Teksti: Pasi Ahponen
Päätin menneenä talvena, että teen pienen tutkimusmatkan tutun elinpiirini ulkopuolelle, alueille joissa en ole aikaisemmin käynyt, kuullut ainoastaan mielenkiintoisia kyläläisten kertomia juttuja.
Matkalla
Nousen Marjavaaraan ja sieltä laskeudun Mustanjängän puolelle. Jatkan matkaa poropolkua pitkin alimmaisen Mustajärven rantaa seuraten jängän yli. Onneksi kesä on ollut kohtalaisen kuiva. Jängällä on nyt helppo kulkea. Kypsiä hillojakin olisi tarjolla!
En jää nyt kuitenkaan niitä poimimaan. Osun prikulleen oikeaan paikkaan. Kuulen sen jo pitkän matkan päähän. Tulen Myllypurolle.
Lahonnut myllyvanhus nuokkuu ikiuntaan toimettomana ja hylättynä. Sen sijaan kirkasvetinen Myllypuro solisee vieressä laskien vetensä Mustaanjärveen. Silitän kelottuneen myllyn pintaa. Se on lämmin ja tuoksuu vanhalle. Nousen kapealle kannakselle, joka jakaa Mustajärvet ylimmäiseen ja alimmaiseen. Katsastan vielä vuolaan nivan, josta vesi syöksyy Myllypuroon. Pidän pienen tauon ja kertaan mielessäni alueen karttaa. Alkaa näet reitti, joka ei ennestään ole minulle tuttu. Juurakkovaara on tuossa vasemmalla. Ei sinne, vaan enemmän länteen. Tulen Joutsentaittamavaaran takapuolelle, jossa korkean vaaran rinne on täysin pystysuora, kallioinen kuru. Vaikka aurinko paistaa, on täällä todella hämärää. Muistelen lukeneeni lehdestä, että juuri tästä kurusta löytyi kymmenkunta vuotta sitten elävä fossiili, alkeellinen Ahonoidanlukko ja koko alueesta tehtiinkin sittemmin luonnonsuojelualue. Vähän matkan päästä löydän Harappiojasuun ja suureksi ilokseni ojan penkalle on laitettu merkkipaalu, jossa riippuu tuohilippi!
Kumarrun koukkaamaan lipillä ojasta vettä, joka on kristallinkirkasta, raikasta ja pehmeää. Lippoan vettä janoiseen suuhuni useamman kerran. Laitan tuohilipin paikalleen toisia kulkijoita varten ja jatkan matkaa.
Perillä
Olen melkein perillä. Kuivajärven ranta jo häämöttää. Mikä unenomainen tunne täyttyykään mieleni auringonvalon muuttaessa tämän erikoisen, lähes kaltiomaisen järven veden smaragdin vihreän eri sävyihin.
”Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa. Minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.”
Tätä tunnekuohuista elämystä täydentää voimakkaasti tuoksuva männikkö. Tähän päätän jäädä!
Teen pienet kynsitulet pystyäkseni keittämään itselleni nokipannukahvit. Katkaisen tukevan keitiskepin ja pingotan sen kahden kiven väliin. Koukkaan pannulla järvestä vettä kahvia varten. Odotan hetken sen kiehumista.
Nokipannukahvi juotuna omatekoisesta patinoituneesta kuksasta kruunaa tämän ainutkertaisen hetken, yksin hiljaisuuden ja lumoavien värien ja tuoksujen keskellä.
Paluu
On aika lähteä kotimatkalle. Sammutan nuotion huolella ja siistin paikan. Haluan sen näyttävän kuin kukaan ei olisi koskaan pysähtynyt tänne ihmettelemään meille lappilaisille niin itsestään selvyyttä; puhdasta vettä, juotuna lähes mistä tahansa ojasta, purosta tai järvestä.
Käyttämääni paikalissanastoa
– tuohilippi = tuohesta tehty varrellinen juomakuppi
– kaltio = lähde
– niva = pieni ”koski”
– nokipannu = nokeentunut kahvipannu
– kuksa = koivupahkakuppi
– kynsitulet = pieni nuotio
– kuru = tunturirotko
– jänkä =suo
– keitiskeppi = keitinsalko
– Ahonoidanlukko= fossiili, noidanlukkohin kuuluva saniaislaji.
Runolainaus: Eino Leino
Kirjoitus: Pasi Ahponen
Kuvat: Pasi Ahponen
Koppelossa 2017