakin 900 henkeä) ollut tilaakaan.
Ulkona oli edelleen 21 astetta eikä kenelläkään ollut juuri kiirettä kämpille, joten haastattelin vielä pikkutunneilla paria, kolmea, innostunutta katsojaa.
Mikko-Oskari Koski,
näkevä, Ison teltan salivahti:
Istui kuvailutulkkauskopin vieressä ja kuuli siihen tulkkauksen, jota sitten alkoi seurata. Hänelle asia ei ollut täysin uusi, koska hänen tuttavapiirissään on vaikeasti heikkonäköinen tyttö, joka on ollut mukana testaamassa lapsille tehtyjä kuvailutulkkauksia.
”Kuvailutulkkaus antaa uudenlaisen tulokulman elokuvan katseluun; jää jotain sellaista huomaamatta, jonka kuvailutulkki ottaa esille, mutta myös käy toisin päin. Jotain vähän tällaista osasin odottaakin, koska olin jo tavallaan tietoinen asiasta.”
Irma Yliaska,
täysin sokea, ”aito sodankyläläinen”:
Seurasi ensimmäisen kerran elämässään kuvailutulkattua elokuvaa, joka vielä sattui olemaan mykkäelokuva.
”Mie en olis tajunnu mistään mitään, jos ei olis ollu tätä. Pysyin hyvin mukana ja musiikki oli hyvää. Teatterissa olen kyllä ollut, kun on ollut kuvailutulkkausta.”
Anja Maijala,
näkevä, ”paljasjalkainen sodankyläläinen”:
”Ajattelin ensin, että se häiritsis, mutta sitä se ei tehnyt. Mie vain ihailin sitä, kuinka tää tulkkaaja oli poiminut sieltä ne tärkeimmät. Mie yritin ajatella itteni näkövammasen sijaan. Että sieltä ei tule liikaa tekstiä, vaan tulee ne tärkiät, ja se tietää varmaan sen, mikä teille on se ydin siinä, mikä jäis muuten ymmärtämättä. Ja tuota, sil oli miellyttävä ääni, sellanen, että se ei vieny mitään siitä elokuvasta pois. Minusta se oli kyllä hyvä kokemus. Näkevällekin tuli parempi kokonaiskuva.”
Matkalla majapaikkaan aurinko kuvastui kaupungin halki virtaavan Kitisen hieman unisenutuisesta peilityynestä pinnasta.
Perjantaikin oli oikeastaan kuvailutulkkauksen juhlaa, sillä silloin taas vähintään 900 ihmistä jonotti keskellä päivää katsomaan Hymyilevää miestä. Siinähän on jo tuotantovaiheessa MovieReading-sovellukselle tehty kuvailutulkkaus, jonka voi älylaitteella kuunnella missä tahansa elokuvaa sitten esitetäänkään – kuten teltassa.
Näkövammaisia oli paikalla harvakseltaan, mikä on varsin ymmärrettävää ottaen huomioon sikäläisen asukastiheyden ja siihen suhteutetun näkövammaisten tiheyden. Etelästä avustajan kanssa lähtijälle puolestaan elokuvajuhlakäynti tulee melko kalliiksi. Paikan päällä kaikki sujui yksinkertaisen selkeästi. Hyvin tehtäviinsä koulutetut talkoolaiset – joita riitti joka paikkaan – hoksasivat aina näkövammaiset ja hommasivat heille kekseliäästi ja hyväntuulisesti tarvittavat paikat ja tiedot. Se on sitä paitsi selvä, että ainakaan me sokeat emme pärjää ilman kuvailutulkkausta. Nyt, kun sitä oli useampana päivänä, nautin täysillä koko tunnelmasta ja siitä, että näillä festareilla ei ole minkäänlaista meteliä tai häiriöitä. Ihanaa oli sekin, että yleisö keskittyi niin intensiivisesti elokuviin, ettei näytöksissä kuulunut edes tavanomaisten ”leffaeväiden” rapinaa. Ihailtavaa oli myös, että Sodankylän rauhaisa arki soljui vuorokauden ympäri kestävässä auringonpaisteessa omaa tahtiaan, vaikka seassa pyöritettiin kymmenien tuhansien elokuvavieraiden härdelliä.
Olimme hyvin pohjoisessa; majapaikkamme takana suuri lumikasa jäi jatkamaan sulamistaan.