Teksti: Kirsti-Sisko Salonen
Tommi Kinnusen toisen kirjan päähenkilö on syntymäsokea Helena, joka käy sokeainkoulun ja työskentelee pianonvirittäjänä Helsingissä sodan jälkeisenä aikana.
Tuskinpa olisi ollut sopivampaa paikkaa kirjailija Tommi Kinnusen tapaamiseen Turussa kuin Pienen kirjakaupan kahvila. Lounasaikaan kahvila oli täynnä, mutta tilaa löytyi kirjakaupan puolelta pyöreästä pöydästä. Tunnelma oli kodikas, kahvi hyvää ja leivonnaiset maukkaita.
Tommi saapui haastatteluun suoraan koulusta. Hän opettaa yläkoululaisille äidinkieltä ja kirjallisuutta Luostarinmäen koulussa, joka on Turun suurin.
Miehen hymy oli herkässä. Hänellä on aihetta tyytyväisyyteen. Esikoiskirja Neljän tien risteys on palkittu vuoden 2015 kiitos kirjasta -tunnustuksella ja se on käännetty jo viroksi, hollanniksi, puolaksi, liettuaksi sekä sloveniaksi ja tullaan kääntämään vielä yhdeksälle kielelle. Toinen kirja, Lopotti, on viimeistelyä vaille valmis ja se julkaistaan helmikuussa.
Ennen esikoisteostaan hän on kirjoittanut kabareetekstejä Turun ylioppilasteatterille sekä lastennäytelmän turkulaiselle nukketeatterille.
Tommi arvelee, että valokuvaajasuku vaikuttaa hänen tapaansa hahmottaa maailmaa myös kirjallisesti. Hän ei osaa kuvitella kirjoittavansa tarinaa aloittamalla alusta ja lopettamalla loppuun. Tekstejään hän luonnehtii pikemminkin tsehovilaisiksi tuokiokuviksi.
Alun perin hän hahmotteli Neljän tien risteyksestä novellikokoelmaa, mutta Kirsti Ellilän ohjauksessa käsikirjoituksesta kehkeytyi romaani.
Helenaan vaikutti sokea täti
Tommi on käyttänyt kirjoittaessaan hyväkseen suvussa kerrottuja tarinoita. Henkilöt hän sen sijaan on luonut fiktiivisiksi. Toisessa kirjassaan Lopotissa Tommi sukeltaa Helenan nahkoihin.
Hän ei osaa sanoa, miksi hän halusi kirjoittaa seuraavaksi juuri Helenan tarinan ja vieläpä minä-muodossa.
– Aloin miettiä, miltä tädistä on mahtanut tuntua, kun hän on joutunut lähtemään Kuusamosta sokeainkouluun Helsinkiin. Sen on täytynyt tuntua seitsemänvuotiaasta lapsesta hylkäämiseltä.
Lapsena Tommi oli ihmetellyt tätinsä vaivatonta liikkumista vierailuillaan Kuusamossa sekä kodissa että kylän kadulla. Tommin mukaan täti muisti ulkoa askelten määrät ja käännökset, sillä 1940-luvulla sokeita opetettiin liikkumaan siten, että oli laskettava ja painettava muistiinsa askelten määrä eri paikkoihin.
Tommi oli itsekin harjoitellut liikkumista laskemalla ja sanoo muistavansa edelleen yksityiskohtia lapsuudenkodistaan.
Myös tädin ilmiömäisen tarkka kuulo ja hajuaisti kiinnostivat. Vaikka Tommi oli harjoitellut, hän ei ollut onnistunut kuulemaan isänsä hengitystä naapurihuoneesta.
Kysymykseen, oliko näkevänä miehenä vaikeata eläytyä sokean naisen rooliin, hän tuhahtaa.
– En näe mitään eroa siinä, olemmeko miehiä vai naisia, me olemme kaikki ihmisiä ja koemme samalla tavalla. Yhteiskunta määrittelee meille tavat, joilla voimme ilmaista itseämme.
Sen sijaan sokeutta hän kuvasi haasteelliseksi.
– Ajattelin, että en voi tehdä sitä niin, että vain suljen silmäni ja ryhdyn kuvittelemaan.
Taustatietoa sokeilta naisilta
Tommi otti yhteyttä Näkövammaisten Keskusliittoon, jonka kautta hän sai informanttien yhteystietoja. Annikki Peltosen seikkaperäinen kirja Helsingin sokeainkoulusta osoittautui aarreaitaksi, kun hän alkoi kirjoittaa Helenan kouluajoista.
Tommi iloitsi myös siitä, että informanttien joukossa oli 19-vuotias tyttö, sillä tytön ajatukset helpottivat häntä eläytymään nuoren Helenan maailmaan.
Lisäksi Tommi on tavannut sokeita ihmisiä ja tutustunut heidän tapaansa hahmottaa ympäristöään. Työn eri vaiheissa hän on antanut tekstiään sokeiden kirjailijoiden, Taina Kuuskorven ja Jonna Monosen kommentoitavaksi. Silti häntä jännittää romaanin saama vastaanotto, koska hän ei halunnut tehdä Helenasta liian kilttiä