VINOKAS – Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas kuunteli keittiön pöydän ääressä Kansanradiota. Eräs ohjelmaan soittanut mies kertoi tulevansa silloin tällöin kovin murheelliseksi. Miehellä oli konsti murheitten poistamiseen. Hän hakee lapion, kaivaa pienen kuopan takapihalleen ja seisoo hetken kuopan vieressä murhettaan miettien. Sitten hän lapioi kuopan umpeen.
Vinokas veti sandaalit jalkaan. Kauppakeskuksen ulkopuolella oli runsaasti kulkijoita. Näytänköhän jotenkin surulliselta, hän mietti. Tavaratalossa hän etsi vapaan myyjän ja käveli tämän perässä nikkarointiosastolle. – Saisinko halvimman lapionne? Vinokas pyysi.
Vinokas ei palannut asunnolleen vaan kulki suoraan Keskuspuistoon. Puistossa hän kohtasi ongelman. Jos kaivaa kuopan murheilleen lenkkipolun varteen, loitsusta ei ehkä tule voimakasta. Hän käveli syvemmälle metsään. Oksat läpsivät kasvoja ja risut nyppivät nilkkoja. Kaverin kanssa suunnistaminen olisi niin paljon helpompaa. Pian puitten keskeltä löytyi tasainen maapala, jonne ulkoilijoitten keskustelu tai kenkien rahina eivät kantaneet. Hän iski lapion maahan. Kärki ei uponnut juurikaan yhtään. Hän iski uudestaan. Kärki upposi hyvin vähän. Mullassa oli runsaasti juurakkoa. Kova homma. Vähitellen Vinokas pääsi juurakon läpi ja kuoppa alkoi kasvaa. Parin tunnin kaivamisen jälkeen hän suoristi selkänsä ja antoi kätensä levätä lapion kahvalla. Hiki valui iholla. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi tehnyt mitään näin fyysistä. Olo oli tomera ja rento. Hän kuvitteli murheensa kuopan pohjalle. Hän iski lapionsa multaan ja alkoi laajentaa kuoppaa.
Vinokas lopetti kaivamisen illan alkaessa hämärtää. Kuopan reuna kohosi hänen lantionsa tasolle. Puistotieltä ei kuulunut ihmisten ääniä eikä koirien haukuntaa. Hän oli yksin kuten yleensä muttei tuntenut itseään yksinäiseksi. Vinokas heitti lapion olalleen ja lompsi tielle. Ihmisiä käveli vastaan. Hän tiesi näyttävänsä oudolta lapio olallaan ja valkoinen keppi kädessään. Mitä siitä.
Kun Vinokas heräsi, aamu hehkui sälekaihdinten takana. Hän vilkaisi kelloa. Kahdeksan. Unta oli piisannut pari tuntia tavallista pitempään. Selkää ja käsivarsia särki. Olo oli voimaton. Kuopan kaivaminen valmiiksi tuntui kaukaiselta haaveelta. Jos hänellä olisi kaveri, olisi helppo lähteä kaivamaan.
Vinokas pukeutui, haki lapion parvekkeelta ja lähti matkaan. Loppukesän aamu oli kuulas, ja metsä kasteli hänen jalkansa. Kun kepin kärki putosi kuoppaan, hän pysähtyi. Olisiko kuoppaan voinut pudota jokin eläin? Esimerkiksi siili. Vinokas kuljetti keppinsä kärkeä ympäri kuoppaa. Tarkistaminen olisi käynyt sekunnissa näkevän ystävän kanssa. Pohjalta ei löytynyt mitään erikoista. Hän hyppäsi sisään ja alkoi kaivaa. Kipeytyneet lihakset vertyivät nopeasti ja multa alkoi lentää. Kun kuoppa ylettyi hartioiden korkeudelle, hän tunsi maan viileyden ihollaan. Reunan kulkiessa pään yläpuolella hän huolestui. Pääseekö täältä ylös? Multa ja juuret tuoksuivat tuoreilta, elinvoimaisilta. Hän päätti käydä hetkeksi pitkälleen.
Vnoapiedfuiv piuvhfpduvyhdjnöh dgabvuvnöjjih Voxniujhnavypu uuh uh uh. Mitä mitä mitä? Suuri mekkaloiva eläin läsähti Vinokkaan syliin. Se yritti repiä hänet ravinnokseen. Jättimäinen mustekala. Se kirkui. Kuin nainen. – Apua, apuaaa! se huusi. – Älä huuda, Vinokas sanoi. – Mitä! – Nukahdin. – Nukahdit? – Joo, nukahdin. – Nukahdit. Luulin, että olet kuollut.
Nainen nousi seisomaan. Sitten hän kyykistyi ja alkoi poimia jotain Vinokkaan ympäriltä. – Sieneni lensivät ympäri kuoppaa. – Olen pahoillani, Vinokas sanoi. Hän ojensi naiselle viereensä pudonneen sienen. –Voisitko auttaa minut ylös? nainen pyysi. Vinokas risti sormensa ja teki alas painetuista käsivarsistaan kiepin. Nainen painoi jalkansa Vinokkaan kämmeniin ja ponnisti. – Kuka oikeastaan olet? hän kysyi kuopan reunalta. – Vinokas, asun täällä päin. – Miksi kaivoit kuopan? – Halusin kaivaa kuopan. – Kaivoit valtavan kuopan. – Innostuin kaivamaan. – Anna kätesi. Autan sinut ylös.
Vinokas nosti lapion ilmaan, ja nainen tarttui lapioon. Sitten Vinokas pyyhkäisi kämmenensä shortsien lahkeeseen ja ojensi kätensä ylös. Hän punnersi itsensä maan kamaralle. – Onko tämä valkoinen keppi sinun? nainen kysyi. Hän oli aivan varmasti ajat sitten päätellyt Vinokkaan liikkeistä ja kohdistumattomasta katseesta, kenelle keppi kuuluu. Vinokas nyökkäsi. – Miksi kaivoit näin suuren kuopan? – Radiossa kerrottiin, että murheensa voi haudata. Nainen ei sanonut mitään. – Minun pitäisi täyttää kuoppa, Vinokas sanoi. – Haluan auttaa sinua, nainen sanoi.