”KUINKA VOI RAKASTAA NAISTA JOTA EI OLE KOSKAAN NÄHNYT?”
Teksti: Ari Suutarla
Matkalla taas. Kova tuuli viuhuu, roiskii sadetta. Helsingin Länsisatama, uusi terminaali, treffi parkkipaikalla, bussi ajanut Hämeenkyröstä, Vihdin liikenne, johdossa vanha tuttu kenraaliluutnantti Pentti Lehtimäki. Mies täyttänyt jo kahdeksankymmentä, ollut Viron nykyisen itsenäisyyden alkuvuosina Suomen valtion lähettämänä luomassa maan puolustusvoimia, vankka asiantuntija.
Kirsti ja minä tulimme huvilalta kotiin Malminkartanoon jo eilen. Katsastettiin kukat ja matkavaatteet.
Bussia ei näy. Soitetaan. Ovat puoli tuntia myöhässä, tulossa Nurmijärven kohdalla. Raivo tervehtii, kuljettaja muinaisiltakin matkoilta ynnä uudet Kirsti ja Matti. Nautitaan laivan aamupala heidän kanssaan. Pari muutakin tuttua aikaisemmilta matkoilta, Riitta-Liisa ja Asko, Marja ja Vesa, Vesa ihan luokkakaveri keskikoulun ajoilta.
Laiva Eckerö Linen Finlandia. Ostetaan Kirstin dödöä, kolme kahden hinnalla. Maksetaan kuitenkin kolmesta. Kirsti palaa selvittämään. On käsittänyt väärin. Saa rahaa takaisin ja uudenlaisen pakkauksen. Minä kärvistelen pääsyä vessaan.
Suomenlahti heijaa alla hiljaksensa. Asetun naputtelemaan matkapäiväkirjaa vanhalla nokialaisella ja vanhalla systeemillä: lähetän sähköpostia itselleni. Välitallennuksen teen luonnoksiin.
Nautitaan laivan aamupalakattaus. Kirsti löytää minulle istumasijan. Vieressä ovi, josta ihmisiä lappaa kannelle ja sisään. Vetää, etsitään uusi paikka. Joku makaa hissin vieressä lattialla. Ennen Tallinnaa syön vielä lohileivän. Illallinen vasta kello 19 Saarenmaan Kuressaaressa.
Ajo Tallinnasta Itämeren rantaan, Virtsun satama. Nimenhuuto bussissa, muutama tuttu lisää, vanha pankkimies Tuomisen Jorma, taisi hoidella isävainaan perunkirjoituksen, osoittautuu myöhemmin eri Tuomiseksi. Aurinkoa, paikat peräpenkistä, alla jyrää bussin diesel.
Näkymiä bussin ikkunasta. Estonia-teatteri, Viivi Lönnin käsialaa. Pentti Lehtimäen kanssa pääsee keskelle historiaa.
Haikarat ilmestyvät, yksi tepastelee maassa. Virossa puolet maa-alasta on metsää, suomaita paljon ja niillä sammakoita, siitä haikaroiden suuri määrä. Tienvarsigrilli, ei pysähdytä. Pärnun tie erkanee vasemmalle, jatketaan suoraan kohti Virtsun lauttapaikkaa. Tie oikealle Haapsaluun. Näitä teitä on kuljettu ennenkin.
Junan rata alittaa tien. Minne johtanee, ei ainakaan Haapsaluun, koska kiskot sinne on purettu ja kaupungissa vain katettu asemanseudun ratapiha jäljellä. Pioneja, jasmiineja, kesäisen kaunista. Joku tietää, että Haapsalun rataa rakennettaisiin uudestaan.
Poiketaan tieltä. Bussin kulku tyssää, tie kapenee, molemmin puolin tuuhea lehto, kävelysilta. Kävellään vanhalle kartanolle, kyltissä vuosiluku 1819 ja nimi von Stakkelberg, 15 pylvästä, orpokoti vuodesta 1922. Turistimatkailun pikakatsomista yksityiskohtineen, taatusti eivät jää mieleen. Aurinko, keskipäivän lämmin. Kivipeltoja. Tarinaa Baltian aatelista. Kolhoosien hyvä puoli oli peltojen salaojitus, kenraali kertoo. Hänellä on armoitettu kyky nähdä hyviä puolia.
Vasemmalla suuri suo, Virtsu 64, Kuressaari 144.
Peltoja, pajupuskia, lehtikuusia, Marjamaa 25 kilometriä vasemmalle, Koluvere loss ja Hannun vaakuna. Valistan Kirstiä, että loss on linna eikä lossi. Läänemaa maakuntaraja. Itämeri lähestyy.
Päivänkakkaraa, niittyjä, suolaheinää. Metsässä vieressä tietyömaan asvaltin käry, muutoin tie ollut häkellyttävän hyvää. Kello 13:30 pitäisi olla Virtsun satama, ei kyllä olla.
Koivikkoa, olikohan Lydia Koidula täältä? Kaksi kurkea, siis muitakin lintuja kuin haikaroita.
Lihula, vanha piispan linna, aikanaan Euroopan pisin silta vuodelta 1904. Luostarin rauniot. Kirkko. Ihana mesiangervopelto. Jälleen tie Pärnuun. Pitkä kolhoosirakennus. Tosi tiheä kuusikko – vaihteeksi. Hyvä, kun tuli syötyä laivalla se lohileipä. Taas tie etelään, viitassa lukee Pärnu, mutta emme käänny sinne. Tietyö ja äkkijarrutus.
Ranta häämöttää. Iso alue katajia, Virtsu vielä tai enää kymmenen kilsaa. Maariankämmeköitä. Koneellinen liikennevalo punaisena, ei autoja. Kuitenkin odotetaan. Mustavariksia. Kuusiaita noin 30 metriä korkea.
Vihdoin saarille
Näkyy avomeri, tuulivoimaloita. Konsum, ruotsalaiset pitävät kauppaa täällä taas. Muhu ja Kuivastu. Jonoa lossille. Kuljettaja Raivo maksaa liput. Tienvarsimainos: Royal gentlemens club, kuninkaallisten herrojen klubi, avoinna kello 20 – 06. Pitäisiköhän jäädä odottelemaan?
Laiva, aika isoa aallokkoa. Yläkannelle ja ravintolajonoon. Pieni seljanka, rantakuppilassa jo mainio kiluleipä. Muistan, että Viron silakka on kilu. Voi, miten käyttämätön kieli unohtuu. Virossa ollaan. Keitto 3,5 euroa. Kenraali lupaa kertoa tänne 1944 jääneistä saksalaisista. Keitto osoittautuu mainioksi makkaraseljankaksi. Pitää kotonakin muistaa panna keittoon laakerinlehtiä.
Ajo jatkuu kuin Hailuodon saarella, on tasaista ja matalaa. Pysähdys Muhun kirkolla. Lampaita. Paikkakunnan nimi Liiva. Kirkossa jäljellä freskoja, mutta ovet ovat lukossa ja opas tiessään.
Venäjä lähti näiltä saarilta pois vasta 1994. Tuloon tarvittiin oma viisumi. Kenraali pyytää minua kertomaan 1200-luvun kirkollisesta elämästä. Mieleen ei tule muuta kuin Turun tuomiokirkko. Ainut ero on ollut siinä, että virolaiset, toisin kuin suomalaiset, dokumentoivat kaiken. Joku Henrik on heilunut Muhussa.
Kerron lyhyesti kreivi Axel von Fersenin tarinan. Hän ja hänen isänsä, myös Axel, olivat niin sanottuja rantaruotsalaisia. Heitä oli pitkin Itämeren rannikkoa. Tämä poika Axel kuoli 1810, katsomme netistä. Hän omisti täällä Matsalussa ison kartanon metsineen, maineen. Muistan, että sama herra omisti Eurajoella Vuojoen kartanon sekä Janakkalassa Harvialan kartanon.
Axel oli poikamies. Tarinan mukaan hän hellusteli Pariisissa Versaillesissa Maria Antoinetten kanssa. Seurustelu ei johtanut sen kummempiin. Toiset kertovat kaksikin poikaa syntyneen. Herra von Fersen oli myös seikkailijaluonne. Se vei miehen osallistumaan muun muassa Amerikassa etelävaltioiden sotaan.
Tarkistan tarinan tiedot soittamalla Eurajoen emeritus kirkkoherra Heikki Vanha-Rauvolalle, joka ilahtui kuullessaan minun olevan tutkimassa Vuojoen kartanon herran maita Baltian puolella.
Tammiaukio, josta muut puut hakattu pois. Tammet jo parikymmenmetrisiä. Pysähdys Valjalan kirkolla. Täällä Viron ensimmäinen kolhoosi, teki myös ensimmäisenä konkurssin. Kirkko vuodelta 1229. Menevät katsomaan, onko auki. Pyydän vilkaisemaan, onko katosta riippumassa kirkkolaivaa tai votiivilaivaa. Saavat ainakin liikuntaa. Selkävaivalta en viitsi hypätä ulos ja sisään. Voisi olla kohteella enemmän aikaa ja kohteita vähemmän.
Kun bussi on lähtenyt aamuvarhain, eka päivä lähes nujertaa. Ihmemies tämä kenraali Pentti Lehtimäki jaksamaan.
Laivalta hankittu putelikin on aloittanut tuttavallisen kierroksensa penkkiriviltä toiselle. Kone jyrää alla, pitää ilmastointia yllä. Kirkossa saarnastuoli korkealla, yllä katos, josta riippuu Kirstin ihastukseksi lintu. Selostan Pyhän Hengen symboliikkaa.
Saarenmaan valssi
”Talkoot Löönen sool”, talkoot Löönen suolla, oli Saarenmaan valssin ensimmäinen versio ja vielä mollissa. Teksti Debora Vaarandin, sävel Raimond Valgren. Neuvostoaikana 800 nuorta oli työleirillä Lööne kartanon suolla, ja tanssit olivat illalla. Runo sisältää kansallista symboliikkaa:
– Ne ööt ovat valkeat ja kuluvat ruttu, (kuluvat pian); – Pyöritä lennätä pellavapäätä, sinä kiiltävänappinen sotilas vaan, mutta pellavapäätä et omaksi saa.
Virolaiset haluavat ja osaavat laittaa kaiken matkailun palvelukseen hannunvaakunoineen. Koska mahtaa Hämeenkyrössä Mäntyrinteen hautausmaan tien vieri saada hannunvaakunansa Irwin Goodmanin haudan merkiksi? Täällä tien varressa hannunvaakuna, Saarenmaan valssin synnyinpaikka.
Milloin Suomessa tulee laatta jonkin laulun tekopaikalle?
Kirsti ottaa kuvaa kelta-apiloista ja muistomerkistä, jossa myös Georg Otsin kuva.
Sokea mies hierojalla
Ajo mantereelta Kuressaareen, kylpylähotellin nimi Meri. Siistiä kaikkialla, paikat kunnossa, kukkia, istutuksia.
Eric Adamssonin muistomerkki vapaustaistelijasta. Monumentti hävisi neuvostoaikana ja korvautui kommunisti Kingiseppin patsaalla. Se taas katosi 90-luvulla, ja Adamsonin työ löysi takaisin.
Hotellissa sählinkiä. Joku saanut siivoamattoman huoneen ja tunkee väliin. Yritän napakasti pyytää ainoata vastaanoton toimijaa hoitamaan yhden asiakkaan kerrallaan. Suomalaisnainen jatkaa sitkeästi epäsiistin huoneensa kanssa eikä näe siinä mitään kummallista. Tyypillistä matkailun pikku kärhämöintiä.
Huone, merinäköala, parveke. Ranta ihan 50 metrin päässä, aallonmurtaja, saaria, kaunis auringon lasku. Kaupasta yöksi vettä. Kenraali oli sanonut ei juovansa kraanavettä. Tämä oli nyt Konsumin sijasta COOP, ruotsalainen kauppaketju jälleen.
Hoitoaika hierojalle. Kuusikymppinen nainen melkein kauhisteleee näkövammaani: pimi mees.
– Olenko katsellut liian paljon naisia, hän kysyy mutkattomasti. Toinen järkytys tulee, kun kuulee sokeutumisesta kymmenvuotiaana ja Kirstin olevan vaimo, ei tytär.
– Kuinka voi rakastaa naista, jota ei ole koskaan nähnyt; mistä voin tietää, onko hän kaunis?
Yritän selittää, että kauneudesta on vähän iloa, jos luonne on häijy ja pahansisuinen.
Tuntuu, ettei mene jakeluun. Ammattitaitoinen hieroja kuitenkin. Tunnin hoito maksaa 35 euroa, ja tämä on hotellin hinta.
Viro vaiko Eesti
Väkeä Kuressaaressa on noin 16K (16 000), koko Saarenmaalla noin 70K. Kaupunki kuuluu pienempään kokoluokkaan kuin isommat Pärnu, Tartto, Kohtlajärvi ja Narva. Tallinna menee omassa sarjassa.
Kenraali kysyy, kuinka moni valtio voi ylpeillä sillä, että puolet väestöstä puhuu suuren naapurimaan kieltä. Se voidaan nähdä merkittävänä henkisenä pääomana.
Ihmisen mieli on häälyväinen ja muisti mitä katalin. Olen ollut Länsi-Viron saarilla turistiryhmässä kerran pari ja aiemmin mainitun pappi Heikki Vanha-Rauvolan kanssa automatkalla rannikolla. Se oli olevinaan linturetki Matsalun ruovikoille. Lintutorniinkin kiivettiin, mutta ainoa, mitä nähtiin, oli suota rämpivä hirvi.
Samoin kuljin kirkkohallituksen autolla 1990-luvun avustusten toimittajana.
Tuntuu, että mitään en muista. Matkoilta mieleen on jäänyt olemattoman vähän, mitä nyt yksi alueellisen näkövammaisten järjestön, ”Läänemaan pimidate yhinguse” meidän lahjoittajien kunniaksi toimeenpanema meluisa iltakalaasi Kuressaaressa.
Se ei ollut loppua ollenkaan, ja jopa viihtyminen selvin päin kävi työstä. Oli tuotu tänne joitakin äänikirjojen kasettien kopioinnissa käytettyjä ja meillä käytöstä poistuneita laitteita. Neuvostoliitossa oli ollut ikioma, muualla tuntematon järjestelmä. Kannettiin tarjolle siis täyttä romua, josta ilo oli lyhytaikainen. Nyt muistot nostavat häpeän tunteita.
Vähitellen alan käytellä sanaa Viro. Kotona aion selvittää, oliko Suomessa Viro edellisen itsenäisyyden aikana Viro vaiko Eesti. Itselle tämä maa on ollut Eesti ja virolaisille edelleen. Ehkä vaikuttamassa oli voimakas radioasema keskipitkillä aalloilla, ”Eesti vabariikin rinkihälinä”, jota nuoruudessa kuunneltiin yökaudet.
Hiiumaan päivä
Bussin keula kohti Hiidenmaata, ruotsiksi Dagö, paikallisesti Hiiumaa, minulle ennen käymätön. Saarenmaa oli Ösel ja Kuressaari Ahrensburg sekä ruotsiksi että saksaksi.
Vanha ravintola tuulimyllyn jalassa, pöydät myllynkiviä, istuimet jauhosäkkejä. Maxima, liettualainen kauppaketju, seuraavaksi Coop-kauppa. Vitsit Saarenmaan ja Hiidenmaan välillä kulkevat samaan tapaan kuin Tampereen ja Turun tai Rauman ja Porin. Pelto, kaksi korppia. Baltiassa iso väkikato Euroopan vapaan liikkuvuuden mukana. Takana viljapeltoa, suuri karja. Paikan nimi Leisi, nyt ajosuunta suoraan pohjoiseen, männikkömetsää, vähän seassa lehtipuita.
Sormi puutuu nokialaisen näppäilyyn. Ei ole puutunut ennen. Kirsti näkee ja antaa jumppausohjeita. Hirvi seisoo jäykkänä metsän reunassa. Joka kunnassa on veistetty laivoja, 20 – 30 metriä pitkiä, kuljetettu heiniä hevosille Pietariin, samoin halkoja ja muuta puutavaraa. Miljoonakaupunki imi paljon. Oransseja unikkoja, viljeltyjä varmaan.
Pieni hautausmaa, tuulimyllyjen kylä, kahta eri mallia, hollantilainen ja muu. Toisessa kääntyy koko talo, toisessa vain ratas- ja siipivärkki.
Karjaan kirkko, komea, ortodoksinen. Kenraali muistelee olutfestareita täältä. Opaste Triigi satam, 4, siitä toinen yhteys ”Hiiumaalle”, päivänkakkaroita. Saarenmaan shamaanin asuinpaikka, kenraali käynyt taioilla!
Triigin satama, Hiidenmaa häämöttää, lauttamatka toista tuntia. Odotellaan laivan tuloa. Toinen reitti on ylempää Haapsalusta.
Karkotettua kansaa
Näiltä saarilta Katariina Suuri siirsi 1781 toistatuhatta rantaruotsalaista jalan Ukrainaan, jotta saisivat harjoittaa vapaina elinkeinojaan ilman kartanonherrojen verovaatimuksia. Taivallus vei vuoden, toinen puoli karkotetuista menehtyi matkalla. Vieläkin jostakin Itä-Puolan alueelta löytyy karttakylä Gammel svenskby. On ollut pakkosiirtoja ennenkin.
Tulomatkalla hiljennettiin Risteen kohdalla. Siellä museoitu ”jaama”, asema, josta toisen maailmansodan jälkeen pantiin juniin kulakkeja ja muuta väkeä Siperiaan. Viimeinen juna lähti 1949, ja mukaan oli saatava 20K ihmistä, ei katsottu sukuun eikä säätyyn, kunhan kiintiö tuli täyteen.
Pieni laiva, hyvät ja halvat ranskalaiset perunat kanttiinissa, seurustelua matkakumppaneiden kanssa; Rantasia, Savolaisia, herra Jorma pikkusisko Riittan luokkakaveri, rouva ammoisen kunnanlääkäri Oiva Pentin tytär. Esko Erkkilä osoittautuu sukulaiseksi, on edesmenneen isäni pikkuserkku suoraan alenevan polveilun mukaan, isoäidin äiti Viljakkalan Härkkejä.
Ennennäkemättömiä seutuja
Hiidenmaa, 10K asukasta, pinta-ala tuhat neliökilometriä, korkein kohta 86 metriä, kaupunki Kärtla. Lentoliikenne Tallinnasta. Saari näkyy hyvällä säällä Hangon läntisille merialueille. Laiska Jaakko osti 1624 saaren. Ruotsin vallan aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721. Seurasi kaksi Venäjän vuosisataa.
Kopun majakka vuodelta 1504 toimii yhä. Kului paljon puuta, näkyi yli kaksi peninkulmaa. Laivoja ohjattiin tahallaan matalaan ja rosvottiin. Saksalaiset käyttivät kesällä 1941 suomalaisia Hiidenmaan valtauksessa.
Sakkia on pyörinyt, juuttia Tanskasta ja muuta.
Hiekkamaata, mäntymetsiä. Kirkoissa taidetta, joka otettu talteen haaksirikkoutuneista laivoista ja tuotu tänne.
Ylhäältä majakan tornista näkyy Aino ja Oskar Kallaksen Reikin pappila. Poiketaan myöhemmin. Keltapäivänkakkaroita. Majakan peililaitteet ostettu Pariisin maailmannäyttelystä 1900.
Moni kapuaa torniin, askelmia 107, ovat korkeita. Kirsti käy, minä en.
Tuodaan kännykän kapulaa, toisessa päässä Tuulikki Nikkilä, Pertun pirteät pelimannit, tänään 80 vuotta, juhlii Koskilinnassa. Veli Tapanikin on paikalla. Onnittelen.
Kahvilan kyltti: Hyvin käyttäytyvät ja koirat tervetulleita! Muistan Peppiä hoidossa Helena Hyvärisellä Pyynikillä.
Majakalla vielä, on Itämeren korkein, 102 metriä meren pinnasta.
Luonto tulee syliin
Mitä mahtaa tämä olla talvella? Nyt villiruusuja paljon ja enemmän kuin Saarenmaalla.
Taas rantatiellä, tervaleppää. Katajaa molemmin puolin. Kalansaalis jollakulla, paljon kampelaa näyttää olevan.
Reikin kirkko, joka näkyi majakalta. Onko votiivi- tai kirkkolaivaa, pyydän Kirstiä katsomaan.
– Ei ole, useimmissa on ollut ja montakin, mutta on varastettu tai ovat hajonneet.
Täällä piti pastori Forsius, suomalaislähtöinen, ruotsiksi lähtösaarnan Ukrainaan lähtijöille 1781.
Kärtla, vaatimaton pikkukaupunki, rantaravintola, lounas. Patsas, neuvostosotilaan pää, ylioppilaat pesevät keväisin oluella. Verkatehdas, muinainen kuten Narvan. Katu nimeltä Rootsi.
Turkoosi meri, sininen Lada, vesi velloo viisivärisenä. Kirsti lähettää useita kuvia, värisyys erottuu kuvissa hyvin.
Vahva espresso, wc. Nyt Heltermaa 25 kilometriä, laivayhteys Haapsaluun, käyttämäämme nähden pohjoinen reitti Hiidenmaalta.
Aamulla tultiin Sörun satamaan, edessä Suuremöisan kartano. Mahtaako kirjoituskäsi krampata?
Metsä, kuivasuo. Valtava kiviröykkiö, mikä lie muinaishauta: ”Pölisse letta”. Syöksyvät taas laumoin kuvaamaan. Moniko muistaa kotona, mitä on kuvannut? Auto käy kääntymässä, kuvaajia odotetaan. Kivikasan arvoitus ei ratkea. Olikin koko asian juju: Ei tiedetä mikä on kivikasa, vaan on arvoitus.
Suurmoision Kartano, 64 huonetta, vanhin osa vuodelta 1755, taas von Stackelbergeja, tällä kerralla rouva Ebba von. Lupaan olla muistamatta.
Hiiu vill, villafapriikki, teollista villan tuotantoa parin vuosisadan takaa. Koneita käytetään näytiksi.
Ostan kolme huovutettua istuma-alustaa, a 8 euroa. Palautan yhden, on eri kokoa.
Pieni Kasrarin saari, kasvanut kiinni Hiiumaahan. Seuraa Aino Kallaksen koti, jos on auki. Ei ollut.
Aino Kallas oli Viipurin Krohneja, isä runomies ja fennomaani Julius Krohn, sittemmin Suonio.
Saarelta ei saa viedä pois kasveja. Orjaku, satama, johon ennen tuli Saarenmaalta lautta.
Käimä, Hiidenmaan toiseksi suurin kylä Kärtlan jälkeen. Säveltäjä Rudolf Tobiaksen kotimuseo. Kuka lienee, ihan outo suuruus. Hauska taulu: 255 km, Punkalaidun, olisiko ystävyyskunta? Lautalla taas ranskanperunoita ja kanaa.
Rantakävely keskustaan
Viimeinen aamu. Aurinkoa, tuulta, viileää, T-paita on liian vähän, Kirsti istuttaa Kuressaaren linnan puiston penkille ja palaa hakemaan pitkähihaista.
Jäädään torin varteen. iPhonen askelmittarin lukemia kertyy.
Sovitaan, että auto noukkii. Herra Esko, isäni pikkuserkku, ilmestyy odottamaan bussia myös.
Metsämamsikoita vitosella torilta, maistuu. Milloinkahan on nähty näitä Suomessa?
R-kiskalta nakkihodari ja Viro 100 arpa 1918, päävoitto sata kertaa. Nämä hallitsevat kansallisen identiteetin asiat.
Olisiko idealla käyttöä kaikennäköisten kenojen paikalla, Suomi sata ja päävoitto sata kertaa 1917 euroa?
Soitan siskolle, joka matkalla Karkkilan torille, Vihdissä aamulla plus neljä ja heinäkuun seitsemäs. Se on Suomen kesää. Marjan ja Panun pulmapäivä, vuosia X, kuten meillä toukokuussa. Laitetaan viestejä.
Tarina suuresta tammesta
Bussi tulee, ajetaan rantoja, näkyy Abrokan iso saari. Aurinkoa. Pitää riisua pitkähihainen.
Taistelujen muistomerkki, saksalaisia 10K, neuvostojoukkoja 35K. Neukit tulivat ensin Hiidenmaalle ja Muhuun, vasta sieltä Saarenmaalle.
Mutta missä on kurki, Kuressaaren symboli? Löytyy yksi kahvila Kurki, laihan linnun kuva oven päällä.
Väki kuvaa ulkona muistomerkkiä, tiltaltti äännehtii. Heitä on ollut paljon ja jopa kaupungilla.
Kirjoituskäsi alkaa puutua taas. Palattua on tätäkin asiaa lääkärille. Postikortteja tältä matkalta ei näköjään lähde.
Kirsti oikaisee saaren Saarenmaan kartalla itälänsisuuntaan, kun minulla ollut etelästä pohjoiseen.
Kuressaari saa paikkansa liki lounaisnurkkaa.
Tähtäys Kaalin kraaterille, harvoja paikkoja, jotka muistan. Kiviperä dolomiittia. Kirsti ostaa minulle pienen kannellisen sormisuolakupin. Meteori identifioitu tieteellisesti 1927. Putoaminen pari vuosituhatta ennen ajanlaskun alkua. Kenraali kertoo kansan muistista, joka tavoittaa 3000 – 4000 vuotta sitten tapahtuneita.
Mitä ovat Kalevalan tarinat suuresta tammesta ja valoilmiöstä? Päivä pari sitten Eino Leinon päivä, hänellä kirja Tarina suuresta tammesta, vuosi 1896, muistelen. Pitää kotona tarkistaa, onko yhteys.
Ohjelmaan merkitty lounas kahdelta. Erittäin hyvä, alkukeitto, pehmyt porsaan paisti, olisiko villisikaa?
Väki käyskelee Saarenmaan nurmilla, tarkenee. Edelleen Sörven niemekettä. Kasvillisuus osoittaa vanhat talojen paikat.
Majakka tai loisto. Pensasta, lehtipuuta, niittyjä välillä. Sotahistoriaa. Hidasta perääntymistä, irtautuminen Torgusta marraskuu 1944, edessä Kuurinmaan motti, purkautui vasta sodan lopussa, 1945 toukokuussa; 180K saksalaista vankia.
Surullinen meritarina
Wilhelm Gustloff, saksalaisten risteilyalus 1800 matkustajalle, kyydissä yli 10K. Neukit torpedoivat jo tammikuussa 45, koko maailman ja ainakin Itämeren eniten ihmisuhreja vaatinut meriturma, tuhatkunta pelastui, yli 9000 hukkui.
Vaikea käsittää, mitä katastrofeja on tapahtunut vain 70 kilometriä Suomen rannoilta etelään, kyyditykset, karkotukset ja pakenemiset maasta. Näkyy Liivinmaan rantaviiva. Tänne Neuvostoliitto ei päässyt taistellen. Valtavasti katajia. Sääre, kapea niemen kärki, sotamuseo, Viron eteläisin kärki, rajavartiosto, EU-rahalla rakennettu. Taas juoksahdus autosta ulos ja takaisin. Tätä on, kun turistit kuvaavat eivätkä kotona muista, mitä kuvissa on, eivät auta edes iPhonen paikantimet tai kellon ajat, kivi mikä kivi ja ranta kuin ranta. Enää ei sentään liimailla paperikuvia albumeihin tai asetella filmin paloja diakehyksiin.
Jatketaan niemen länsipuolta. Rannikkotykistön asemat, mäellä tulenjohtopaikka, nyt puiden peittämä. Punkkereita aukkoineen. Tarvittu valtavasti sementtiä.
Lehmiä pitkin karvoin. Poispyyhkiytyneitä rantakyliä, ennen sotaa väkeä 3000, nyt vain katajia, toisiinsa kasvaneita kiinni. Maja myytävänä.
Yli 100K lähti meren yli Ruotsiin, näiltä rannoilta lähes kaikki.
Kenraali kertoo: 1944 Turun satama oli pakkoluovutettuna liittoutuneille. Sieltä sukellusveneet tulivat, myös Wilhelm Gustloffin upottaja. Nyt virolaiset ovat maastaan poistaneet neuvostoajan muistomerkkejä.
Kohteiksi merkitty surullinen Kloogan keskitysleiri, josta muun muassa Inkerin väkeä Hankoon.
Paldiski kohde myös. Molemmat sivuutetaan vauhdilla ja maininnoin.
Joudutaan ajamaan lujaa, nippanappa ehditään Suomen laivaan. Noutopöytä odottaa. Helsingin Länsisatamassa jatkamme bussilla Tullinpuomiin. Sieltä on helpompi saada taksi kuin sataman kaljakeissien kanssa hoipertelevista jonoista.
Mielessä taas kerran kysymys, näinköhän nyt viimeinen kerta näillä Länsi-Viron saarilla. Oli hyvä matka, plussaldo lähes täydellinen, Kirstille mielessä iso kiitos ja käytännössä hali. Arjen tultua vanhenevaa miestä Töölön sairaalassa vartoo lääkäri.