Teksti: Eija-Liisa Markkula
Sari Loijaksen (55) ensimmäinen vuosi Näkövammaisten liiton puheenjohtajana on täyttynyt. Hän on ensimmäinen nainen Suomessa liiton huipulla. Pohjoismaista löytyy toinenkin, Unn Ljöner Hagen, joka on Norjan vastaavan organisaation puheenjohtaja.
Pidimme Sarin kanssa juttelutuokion, johon olin valmistautunut muutamalla kysymyksellä. Kuittasimme järjestöasiat lyhyellä alulla ja jatkoimme sitten elämän mehukkaammille puolille.
Vuoden pyörähdettyä Sarin tuntemukset olivat vahvasti plussan puolella, joskin hän vertasi sen tuntuneen joskus kuin kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä; jonakin päivänä tuntuu, että tämähän sujuu ja sitten tuleekin taas päivä, jolloin on ihan muuta. Jo ennen valituksi tuloaan Sari tutustui liiton organisaatioon sekä toimintatapoihin ja sitten työhön ryhtyessään päätti aloittaa mahdollisimman puhtaalta pöydältä ja suhtautua haasteisiin myönteisesti. Hyötyä on ollut siitäkin, että ollessaan jo ministeriössä töissä hänellä oli luottamustoimia silloisessa keskusliitossa, esimerkiksi varapuheenjohtajuus. Kuitenkin noin 13 vuotta sitten hän jätti nuo luottamustehtävät. Nyt palatessa edessä oli muutamia yllätyksiä, joita hän ei ollut osannut odottaa. Tiedonjanoisena ihmisenä hän on pyrkinyt pääsemään kaikesta perille mahdollisimman pian.
Sari tuli liittoon Sosiaali- ja terveysministeriöstä, jossa hän toimi neuvottelevana virkamiehenä ja oli valtakunnallisen vammaisneuvoston (VANE) pääsihteeri. ”Kun luulin työn olleen melkein pelkkää kirjoituspöydän ääressä istumista”, Sari korjaa ja kertoo siihen kuuluneen jatkuvaa kokouksissa istumista, matkustamista sekä kotimaassa että ulkomailla, puheiden pitämistä ja verkostoitumista. Se työ, mitä hän teki paikalla ministeriössä, oli useimmiten lausuntojen laatimista.
Jätämme työasiat, mutta siltana nykyiseen asemaan kantaa näkövamma, onhan olennaista, että liiton puheenjohtaja on itsekin ihminen, joka ei näe. Sari on sokea ja hänellä on Citta-opaskoira. He tulevat useana päivänä viikossa kotoa Nurmijärveltä julkisella liikenteellä Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevaan Näkövammaisten toiminta- ja palvelukeskus Iirikseen. Sari pyrkii sokeudestaan huolimatta toimimaan itsenäisesti aina, kun se vain on mahdollista. Tietokone ja älypuhelin ovat hänen jokapäiväisiä työkalujaan. Näkövammaisten perinteiset taidot ovat myös kunniassa; hän johtaa kokouksia pistekirjoituksella olevaa kokousmateriaalia käyttäen. Hän kertoo sokeutuneensa 18-vuotiaana, mutta näön menetys alkoi jo 3-vuotiaana sairastetun reumakuumeen jälkitautina, jota ei siihen aikaan vielä pystytty hoitamaan.
Minua, haastattelijaa, kiinnostavat ihmisissä aina ne piirteet, jotka heissä kulkevat läpi elämän perittyinä lapsuudenkodista tai synnyinseudulta. Ilomantsista kotoisin oleva Sari sanoo näiden ominaisuuksien olevan pohjoiskarjalainen välittömyys ja suoruus. Hän on 9-lapsisen pienviljelijäperheen kuopus. Perheen koti oli myös isovanhempien koti, joten monenlaisten ihmisten kanssa oppi tulemaan toimeen jo varhaislapsuudesta saakka. Väkisinkin oppi että joukkuepelillä mennään sujuvimmin eteenpäin.
Pohjoiskarjalaisuudesta, välittömyydestä ja suoruudesta Sari kertoo, miten mitä tahansa asioita saatettiin kysyä suoraan. Samoin sitten tiedettiin kylillä kaikkien asiat, kuten sekin, että Sari oli ”päässyt hierojakouluun”! Kylillä oltiin varmoja, että jonakin päivänä Sarista tulisi hieroja, ja sitten, kun hänet oli hyväksytty yliopistoon, hänen kerrottiin päässeen hierojakouluun! Sari kylläkin sanoo, että hänestä olisi tullut maailman huonoin hieroja!
Maaseudulla kasvaneena Sari on pitänyt aina eläimistä – hän kiintyi lampaisiin, lehmiin, vasikoihin, hevosiin, kissoihin ja koiriin. Hänellä oli jopa kesyjä oravia. Samasta lähteestä kumpuaa halu liikkua ja oleilla luonnossa. Hän pahoittelee sitä, ettei hänellä enää nykyisessä kotinsa ympäristössä ole mahdollisuutta nauttia aidosta luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta.
Kysyn sitten, mille koulutusalalle hän olisi halunnut ja hakeutunut, ellei näkövammaa olisi ollut. Hän halusi ammattimuusikoksi! Hän halusi opiskelemaan Oulunkylän Pop & Jazz Opistoon!
Vanhemmat ymmärsivät kuitenkin sokeutuvan tyttärensä tilanteen; sen, että tytön oli kouluttauduttava mahdollisimman pitkälle, pärjätäkseen tämän oli saatava parempi koulutuksellinen taso kuin ikäluokan keskiverto. Heidän arvionsa mukaan ammattimuusikkous ei olisi riittävän vakaa elämänoksa, niinpä he painostivat Sarin lukioon ja eteenpäin opintiellä.
Musiikki ei ollut ollenkaan tuulesta temmattua, sillä Sari soitti harmonikkaa ja kitaraa sekä lauloi bändissä, joka voitti jopa valtakunnallisen kunniamaininnan. Tänäkin päivänä hänellä on harmonikka ja hän ”soittelee” sitä omaksi ilokseen silloin tällöin.
Saria ovat aina musiikin ohella kiehtoneet kulkeminen ja matkustaminen, nimenomaan itsenäisyys kulkemisessa. Hän sanookin nauraen, että näkevänä hän olisi saattanut olla onnellinen rekkakuskina.
Siirrymme musiikista muihin kulttuurin alueisiin. Teatteri ja elokuva eivät oikein ole Sarin juttuja. Suorapuheisena hän sanoo, ettei jaksa keskittyä niihin, vaikka klassisen musiikin konserteissa hän kyllä käy ja valitsee sellaisia, joissa ohjelmassa on viulumusiikkia. Käsitöitä Sari rakastaa, etenkin neulomista. Puutarha ja ruoanlaitto eivät juurikaan ole hänen heiniään, mutta kirjallisuus, lukeminen yleensäkin, ovat sitä mitä suurimmassa määrin! Sari lukee paljon tietopuolista kirjallisuutta, johon tässä kuuluvat myös yhteiskunnallisia aiheita käsittelevät julkaisut. Häntä kiinnostavat erityisesti tutkimus ja yhteiskuntapolitiikka. Toisaalta hän pitää dekkareista.
Kysyn, minne hän haluaisi lähteä kulttuurimatkalle, vaikkapa tutustumaan uuteen toisenlaiseen elämäntapaan. Sari on matkustanut eri puolilla maailmaa. Hän kertoo laskeneensa, että on käynyt 49 maassa, monissa useita kertoja. Hänelle ei heti tule mieleen mitään todella houkuttelevaa kohdetta. Ehdotan Indonesian viidakoita. – Ei, hän melkein kirkaisee ja muistaa siinä paikassa, että pelkää kuollakseen kaikkia ryömiviä, matelevia ja luikertavia eläimiä, samoin kuin kaikenlaisia pistäviä hyönteisiä jne., joita ei edes näe! Sari ei myöskään halua Afrikkaan safarille. Ne ovat jotain hyvin keinotekoista, eivät oikeaa. Sitä paitsi ne ovat aidolle luonnolle haitaksi.
Sarilla on harvinaisen selkeä vastaus siihen, millaiset ihmiset häntä ärsyttävät: ”tärkkipyllyt”, joilla hän tarkoittaa turhan tärkeilijöitä, pönöttäjiä, sellaisia, jotka koko ajan tekevät itsestään numeroa.
Pitkin vuotta on ollut helppo havaita, että Sarin omimpia alueita ovat ajankohtaiset yhteiskunnalliset asiat ja päivän politiikka. Toiseksi viimeinen kysymys luotaakin tätä aluetta. Sari kertoo seuraavansa asioita hyvin tiiviisti, jopa niin, että oltuaan ministeriössä kulissien takana vaikuttamassa hän saattaa jonkin sosiaalipoliittisen päätöksen tullessa voimaan suorastaan tunnistaa kenen sormet ovat siihen eniten jälkiä jättäneet. Saria kiinnostaa paljon myös kansainvälisen politiikan seuraaminen, koska nykymaailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Lopuksi kysyn Sarilta, onko hänellä jokin unelma, jonka hän tässä rohkenisi paljastaa. Kyllä on. Hän haluaisi tehdä kansainvälistä kehitysaputyötä enemmänkin kuin mitä hän nyt jo tekee ollessaan Abilis-säätiön varapuheenjohtaja. Sitten, kun velvollisuudet on hoidettu ja hänen miehensäkin olisi jäänyt eläkkeelle, Sari haluaisi lähteä vähän pidemmäksi aikaa ulkomaille, ehkä jonnekin Eurooppaan, jonnekin lämpimämpään kuin täällä, ja nauttia, seurailla elämää ympärillään.