Teksti: Pasi Päivinen
Valkoinen taikasauva
Osa 5 Puuvillapellon laidalta puolikuun kaupunkiin
Mississippissä puuvillapeltojen keskellä aistii etelän verkkaisen ja hieman kaihoisankin elämänrytmin. Ihmiset ovat poikkeuksellisen ystävällisiä ja välittömiä, myös osavaltion pääkaupungissa, jonne matkasin seuraavaksi.
Jackson
Mississippin pääkaupunki on kompakti ja ihmiset välittömiä kuten muissakin osavaltion kylissä ja kaupungeissa. Sain henkilökohtaista poikkeuksellisen ystävällistä palvelua heti bussista alas astuttuani hämärän hetkellä ja minua kohdeltiin kuin olisin tullut pitkän poissaolon jälkeen kotiin. Minut saatettiin siistiin motelliin ja majoituttuani menin huikopalalle läheiseen Burger King -pikaruokalaan. Tuskin ehdin ovesta sisään kun minua palveltiin kuin neljän tähden Michelin-ravintolassa ohjaamalla pöytään, lukemalla lista pyytämättä läpi, ottamalla tilaus ja tarjoilemalla pöytään. Neljään kertaan minulta tultiin kysymään oliko kaikki hyvin ja tarvitsinko jotain. Virvoitusjuomamukini täytettiin viisi kertaa ennen kuin ehdin kissaa sanoa ja kahviakin join kolme mukillista jälkiruuaksi kunnes sain vakuutettua hampurilaispaikan työntekijät, että olen täydellisesti ravittu. Ateria maksoi kokonaista viisi taalaa.
Maksoin hotellilaskun aamuvarhaisella ja kävin tutustumassa osavaltion sekä vanhaan että uuteen parlamenttitaloon, kiertelin keskustan ostoskaduilla ja istuin hetken puistossa leppoisaa jacksonilaisten elämänmenoa seuraillen. Vietin etelävaltioiden presidentti Andrew Jacksonin mukaan nimetyssä kaupungissa liian lyhyen ajan, vain yhden vuorokauden, mutta pidin paikasta. Aina kun saavun rautatieliikenteen piiriin, se synnyttää minussa lähes lähtemisen ”pakon”, joten Mtrakin asema veti nytkin minua voimakkaasti puoleensa kuin magneetti!
Menin suuren punatiilisen rakennuksen uumeniin, lunastin matkalippuni ja nousin portaat asemasillalle, jossa Chicagosta edellisenä päivänä matkaan lähtenyt legendaarinen The City of New Orleans-pikajuna jo odottikin. Ystävällinen konduktööri leimasi matkalippuni asemasillalla ja sanoi: ”Tervetuloa The City of New Orleans-junaan. Minä tunnenkin teidät, sillä te olette ennenkin matkustaneet kanssamme.” Se oli toinen kerta kun matkustin The City of New Orleans-junalla, mutta runsaasti junilla matkustavana kyseinen konduktööri oli ilmeisesti tavannut minut joskus muissakin junissa.
New Orleans
Poikkeuksellisen ystävällinen ja huomaavainen palvelu on syvän etelän, erityisesti Mississippin ja Louisianan, yksi unohtumattomista asioista. Toivon jonain päivänä pääseväni sinne vielä kerran. Etelän ikuinen kulttuuripääkaupunki, The Crescent City, The Big Easy, The City That Care Forgot, tunnetaan parhaiten Mardi Gras –karnevaalista, kuuluisista jazzmuusikoista ja herkullisesta monipuolisesta ruokakulttuurista, mutta se on paljon muutakin. Minua kiinnostaa kreolikulttuuri ja haitilaisten maahanmuuttajien kaupunkiin tuoma voodoo, joka täydentää Mississippin suistossa sykkivän New Orleansin ainutlaatuista kulttuuricocktailia!
Kirkon kautta ranskalaiskortteleihin
Jazzin pääkaupunkiin tietää saapuneensa heti rautatieasemalla. Astellessani asemalaituria pitkin korkeaan siirtomaatyyliseen valkoiseksi rapattuun asemahalliin jazzin rytmit kaikuivat kaiuttimista. Pysähdyin kohdalle osuneeseen matkamuistomyymälään asemahallin ovella pyytämään suunnistusapua ja tutkin samalla ystävällisen myyjän ohjeita kuunnellessani edessäni ollutta hyllyä. Käteeni osui sattumalta lasinen kolpakko, joita kerään ja kysyin myyjältä, mitä lasikolpakossa on kuvattuna. Myyjä madalsi ääntään ja sanoi, että siinä on kuvattuna nainen ja alapuolella teksti New Orleansin huora.
Lähdin liikkeelle rautatieaseman matkamuistomyymälästä ilman ostoksia kohti keskustaa. Kuulin kirkonkellojen äänen ja varmistaakseni sijaintini poikkesin kirkkoon ja ennen kuin ehdin sanoa mitään ovella seisoskellut ystävällinen mies kysyi, että olinko tulossa messuun. En käy kirkossa ja vastasin miehelle, että olen juuri saapunut kaupunkiin ja hengellisen ravinnon sijaan tarvitsen maallista apetta. Mies kertoi kirkosta löytyvän murkinaa ja ennen kuin ehdin kieltäytyä kohteliaasti, hän ohjasi minut takahuoneeseen, jossa oli kymmenkunta eriväristä ihmistä syömässä pöydän ympärillä. Istuin joukkoon ja sain heti salaattilautasen, tuoretta leipää ja höyryävän kahvimukin eteeni. Kävi ilmi, että muut ruokailijat olivat kirkon orkesterin ja kuoron jäseniä. Ruokailtuani sama herrasmies kysyi uudelleen, että halusinko tulla pian alkavaan messuun. Yritin kieltäytyä kohteliaasti sanoen, että en ole katolinen, johon hän vastasi, ettei se haittaa ja olen erittäin tervetullut. En halunnut vastata saamaani erityiskohteluun olemalla epäkohtelijas, joten menin messuun ja se kannatti musiikin osalta. Orkesteri oli loistava ja tunnelma viimeistä sijaa täynnä olleessa kirkossa oli kuin kuuluisalla Tepetee´s klubilla muutaman kilometrin päässä ranskalaiskorttelin laitamilla.
Messu oli mieleenpainuva kulttuurikokemus myös ulkomusiikillisesti. Edessäni istui rastahiuksinen valtavankokoinen kreolitar, jonka peräsimen pinta-ala oli suurin koskaan havainnoimani. Musiikkiesitysten välissä meidän piti nousta useamman kerran seisomaan papin poristessa joutavia. Suljin korvani papin porinoilta ja pohdinn kreolittaren takana seistessäni millainen Viipurin pamaus mahtaisi kuuluakaan, jos kreolittaren ahterista sattuisi…
Orkesterin ja kuoron upeasti tulkitsema ”People Get Ready” sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Musiikin tauottua messun avustaja saapui kohdalleni tarjoten palaa Kristuksen ruumiista. Koska olin yhä vaikuttunut juuri päättyneestä musiikkiesityksestä, en ymmärtänyt ottaa sitä itse lautaselta, joten hän tunki sen suoraan suuhuni.
Flaneerasin kirkosta kohti ranskalaiskortteleita ja pysähdyin sattumalta erään kapean kadun kulmaukseen tiedustelemaan sijaintiani. Katua pesemässä ollut mies kertoi minun seisovan legendaarisen Bourbon Streetin kulmassa. Tiesin olevani ranskalaiskortteleissa, mutta en kuvitellut kaupungin tunnetuimman kadun olevan samanlaisen kuin muutkin ympäristön kadut. Baareja ja matkamuistokauppoja oli Bourbon Street pullollaan, mutta niin on muutkin ranskalaiskortteleiden kadut. Ranskalaiskorttelit on ylimainostettu alue, jossa samanlaisia baareja ja matkamuistoputiikkeja riittää kyllästymiseen asti. Värikkäät talot ja musiikki kuuluu ranskalaiskortteleihin, mutta loistavaa musiikkia kuulee toki New Orleansissa kaduilla ja monissa soittoruokaloissa ranskalaiskortteleiden ulkopuolellakin. Kiinnostavimmat klubit täytyy tietää tai hakea tietoa esimerkiksi turisti-infosta.
Kävelin ranskalaiskorttelin laidalle suihkulähteiden reunustaman rakennuksen sisäänkäynnille kysyen turisti-infon sijaintia. Ovimikko tarjoutui ohjeistamisen sijaan viemään minut turisti-infoon. Vastustelin muodon vuoksi, mutta hyväksyin mielihyvin hänen apunsa. Kävellessämme selvisi, että olin tullut kysymään neuvoa Harryn kasinolle. Sain turisti-infosta enemmän tietoa ja vinkkejä kuin osasin uneksiakaan ja minua pyydettiin jäämään kiireemmäksi aikaa juttelemaan ja minähän jäin. Joimme mehua ja seurasimme samalla New Orleans Saintsin ja New York Giantsin jalkapallo-ottelua.
Louisiana Music Factory
Sain turisti-infosta vinkin mennä tutustumaan Louisiana Music Factory –nimiseen musiikkiliikkeeseen. Saamani suunnistusohjeet olivat erinomaiset, mutta en ollut uskoa todeksi, että käveltyäni seitsemän korttelia ja perille päästyäni ensimmäiseksi tarttumani ovenkahva oli oikea osoite. Kaikki asiat onnistuivat New Orleansissa ja sain kokea uskomattomia kulttuurielämyksiä toinen toisensa jälkeen. Ehkä new orleansilainen voodoo-woman sai kaiken onnistumaan ollessani New Orleansissa?
Louisiana Music Factory myy vain Louisianassa tuotettua roots-musiikkia, erityisesti jazzia. Myymälä on kahdessa kerroksessa, joista toinen kerros on pyhitetty täysin vinyylilevyille. Se on upein musiikkikauppa, missä olen koskaan käynyt. Kuuntelin louisianalaista musiikkia sulkemisaikaan saakka ja lähdin sieltä eufoorisessa mielentilassa lämpimään Louisianan yöhön.
Majapaikkani oli muutama kilometri keskustan ulkopuolella, jonne pääsi kätevästi Magazine-linjan busseilla. Kun bussin kuljettaja ilmoitti minun pysäkkini tulleen, hän pysäytti bussin liikennevaloihin ja tuli saattamaan minut kadun yli varmistaen, että löydän varmasti perille. En ollut pyytänyt häneltä muuta kuin kertomaan oikean pysäkin, mutta etelävaltiolaiselle kanssakulkijan auttaminen on maailman luonnollisin asia ja saatettuaan minut kadun yli kuljettaja palasi bussille ja jatkoi reitillä eteenpäin. Minä löysin helposti korttelin toisella laidalla olleen majapaikkani ulko-oven ja menin avaimen saatuani huoneeseeni kaatuen suoraan sänkyyn yrittäen saada unta kuumassa ja kosteassa yöilmassa.
Rantadyykkarit
Päivät New Orleansissa kuluivat kuin siivillä. Poikkesin Mississippijoen itärannalla Jacksonin ratsastajapatsaalla, ajoin historiallisella St. Charlesin raitiovaunulla ranskalaisille markkinoille ja flaneerasin jokivartta seuraillen takaisin keskustaan leveää kävelytietä pitkin. Tiesin, että Mississippin yli vie muutama silta, mutta joella liikennöi turisteille tarkoitettujen historiallisten siipirataslaivojen lisäksi myös lautta, jolla halusin ehdottomasti matkustaa.
Pysähdyin jonkin kojun luo, jossa ehtaa Lontoon murretta puhunut jokiristeilykauppias tarjosi minulle erikoishintaista päivällisristeilyä. Kieltäydyin kohteliaasti ja kysyin lauttasataman sijaintia. Hän ei tiennyt tai ei halunnut kertoa sitä, joten jatkoin matkaa ja pysähdyin pienen hiekkarannan kohdalle, jossa kuulin äänekästä keskustelua. Minut havaittiin ja miesääni kehotti minua tulemaan rannalle ja liittymään joukkoon. Epäröin hetken ja viereeni saapui minua juuri puhutellut mies, joka vakuutteli ensimmäisenä olevansa selvin päin ja auttavansa minut portaat alas, jos halusin tulla rannalle. Hän sanoi muun seurueen olevan umpitunnelissa, mutta vakuutti heidän olevan kunnon kavereita. Kerroin haluavani mennä Mississippin yli ja mies kertoi oitis yksityiskohtaiset suunnistusohjeet lauttasatamaan. Kiitin miestä ja kysyin hetken mielijohteesta häneltä, että voiko Mississippissä uida? Hän kertoi, että jotkut uivat, mutta hän ei ikinä tekisi sitä, koska puolen Amerikan ulosteet lilluvat siitä ohitse päätyen Meksikonlahteen.
Jätin rantadyykkarit pulloineen jatkamaan päiväohjelmaansa ja ajoin lautalla Mississippin länsirannalle. Juttelin polkupyöräänsä nojailleen miehen kanssa, joka kertoi asuvansa joen länsipuolella. Se on myös osa New Orleansia, mutta hänen mukaansa siellä ei ole mitään kiinnostavaa, ainoastaan asuntoja ja oikeustalo. Palasin itärannalle ja vietin muutaman tunnin Mississippin rantatöyräällä sijaitsevassa akvaariossa vedenalaista elämää seuraillen. New Orleansin akvaario on suuri, mutta ei niin suuri kuin Chicagossa, jossa vierailin kesällä 1990.
Kaikki hauska loppuu aikanaan ja New Orleans välkehti kirkkaassa auringonpaisteessa järven ja mahtavan Mississippin välissä hetken aikaa ennen kuin lentokone sukelsi pilvien sekaan. Vaikka New Orleans on Yhdysvaltain kaupunkien rikostilaston kärkisijoilla vuodesta toiseen, tunsin oloni täysin turvalliseksi niin päivällä kuin yölläkin siellä liikkuessani. Viihdyin kaupungissa pidempään kuin olin suunnitellut, mistä syystä jouduin jättämään Konfederaation entisen pääkaupungin Marthasvillen eli nykyisen Atlantan väliin, jossa vaihdoin vain lentävää laitetta maailman vilkkaimmalla Jackson-Harsfieldin lentokentällä ja muistelin pilvien päällä itään kiitäessäni onnellisia päiviä etelävaltioissa.
Valkoinen taikasauva -sarja päättyy.