ON TÄMÄ MAAILMA SENTÄÄN KEHITTYNYT
Kypsemmällä iällä ihmistä rupeaa kummasti kiinnostamaan omat juuret. Perehtyessään aiempien sukupolvien elämään sitä haukkoo henkeä, niin syvä ja jyrkkä kuilu ammottaa nykyhetken ja isovanhempien aikakauden välillä. Paitsi että se on mielenkiintoista, saattaa menneisyydestä löytää kosolti oivalluksia ja ihmeellisiä tarinoita.
Oma isoisäni syntyi vuonna 1880 piikatytön lehtolapsena. Kun tuohon aikaan sellaista ei hyvällä katsottu, oli nuoren äidin häivyttävä oululaisesta palveluspaikastaan.
Hän kulki kävellen Suomussalmelle kotiinsa vetäen vastasyntynyttä vesikelkassa. Nyt itse isoäitinä voin vain aavistaa, miltä hänestä on mahtanut tuntua marraskuisessa pimeydessä. Sydämestä puristaa.
Isoisäni äiti eli vaatimattoman, pitkähkön elämän Kainuussa, ja poika lähti pohjoisen tukkityömaille leivän perään toissa vuosisadan vaihteessa, kuten niin monet silloin. Isoisäni isästä ei ole mitään tietoa.
Selviääköhän koskaan sen miehen henkilöllisyys, joka saattoi nuoren aran tytön siunattuun tilaan. Hänhän voi olla ihan kuka tahansa, ökytalon isäntä, rantarosvo, kulkukauppias, talon renki, virkamies, ihan kuka vain. Ja ketkä ovat sukulaisiani isoisän isän kautta?
1800-luvulla keskenkasvuiset palvelustytöt ja muut naispuoliset palkolliset olivat vapaata riistaa, eivätkä he varmasti aina edes tienneet, mistä oikein oli kysymys joutuessaan vastatusten miesten kanssa.
Isoisäni päätyi Kemijärvelle, perusti perheen ja menestyvän suutarinliikkeen ja koulutti seitsemän lasta. Heistä kaksi sääti monta kautta lakeja eduskunnassa ja hoiti sisäministerin postia kahdella vuosikymmenellä. Yksi kuului puolestaan Helsingin kaupunginjohtajien joukkoon. Voiko se olla sattumaa, vai onko perimässä jotakin eteenpäin pyrkimyksen hinkua; sitäkin olen pohtinut.
Kansalaissodan kurimuksessa isoisä tuomittiin kuolemaan ja koska Kemijärvellä ei sattunut olemaan teloituskomppania paikalla, määrättiin kolme tuomittua kävelemään Rovaniemelle ammuttavaksi.
Kolmikko tarpoikin keskenään noin 80 kilometrin matkan kuullakseen, että heidät on armahdettu. Oli käskykuuliaisuus silloin kunniassaan! Ja palattuaan isoisä löysi kotipirtistä iloisesti yllättyneen perheen, hän kun ei lähettänyt takaisin tallustellessaan tekstaria tulostaan.
Vaikka en kiistäkään tämän päivän ongelmia ja suorastaan hirveyksiä kotimaassa, on joskus terveellistä hiukan suhteuttaa 2010-luvun vaikeuksia. Historia, jossa vuosisatain ajan rehotti mielivalta ja väkivalta, on hyvä opettaja.
Aivan valtavasti on yhteiskunta kehittynyt joka kantilla. Ruokaa on tarpeeksi, kaikki pääsevät kouluun, turvallisuus ja asunnot ja hygienia on kohentunut, naisten ja lasten asema parantunut niin perheessä kuin yhteiskunnassakin, monet aiemmin tappaneet taudit hoidetaan rutiinileikkauksella tai pilleripakkauksella. Luetteloa voisi jatkaa – huipputekniikasta puhumattakaan.
Meidän vanhempiemme ja oma sukupolvemme on uurastanut suomalaisesta yhteiskunnasta sangen tasa-arvoisen ja vapaan hyvinvointivaltion. Nyt sitä kuitenkin on ruvettu nakertamaan rakentamisen sijaan.
Murheellisesti näyttää siltä, että viimeinen puolivuosisadan jakso saattaa jäädä historiaan varsinaisena kultakautena, kerrassaan onnelana. Toivottavasti olen perusteellisen väärässä. Niin olin myös silloin, kun pelkäsin käsityötaidon menevän hautaan meidän sukupolvemme mukana; toisin kävi, ja nyt nuoret värkkäävät innokkaasti kaikenlaista vaikka mistä materiaaleista.