Teksti: Erja Tulasalo
HILDA KOZARI – SEIKKAILIJA tuoksujen, muistojen ja kosketuksen rajattomassa maailmassa.
Kuvataiteilija Hilda Kozarin työskentelyssä tapahtui merkittävä käännekohta hänen ollessaan puolen vuoden taiteilijaresidenssissä Pariisissa 2002-03. Aistien entistä monipuolisemman tilan avautuminen viitoitti hänet kiinnostavalle tielle, josta ei ole ollut paluuta entiseen.
Moniaistisuuden pohjavirtoja
– Jo ennen Pariisin aikaa olin ajatellut tehdä moniaistisia teoksia, sillä aistit ovat aina olleet minulle tärkeitä yksityishenkilönä. Olin siihen saakka tutkinut taiteessani havaitsemista ja sitä, mitä rajoja visuaalisella havainnolla on.
Unkarissa syntynyt Hilda Kozari, 50, opiskeli kotimaassaan kuvataiteilijaksi ja on sen jälkeen hankkinut monipuolista koulutusta ja työkokemusta eri paikoissa, aina Budapestistä Los Angelesiin. Ensimmäinen kontakti Suomeen oli näyttely 1995 Turussa. Pysyvästi Suomeen Kozari muutti vuonna 1997 suomalaisen miehen myötä.
– Aloitin kuvataiteilijana silloin tavallaan alusta, sillä näyttö oli annettava täällä uudestaan, toteaa Kozari niitä aikoja muistellessaan.
Nyt, jo monien Suomessa elettyjen vuosien, useiden näyttelyiden, projektien, työpajojen, opetustöiden ja luentojen jälkeen, on työskentely moniaistisen taiteen parissa juurruttanut hänet tähän maahan niin, että hän haluaa olla entistä enemmän mukana projekteissa, joiden kautta voi olla tekemässä jotakin hyödyllistä yhteiskunnalle.
Kozaria kiinnostaa, mitä neurotieteessä ja aistienvaraisissa tutkimuksissa tapahtuu. Hän haluaa keskustella julkisesti aistikysymyksistä, siitä minkä takia meillä on niin vahva aistien hierarkia.
– Olen tutkinut Platonista ja Aristoteleestä lähtien miten aisteista on ajateltu. Länsimainen kulttuuri rakentuu siten, että ”ylimmät” aistit ovat näkö ja kuulo. Ja ne ovat myös perinteisesti taiteen keino. ”Alimmat” aistit ovat hyvin fyysisiä, siis tunto-, haju- ja makuaisti. Mitä fyysisempi, sitä alempana se on hierarkiassamme.
– Kuvataiteilijana haluan näyttää, että visuaalisuus on muutakin kuin näkeminen silmän kautta. Ihminen toimii ja havaitsee kokonaisvaltaisesti moniaistisen prosessin avulla.
”ILMA, Helsingin, Budapestin ja Pariisin tuoksu”
– Olin tottunut siihen, ettei tuoksuista puhuta, ettei se ei ikään kuin kuulu sivistykseen. Ranskassa avautui toisenlainen maailma taiteilijaresidenssissä vietetyn ajan myötä. Pariisin erilainen kulttuuri, heidän tuoksuista kiinnostunut asenteensa inspiroi minua toteuttamaan teoksen, josta olin haaveillut.
Teos ”ILMA, Helsingin, Budapestin ja Pariisin tuoksu” (2003) koostuu kolmesta tilassa roikkuvasta akryylikuplasta, joiden sisään katsoja voi astua. Kuplat edustavat Helsingin, Pariisin ja Budapestin kaupunkeja, joihin liittyy Kozarin omia muistoja ja kokemuksia. Installaatioon liittyvät videoprojisoinnit näyttävät kuvaa kaupungeista, ja kullekin kaupungille ominaiset tuoksut ovat kuplan sisälle astuvan kokijan aistittavissa.
Kaupunkikuplien lähtökohta oli Helsingin tuoksu. Kozarin tullessa ensimmäisen kerran Helsinkiin, kesäkuun tuoksumaailma oli ollut ihastuttava. Tuuli oli puhaltanut meren, metsän ja modernin nykyaikaisen, uuden kaupungin tuoksuja.
– Se oli niin ainutlaatuista ja raikasta Budapestin kuumuuden jälkeen, että se jäi muistiini hyvin vahvasti ja halusin näyttää sen jollakin tavalla myös toisille. Ajattelin sen kuitenkin toimivan vain, jos sitä vertailisi muiden kaupunkien tuoksuja vasten.
Näiden muiden paikkojen tuli Kozarin mielestä olla sellaisia, joissa hän oli asunut ja jotka hän tunsi hyvin. Toiseksi paikaksi valikoitui Budapest, hänen Unkarin kaupunkinsa ja kolmanneksi Pariisi, paikka, josta inspiraatio lähteä toteuttamaan teosta sai alkunsa.
– Löysi ystävieni kautta tunnetun parfyymisuunnittelija Bertrand Duchaufour’n, joka tekee mm. Diorin ja Givenchyn tuoksuja. Duchaufour ajatteli idean olevan sen verran kummallinen, että lupautui auttamaan sen toteuttamisessa, nauraa Kozari.
Prosessi oli pitkä, sillä tuoksujen rakentaminen oli kolmiulotteinen matka. Miten saada kuva, visuaalinen ilme käännettyä tuoksuksi? Kysymys ei ollut siis pelkästään tuoksuista, joita taiteilija oli tuntenut, vaan myös siitä, että kaupungeissa nähdyt asiat käännettiin tuoksuiksi. Millainen on vaikkapa modernin arkkitehtuurin tuoksu Helsingissä?
”ILMA” teos on Kiasman kokoelmissa ja se on kiertänyt näyttelyissä Yhdysvalloissa ja Euroopassa.
AistiGraffittien ja Pimeän huoneen annista
Istumme tapaamisemme ajan Kozarin kodissa olevan valkoisen “Domestic Graffiti – Empathy and Care / Kotigraffiti – Empatiaa ja huolenpitoa” (2009) teoksen alla, joka valmistui Kozarin ”Asunto”-näyttelyyn MUU Galleriassa. Teoksessa on pistekirjoitusviestin lisäksi myös tuoksuelementti mukana.
Näkövammaisten nuorten kanssa toteutettu AistiGraffittiprojekti Vantaan taidemuseolla 2006 on ollut Kozarin työskentelylle merkittävä, sillä siitä lähtien pistekirjoitukset ovat olleet usein läsnä hänen teoksissaan. Hän haluaa ikään kuin leikkiä pistekirjoituksen kanssa ja näyttää, ettei sen tai näkövammaisuuden äärellä tarvitse vakavoitua niin kun ihmiset usein vakavoituvat.
– Minua kiehtoo pistekirjoituksessa juuri sen estetiikka, on kiinnostavaa nähdä miten kirjoitus käyttäytyy eri mittakaavoissa kun toteutan sen veistoksellisesti.
Kozarin perehtyessä ennen AistiGraffitiprojektia näkövammaisuuteen, tuli myös Pimeä huone tutuksi. Siellä tulleiden oivallusten myötä hän ajatteli, ettei tämä voi olla vain hänen kokemuksensa, tätä pitää jakaa myöhemmin muillekin. Kokemuksellinen oppiminen häivytetäänkin hänen mielestään turhan usein.
– Erään kerran minua pyydettiin museolle puhumaan saavutettavuudesta projekteissani, ja siinä tilaisuudessa kaikkien muiden esitykset tulisivat olemaan power point -tyyppisiä. Sanoin, että jos lähden mukaan, teen tilaisuuteen osallistuville Pime’ Cafen.
– Olen huomannut ihmisten tullessa pimeään tilaan, vaikkapa 10 hengen ryhmässä, heistä muodostuvan yhteisön, joka alkaa luottamaan ja välittämään toisistaan. Ihmiset ovat nykyään melko vieraantuneita ja usein myös välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Käyttäytymisen muuttuminen pimeässä tilassa kiinnostaa minua.
Kozari saa hyvää palautetta tehdessään tällaisia asioita. Koulumaailmassa lapset ovat tottuneet siihen, että jossakin aineessa tai vaikkapa urheilussa joku on aina paras. Kozarin työpajoissa ei sitten olekaan mitään hyötyä näistä osaamisista eikä pajoissa kukaan voi olla myöskään ”tyhmä” tai osaamaton. Kozarin senioreille järjestämissä muistipajoissa esimerkiksi tervantuoksu avaa toinen toistaan ihmeellisempiä muistoja ja tarinoita.
Pixtaripenkit
Vantaan Leinelään on rakentumassa hiljalleen uusi, mielenkiintoisesti suunniteltu alue, jonne on tulossa myös paljon taideteoksia. Taiteilijat ovat olleet alusta lähtien mukana alueen suunnittelussa, jo silloin kun siellä oli ollut vain metsikköä ja joitakin kuoppia tehtynä.
– Ehdotukseni oli, että teokseni tulisivat puistonpenkkien yhteyteen. Kun ihmiset tulevat istumaan kaunista, kovaa puuta oleville penkille, voi penkissä huomata olevan jotakin totutusta poikkeavaa.
Muutaman penkin selkänojaan tulee isolla pistekirjoituksella sanat KAVERI ja SALASEURA. Kozari on suunnitellut myös paripenkin, jossa lukee takana pisteillä palidromimaisesti: EKI ja ELLI. Myös tervan tuoksua on havaittavissa joistakin penkeistä ja yhdelle penkille tulee ”istumaan” pyöreä, karheapintainen kivi. Se saa nimekseen KIVIKAVERI.
– Siellä se odottaa yksin puistoon tulevaa ja toivoo jonkun silittävän itseään. Ehkä sen pinta muuttuu ajan myötä silityksistä sileämmäksi, pohtii Kozari.
Hän kertoo pitävänsä teoksista, joista lapsetkin pitävät. Kaikki voivat nauttia hänen mukaansa eri tavoilla, sillä yhdessä teoksessahan voi runon lailla olla monta eri tasoa ja näkökulmaa.
Yhä syvenevä teema eri materiaalein toteutettuna
– Nuorempana hypin eri teemoissa, mutta löydettyäni aistien äärelle, on teema, aistilähtökohtaisuus ollut koko ajan sama. Tämä teema syvenee eikä se tyhjene, sillä tunnen olevani avaamassa koko ajan uutta ovea, joka vie edellistä syvemmälle. Nyt hypin materiaaleissa ja niiden maailmassa.
Kozari ei kuitenkaan pidä materiaalien tuhlauksesta, sillä pienellä budjetilla eläminen on hänelle muutenkin tärkeää. Hän ei halua tehdä lisää ”krääsää” maailmaan ja keskeistä hänen työskentelyssään onkin kekseliäisyys ja kiinnostus immateriaalisiin asioihin.
– Teokseni syntyvät sekä pitkän pohdinnan että hetkellisten ideoiden myötä. Asetan itselleni aina jonkin mahdottoman unelman ja sitten täytyy keksiä miten sen saisi todeksi. Eikä kaikkea pysty heti toteuttamaan vaikka idea olisi ajatuksen tasolla valmis. Välillä käytännön asioiden järjestyminen vaikuttaa ja monta kertaa on taloudellinen kysymys, milloin idean toteutuminen on mahdollista, kertoo Kozari.
– Välillä pidän matalaa profiilia ja olen jossain ulkona meren rannalla. Uskon siihen, että ihminen tarvitsee välillä tyhjää tilaa. Ajatukseni tuntuvat koko ajan tulvivan, on välillä vaikea laittaa niitä järjestykseen, sillä ne tuntuvat kilpailevan toistensa kanssa.
Kozari kertoo, että tutkimusten mukaan kolmasosalla väestöstä on heikentynyt hajuaisti. Koska sitä ei mitata siten kuin mitataan näkö- ja kuuloaistia, useimmat luulevat että hänellä on hyvä hajuaisti.
– Käytän välillä vahvojakin tuoksuja installaatioissani, mutta yritän tehdä sen niin, etteivät työni ole hyökkääviä. En halua saattaa ihmisiä minkäänlaiseen pakokauhuun. Tapani on enemmänkin kutsua ihmisiä installaatioihin ja jokainen saa itse päättää miten lähelle tulee, miten pitkään oleskelee ja mitä ottaa teoksesta itselleen.
Haasteita materiaalivalinnoille tuo myös valtava näyttelyvieraiden määrä, mikä Kiasmassa ja sen kaltaisissa museoissa on. Kozarin halu tehdä osallistavia teoksia on määrittänyt materiaalien valintaa sellaisiksi, joita voi koskettaa ja jotka todella kestävät. Hiljalleen moniaistiset teokset ovat muuttamassa myös museon toimintaa.
– Ajattelen, että kiinnostavaa on myös se, miten materiaali voi muuttua vuorovaikutuksen kautta.
Kozarin ”Terve” (2012) teos koostuu pyöreistä kuparilaatoista, joista muodostuu seinälle veistoksellisesti pistekirjoituksella sana TERVE. Myös materiaalivalinta viittaa terveyteen, sillä kuparihan tunnetaan bakteerien kasvua ehkäisevästä vaikutuksestaan.
Avajaispäivänä Kiasmassa laatat olivat olleet seinässä häikäisevän kiiltäviä ja Kozari oli kiinnostuksella seurannut miten jo parin päivän kuluttua teos oli muuttunut sormenjäljistä erilaiseksi ja mielenkiintoiseksi.
– Teos oli esillä noin vuoden ajan ja jossakin vaiheessa, kun useat ihmiset olivat laittaneet kämmenensä kuparilaatan päälle, laatan kuva alkoi muistuttaa jonkin ison eläimen jälkeä.
Unelmia ja realiteetteja
Kozari työskentelee pienempien töiden kanssa kotona, mutta suuremmat ja sotkuisemmat teokset hän tekee työhuoneella. Yllättävän paljon kuvataiteilijan työaikaa vievät myös näyttelyiden ja projektien suunnittelu ja järjesteleminen. Välillä raha sanelee sen, että on tehtävä sellaistakin mistä ei niin tykkää.
– Hetkittäin tulee halu lopettaa taiteen tekeminen ja suuntautua johonkin sellaiseen, mikä antaisi vähän turvallisemman elämän vähemmällä stressillä, Kozari kertoo.
– Mutta tämä on minun elämäni seikkailu, on vain pakko laittaa itsensä aina uudestaan johonkin uuteen tehtävään. En koe kuuluvani perinteisesti määriteltyyn taiteilijaryhmään, vaan olen omalla tavallani tekemässä sitä mitä teen.
Nuorena Kozari halusi muuttaa maailmaa, mutta nykyään hän ajattelee olevansa ”voiton puolella”, kun vaikkapa työpajassa joku nuorista, yksikin heistä, havahtuu, tekee kysymyksiä ja ehkä jokin muuttuu hänen elämässään.
Kozarin unelma on tehdä enemmän hyödyllisiä asioita yhteiskunnalle, jotakin sellaista, minkä kautta ihmisten arkipäivä voisi tulla paremmaksi. Hänellä olisi paljon ideoita esimerkiksi saavutettavuudesta.
– Miksei ruma ramppi voisi olla hauska, sellainen, jota pitkin kaikki haluaisivat kulkea? Asenne ”sinä tulet sitä rumaa ramppia pitkin, koska sinä et pysty tulemaan näitä hienoja portaita”, on kauhea. Entä jos kaikki haluaisivatkin liikkua uutta ramppia pitkin, sellaista jonka kerrokset on tehty mäkityyppisestä tasosta, koska se on kaupungin paras paikka missä voi vieläpä liikkua esteettömästi.
Kozaria kiinnostaa olla tekemässä myös enemmän monialaisia projekteja, joissa olisi mukana kaikenlaisia taiteilijoita ja ihmisiä eri aistien osaamisalueilta. Hän näkee, että sitä kautta he voisivat tehdä jotakin ihan uutta ja saada viestiä laajemminkin yhteiskuntaan.
– Työssäni on mukana monen ihmisen elämää, monen ihmisen tunnesidonnaisuutta ja sitä vien eri paikkoihin. Ei kiinnostavaa ole pelkästään se mitä minä ajattelen, Kozari toteaa.
Tuoksu kuin kuva
– Taiteilijalle on tärkeää saada liikkua työn kanssa myös maailmalla. Se antaa perspektiiviä ja tunnetta, että pärjää muuallakin.
Taiteilijaresidenssi USA:ssa, Los Angelesissa (The Institute for Art and Olfaction) viime syksynä oli ihanaa aikaa Kozarille, koska siellä ei tarvinnut selittää aistilähtöisyydestä mitään, sillä se on paikka, missä taidetta ja tuoksujen maailmaa on käsitelty luontevasti.
– Rakensimme siellä uudelle projektille tuoksun, jonka idea lähti ”Kadonnutta aikaa etsimässä” -kirjasta. On hienoa tehdä välillä myös runollisia teoksia vastapainona arjen läheisyyteen sijoittuville töille.
Juttuhetkemme Hilda Kozarin ja hänen perheensä kodissa Helsingissä, Sibeliuspuiston laidalla, alkaa olla lopuillaan. Elämää sykkivä kirjahylly on ollut vierellämme, aarreaitta, jonka sisältö on tärkeä tälle herkän rohkealle taiteilijalle, joka menee taiteessaan tiloihin, joissa kukaan muu ei ole aikaisemmin käynyt.
Kozarin tutkimusmatka jatkuu ja me voimme kokea tulevana kesänä hänen moniaistisia teoksiaan Mäntän XX kuvataideviikoilla sekä yksityisnäyttelyssä elo-syyskuussa Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksessa Helsingin keskustassa Kaisaniemenkadulla.
Astellessani pitkin helmikuisia töölöläisiä katuja muistissani leijailevat Budapestin helle, unkarilaisessa kaupungissa leijuva pakokaasu, paprikan ja kellareiden tuoksu sekä tulevan kevään raikkaus. Tuoksunäyte on vienyt minut hetkeksi toiseen maailmaan.
Kohtaamani ainutlaatuisen kuvataiteilijan sanoin: Tuoksu on kuin runo, hetken kuva.