Teksti Eija-Liisa Markkula
Perjantai-iltapäivä, marraskuista tihkusadetta. Marja Mikola (47) on lähdössä työpaikaltaan Helsingin Itäkeskuksesta ratsastustunnille Okeroisiin, Lahteen, mutta ensin hänen on kärsittävä tämä haastattelu! Marja on sokea kilparatsastaja, ratsastaa neljänä päivänä viikossa. Kaikesta päätellen hän mieluiten hoitaisi kaiken hevosen selästä.
Okeroisissa Marjalla on nimikkohevonen, Preti, ja valmentaja Suzanni Bebek, joka omistaa hevosen. Preti on Eestin urheiluhevonen, 15-vuotias tamma ja väritykseltään rautias eli raudikko, siis punaruskea. Pretin erikoisuutena on valkoinen, sivuille laajeneva läiskä rinnassa. Marja kertoo valmentajallaan olevan erinomainen taito saada asiat ymmärretyiksi. Preti puolestaan pitää huolen siitä, että Marja pysyy sen selässä. Kolmikon työskentely on sujuvaa yhteispeliä.
Koska Marja ei näe, hänellä on myös henkilökohtainen avustaja, joten kyseessä on itse asiassa nelikko! Avustaja näyttää Marjalle varusteiden sijainnin ja ojentaa hevosen varustamisessa tarvittavia varusteita. Hevonen on tietysti aluksi suittava, harjattava ja kaviot puhdistettava. Ratsastus aloitetaan siten, että kierretään kenttä, tai talvella sisätiloissa maneesi, kumpaankin suuntaan vähintään kerran, jolloin hevonen totuttautuu olosuhteisiin ja ratsastajaan, ratsastaja puolestaan ympäröivään äänimaailmaan ja hevosen mielialaan. Avustaja kulkee taluttaen riimusta rinnalla. Sen jälkeen tehdään askellaskelmia.
Marjan kanssa samassa ryhmässä on kolme tai neljä ratsukkoa, ei välttämättä aina samoja. Avustaja opastaa ja neuvoo marjaa huudoillaan, kuten hän tekee myös kilpailuissa. Huudot tunnilla ovat vaikkapa ”Marja, kulma!”, ”Marja, seis!” tai vain yhden kirjaimen mittaisia, jotka ovat kilpailuissa sallittuja, tarkoittaen esim. etäisyyttä, sijaintia, liikkeen vaihetta tms. Nämä kirjainkoodit merkitsevät jatkuvaa laskutoimitusten tekemistä ratsastajalta. Esim. jonkin liikesuorituksen edellä avustaja huutaa A-kirjaimen kerran, joka tarkoittaa valmistaudu, toisen kerran valmis ja kolmannen kerran suorita. Tämä kaikki tietenkin nopeaan tahtiin vauhdissa, jopa liikesarjana.
Sokeana ratsastaminen vaatii äärimmäistä keskittymistä; on kuunneltava valmentajaa, avustajan huutoja, tunnettava hevosen aikeet ja hallittava oma kroppansa sekä tietenkin annettava hevoselle ohjeet. Hetkeksikään ei voi herpaantua eikä päästää mitään muuta ajatusta päähänsä. Marja nauraa ja sanoo, että näin hän nollaa viikon työasiat ja nimittää 6-tuntista Lahden reissuaan omaksi viikkovapaakseen.
Marja on harjoitellut ja kilpaillut monien tallien ja kilpailujen järjestäjien hevosilla – ja niin hän tekee edelleenkin. Hän käy kotitallillaan, Sipoon Savijärven kartanossa, ryhmätunnilla kerran viikossa sekä yksityistunneilla Sipoon Talmassa. Savijärvellä lähdetään tuntien jälkeen ratsastamaan kartanon ympäristöön metsäteille. Siitä Marja pitää! Vantaan Ponihaassa on kaikkien uusmaalaisten kilparatsastajien valmennusta, johon hän myös osallistuu.
Marjan kotiseura on Husaariratsastajat, jonka kotitalli on Savijärvi. Jokaisen ratsastajan on kuuluttava johonkin seuraan tai hankittava Green Card, jotta vakuutukset olisivat kunnossa. Marjan harrastama ratsastus on vammaiskouluratsastusta, mikä tarkoittaa, että tehdään tiettyjä liikkeitä ja kuvioita rajatulla alueella. Tässä lajissa Marja myös kilpailee ja on palkittu useaan kertaan.
Vammaisilla ratsastajilla on luokitus, joka kertoo, millä apuvälineillä ja missä askellajeissa kunkin vammaisratsastajan on turvallista ratsastaa. Marja saa luokituksensa mukaisesti käyttää kirjainten huutajaa, avautuvia jalustimia, nappulaohjia ja satulan etuosaan kiinnitettyä ”kauhukahvaa”. Ihan jokaiselle ratsastajalle tärkein turvatekijä on tietenkin kypärä. Ilman sitä ei hevosen selkään saa nousta, ja jos se niin sanotusti kolahtaa, on se vaihdettava uuteen. Viimeiset kypäriä koskevat säädökset ovat tältä vuodelta. Joitakin vaaratilanteita ja putoamisia on Marjallekin sattunut, mutta maalipallon pelaamisessa opittu kierähtämistekniikka on ollut hyväksi avuksi.
Näkövammaisiin kilparatsastajiin liittyen Marja kertoi näkövammaiskulttuurin kannalta tosi mielenkiintoisesta, hiljattain tulleesta säädösmuutoksesta, jonka mukaan näkövammaisen kilparatsastajan vasemmassa olkavarressa on oltava keltainen nauha kertomassa vammasta. Aiemmin se oli valkoinen. Nauhaa kantava kilpailija on oikeutettu harjoittelemaan yksin tietyllä alueella juuri ennen kilpailuja. Minua tässä keltaisessa nauhassa kiinnosti se, että ennen valkoisen kepin tuloa yleiseen käyttöön sokeilla oli juuri samanlainen nauha olkavarressaan! Näkövammaismuseossa asian voi todeta. Ja niin taas päästiin muinaisiin roomalaisiin, jotka jo käyttivät keltaista huomiovärinä ja vaaran ilmaisijana!
Entä ratsastustamineet? Ne kiehtovat näyttävyydellään kaikkia. Hevosen tamineita voidaan soinnuttaa ratsastajan vaatteisiin ja mielikuvitusta ja etenkin rahaa voidaan käyttää ilman minkäänlaista ylärajaa! Kullakin hevosella on oma satulansa, mutta ratsastaja voi halutessaan koristella sitä. Marja kertoo vaatetuksesta, että kerrospukeutuminen on tarpeen ja että ainakin alkuun riittää, että on omat ratsastushousut ja jalkineet. Kengissä on oltava kunnon korko, jotta se tukeutuu lujasti jalustimeen. Ratsastajat käyttävät talvella erikoisrukkasia, joissa myös pikkusormi on erillisenä, jotta ohjat voidaan hoitaa luontevasti. Raippa on tarkoitettu neuvovaan koskettamiseen, ei muuhun. Niitä on eri pituisia ja pisimmillä on tarkoitus yltää koskettamaan hevosen takajalkaa.
Kilpailut ovat hienoja näytöksiä, joista ei puutu väriä ja glitteerausta! Marjalla on valkoiset housut, valkoinen kauluspaita ja valkoiset hansikkaat. Kaulaan solmitaan värikäs, kaunis plastrong ja siihen kiinnitetään korumainen huivineula. Tiukkalinjainen takki ja kypärä sekä saappaat ovat mustat.
Tästä kaikesta Marja uneksi jo pikku-tyttönä lukien kaikki mahdolliset heppakirjat. Toteutuminen kimposi vasta, kun hän oli jo menettänyt näkönsä. Hän kävi talleilla seuraamassa ystävänsä ratsastamista. Kerran hän sitten rohkaistui kapuamaan hevosen selkään, jolloin hän heti tiesi, että se oli hänen paikkansa! Nyt hän on ratsastanut kymmenen vuotta näkemättä hevosistaan yhtäkään.
Ratsastajamme myöntää siekailematta, että harrastus vie aikaa ja rahaa voi palaa herkästi paljon, ellei tee valintojaan ja hankintojaan pää kylmänä. Vähän sivummalla olevat tallit ovat huomattavasti halvempia tuntitaksoiltaan kuin lähellä Helsinkiä olevat. Varusteita löytyy myös kohtuuhinnoilla.
Harrastuksen yleinen edistäminen on Marjalle tärkeää; hän toimii Suomen ratsastajainliitossa ja on vammaisratsastuksen komitean sihteeri. Hänen vastuullaan on vammaisratsastuksen alueellinen kehittäminen. Kansallisten ja kansainvälisten tapahtumien seuraaminen kuuluu hänen intresseihinsä. Työnsä ohella hän koodaa Hippos-lehteä näkövammaisille saavutettavaan luetusmuotoon.
Eihän Marja Mikola pelkkää ratsastusta harrasta! Lenkkeily, kuntopyörä, talvella juoksumatto.
Käsityöt, etenkin neulominen ja nypläys, äänikirjat, kielistä ranska ja venäjä …
Ja hän rakastaa klassisen musiikin kuuntelua.
Pistin tuolla ehkä vähän liikaa sanoessani, että ”hoitaisi kaiken hevosen selästä”! Ehkä ei 7-vuotiasta pikku-tytärtään Annaa eikä aviomiestään Jaria! Ehkä ei työtään atk-ohjaajana Näkövammaisten Keskusliitossa!