Kun sokea mies Vinokas oli alle kymmenvuotias, hän näki normaalisti. Koulun ensimmäisellä luokalla hänellä todettiin näkökyvyn voimakasta heikkenemistä. Hänet lähetettiin silmäsairaalaan. Lääkäri tutki pienen Vinokkaan silmiä. – Tämä on hyvin kummallinen vaiva, lääkäri sanoi. – Silmänne lämpötila vaihtelee suuresti. Lääkäri tutki Vinokkaan silmiä erilaisilla instrumenteilla. Yksi laitteista oli pienelle potilaalle hyvin hankala. Laite piti saada hetkeksi koskettamaan iiriksen pintaa. Ensimmäinen yritys epäonnistui. Vinokkaan silmä räpsähti. Samalla silmän lämpötilaa mittaavan laitteen viisari värähti. Lääkäri huomasi, silmä lämpeni. Toinenkin yritys epäonnistui. Lämpötilaa mittaavan laitteen viisari nousi entisestään. Silmä lämpeni lisää. – Pidetään tauko, lääkäri sanoi. Silloin silmän lämpötilaa mittaavan laitteen viisari laski. Silmä viileni. Mielenkiintoista, lääkäri mietti. – Jatketaan! hän karjaisi. Silmä lämpeni. -Jatketaan viikon kuluttua eikä käytetä tätä laitetta enää, lääkäri sanoi. Silmä viileni. – Tai hei. Tehdään sittenkin niin, että jatketaan nyt heti tällä ikävällä laitteella. Silmä suorastaan kuumeni.
Lääkäri laski kätensä pienen Vinokkaan olkapäälle. – Kuule, tiedän mikä sairaus silmässäsi on, hän sanoi. Samalla hän vilkaisi laitetta, joka mittasi silmän lämpötilaa. Silmä viileni voimakkaasti. – Sinulla on silmän lämpötauti. – Mikä se on? Vinokas kysyi. – Se on sellainen, että mitä enemmän kiehut sisältä eli käyt kuumana eli hermostut, niin sellainen heikentää pikku hiljaa näköäsi. Sinun pitää yrittää elää kiihtymättä. Mahdollisimman tasapainoisesti. – Kyllä minä osaan, Vinokas sanoi. – Niin osaatkin. Mennäänpä vielä tekemään yksi testi. -Mihin laitteeseen? – Nyt mittaamme temperamenttisi.
He siirtyivät sairaala-alueella kokonaan toiseen rakennukseen. Siellä silmälääkäri esitteli Vinokkaan toiselle valkotakkiselle. – Minä olen psykiatri, nainen sanoi. He jatkoivat matkaa psykiatrin huoneeseen. Siellä nainen kyseli Vinokkaalta monia asioita, teetti tällä muutamia yksinkertaiselta tuntuvia tehtäviä ja katseli Vinokasta kiinnostuneen näköisenä. Se oli ärsyttävää, mutta Vinokas muisti, ei saanut hermostua. Jotkut psykiatrin antamista tehtävistä ja kysymyksistä olivat kuitenkin niin perin yksinkertaisia ja toiset kuin avaruusfysiikkaa, että hän hermostui pariin otteeseen. Lopulta nainen sanoi: – Eiköhän tämä riitä. olemme tehneet testejä koko päivän. Sinulla on normaali temperamentti. Mutta, sinulla on silmän lämpötauti. Sinun pitää olla tarkkana, että et järjestä itseäsi toistuvasti tilanteisiin joissa menetät malttisi. Silmäsi eivät kestä sitä.
Vinokas palasi poliklinikan odotustilaan, jossa äiti odotteli. – Mitä ne sanoivat? äiti kysyi. -Minulla on silmän lämpötauti. En saa hermostua. He jäivät odottelemaan bussia. Bussi saapui. Bussi oli täynnä matkustajia ja he jäivät seisomaan käytävälle. Yksi neljän hengen looshi oli täynnä Vinokkaan ikäisiä koululaisia. Eikä kukaan heistä tarjonnut äidille paikkaa. Koululaisten naamat sumenivat Vinokkaan silmissä. Hän tunsi kuumotusta silmässään. Rauhoitu, hän mietti. Enää ei saanut hermostua.
Seuraavana päivänä Vinokas meni kouluun. Hän istui aivan eturivissä paksut lasit nenällään. Opettaja kirjoitti taululle. Vinokkaalla oli pieniä ongelmia nähdä kirjoitusta. Suuri ongelma oli opettajan epäselvä käsiala. Vinokas alkoi jälleen tuntea kuumotusta silmässään. Rauhoitu, hän sanoi itselleen. Ei kannata hermostua.
Muutaman vuoden kuluttua Vinokas pääsi kesätöihin. Viime vuosina näkö oli heikentynyt hieman. Vinokkaan piti avata tynnyri. Hän ei huomannut tynnyrin korkissa lovea, johon ruuvimeisselin kärki piti painaa. – Hei, miten tämä avataan? Vinokas kysyi. Pari kuukautta vakituisena työskennellyt mies saapui paikalle. – Eikö pullonpohja nää, mies sanoi. Otti sitten suuren ruuvimeisselin ja vasaran Vinokkaan kädestä ja napautti tynnyrin korkin auki. Sitten mies pamautti ruuvimeisselin ja vasaran tynnyrin päälle ja poistui paikalta. Vinokas ei tiennyt vieläkään kuinka tynnyreitä avataan. Hän tunsi kuumotusta silmässään. Näkö heikkeni. Rauhoitu, ei pidä hermostua, hän mietti.
Kuten elämässä yleensä, myös Vinokkaalle tapahtui lähes jatkuvasti pienempiä tai suurempia vastoinkäymisiä. Kun Vinokas täytti kaksikymmentä, hänen täytyi käyttää valkoista keppiä. Hän harrasti lenkkeilemistä. Hän ja avustaja, joka juoksi hänen edellään, päättivät osallistua juoksutapahtumaan. Avustaja aloitti matkan yllättävän nopealla vauhdilla. Vinokas mietti, eivät he tällaista haipakkaa jaksa maaliin saakka. Hän ei kuitenkaan maininnut vauhdista mitään. Kun neljä kilometriä oli juostu, Vinokasta suututti niin pahasti, ettei hän nähnyt toisista juoksijoista mitään. – Hiljennettäisiinkö vähän! hän huusi. – Joo, avustaja vastasi. – Taisin vähän innostua. Ei saa innostua, Vinokas mietti.
Vinokas alkoi seurustella. Suhde syveni ja Vinokas ja hänen rakkaansa päättivät mennä naimisiin. Ystävä, jonka piti viedä heidät kirkkoon, joutui todistajaksi liikenneonnettomuuteen. Vinokas ja rakas myöhästyivät omista häistään. Vinokas oli niin hermostunut, että ei meinannut nähdä tietä alttarille. Jälkeenpäin hän ajatteli, olisi ollut onni, jos en olisi löytänyt alttarille. Nimittäin, kerran kun Vinokas palasi töistä kotiin, asunto oli puoliksi tyhjä. Vaimo oli muuttanut pois. Silmää kuumotti niin pahasti, että Vinokas ei nähnyt mitään. Ei saa hermostua, ei saa hermostua, hän toisteli muutaman kuukauden ajan.
Vinokkaalla ja vaimolla oli maksamatonta lainaa asunnosta. Asunto täytyi myydä. Taantuma koetteli Suomea ja aika oli huono asuntokaupoille. He eivät saaneet asunnosta hintaa, jonka olivat siitä maksaneet. Ei saa hermostua, Vinokas toisteli mielessään. Samana vuonna yritys, jossa Vinokas oli töissä, joutui lomauttamaan henkilökuntaa. Vinokas oli lomautettujen joukossa. Ei saa hermostua, Vinokas mietti jälleen. Ja taulut ja oven karmit toimiston seinillä peittyivät sumuun.
Seuraavana vuonna Vinokkaan molemmat vanhemmat kuolivat ja hänen siskonsa sairastui harvinaiseen bakteeriin. Ei saa hermostua, Vinokas tuumi. Pian hautajaisten jälkeen talossa jossa Vinokas asui vuokralla, aloitettiin putkiremontti. Vuokranantaja sanoi vuokrasopimuksen irti ja Vinokas joutui muuttamaan laitakaupungille kauas tutusta kaupunginosasta. Ei saa hermostua, hän mietti. Hän tarvitsi rahaa. Hyvä ystävä oli hänelle velkaa. Vinokas soitti ystävälle. – Pystyisitkö lyhentämään lainaasi? hän kysyi. -En pysty maksamaan velkoja, ystävä sanoi. Rahaahan se vain on. Ei pidä hermostua, Vinokas mietti.
Se oli ihan tavallinen aurinkoinen päivä, kun Vinokas tunnusteli valkoisella kepillä tietään lähikauppaan. Hän mietti, kuinka pystyy olemaan rauhallinen, kun ei erota puita puitten varjoista ja taloja talojen varjoista ja käveleminen muuttuu hitaaksi mutkitteluksi. Kauppa oli pieni eikä sieltä yleensä löytynyt myyjää, joka olisi ehtinyt auttamaan. Vinokas ei lähtenyt kiertelemään hyllyjen välejä, vaan kysyi ensimmäiseltä vastaan tulleelta asiakkaalta: – Anteeksi, ehtisitkö auttamaan? – Totta kai, nuori mies vastasi. Nuoren miehen avustuksella Vinokas osti rasvattoman maidon, kauraleivän, kinkkuleikkelettä ja edamjuustoa. Tyytyväisenä Vinokas köpötteli asuntoonsa. Hän valmisti tuhdit voileivät ja kaatoi lasiin kylmää maitoa. Hän otti ryypyn maitoa. Maito maistui makealta. Hylaa! – Makeaa Hylaa! hän huusi. Hän huusi: – Minulta ei onnistu mikään! Koska epäonni loppuu?! Hän kulki ympäri asuntoa ehkä kaksi minuuttia ja huusi. – Miksi kaikki niin hankalaa?! Miksi vaikka yritän, kaikki kaatuu niskaan!
Sitten hän itki. Hän itki ehkä kaksi tuntia. Sitten hän muisti. Ei saanut hermostua. Yllättäen, silmiä ei kuitenkaan kuumottanut. Päin vastoin, Pääkin tuntui siltä kuin paine olisi kadonnut. Kaikkein yllättävintä oli, että hän näki tavarat keittiön pöydällä. Hän katsoi ulos ikkunasta. Hän näki vastapäisen talon ja lasten leikkipaikan pihalla. Hän jäi seisomaan ikkunan eteen. Hän odotti näön jälleen heikkenevän. Hän mietti, ahdistaa kun saa pelätä näön heikkenevän. Näkö ei kuitenkaan heikennyt enää.