VUODEN KULUTTUA LUVASSA IKUISUUS
Teksti: Gyöngyi Pere Antikainen
Elämme avaruuden kevättä. Higgsin hiukkanen on teoreettisesti havaittu ja tutkijat ovat löytäneet todisteet kosmisesta inflaatiosta, ehkä Nobelin arvoisia uutisia.
Myös Näkövammaisten Kulttuuripalvelu on kohdistanut huomionsa kohti avaruutta kevään tilaisuuksissaan: maaliskuussa Heurekan planetaariossa pidetty luento ja huhtikuussa Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori ja tietokirjailija Esko Valtaojan kirjailijavierailu houkuttelivat yleisöä salin täydeltä.
Toki Valtaoja korostaa heti kättelyssä, ettei hän pidä itseään oikeana kirjailijana, kirjailijan imagoon kun liittyy kirjan suunnitteleminen, pitkät pohdiskelut, tekstin repiminen ja uudelleenkirjoittaminen moneen kertaan. Hän puolestaan kuuluu siihen harvaväkiseen joukkoon, sentään edes yhden oikean kirjailijan, Waltarin rinnalla, joka kirjoittaa tekstinsä suoraan valmiiksi, jonka tekstit syntyvät kuin alitajuisesti ja joka ei tarvitse kustannustoimittajaa. Kirjan valmistuminen vie kuitenkin noin kolme vuotta, sillä professorina oleminen syö arjet ja pyhät, se on kuin yksityisyrittäjän hommaa. Erään tutkimuksen mukaan professori tekee keskimäärin 600-1000 tuntia palkatonta ylityötä vuodessa ja kirjoittamiseen jää aikaa pieniä pätkiä vain muiden töiden lomassa.
Valtaoja on poikkeuksellisen valovoimainen persoona. Risupartaista, mustiin farkkuihin ja mustaan liiviin sonnustautunutta silmälasipäistä ja omien sanojensa mukaan ikuisesti virnuilevaa miestä on vaikea mieltää perinteelliseksi tutkijaksi. Hänen huumorintajunsa on ilmiömäinen, ujosta pikkupojasta on kehkeytynyt kiehtovan tyylin luennoitsija. Hänen valtavan suosionsa ja menestyksensä salaisuus onkin hänen maanläheisessä, silti erityisen rikkaassa ja rönsyilevässä ilmaisussaan. Toisaalta sama asia kirvoittaa yleisimmän kritiikin, jonka hän saa joiltakin tutkijoilta ja tietokirjailijoilta ja jonka mukaan hän hölöttää, ei kirjoita tarpeeksi tiukkaa tekstiä, ei pysy aina asialinjalla.
Valtaoja on kuitenkin valinnut selkeästi oman tiensä: tietokirjailijana hän pyrkii tarjoamaan tieteen ilosanomaa mahdollisimman laajalle yleisölle popularisoimalla tiedettä. Hän toteaa kilpailevansa ihmisten ajasta tositeeveen ja kaiken muun viihteen kanssa ja hänen aseenaan on tiedeviihteen luominen. Madaltaessaan oppimisen kynnystä hän houkuttelee lukijoitaan hyppäämään aidan yli.
”Kaikki, mitä kirjoitan, on tavallaan rakkauskirjeitä maailmalle ja minä rakastan maailmaa tiedon kautta”, Valtaoja korostaa.
”Maailma on niin kiehtova ja toisaalta mutkikas paikka, että kaikki päätöksenteko vaatii tietämistä luulemisen sijaan. Maailma olemme me, kaikki seitsemän miljardia ihmistä, emmekä voi sysätä vastuuta poliitikoille tai muille valituille, vaan meillä jokaisella on vastuu ja velvollisuus maailman ylläpidon ja hoivaamisen suhteen, mikä ei onnistu ilman tietoa. Suurin vihollisemme olemme me itse ja luja uskomme siihen luuloon, että me tiedämme parhaiten ja olemme aina oikeassa.”
Valtaojan ensimmäinen kirja syntyi, kun häntä alkoivat harmittaa ’80-luvun suositut, mutta tökeröt televisio-ohjelmat ufoista, humanoideista ja kuvitelluista avaruusseikkailuista, eikä asiallista tietoa laajalle yleisölle tuntunut löytyvän mistään. Valtaoja haki apurahaa pakottaakseen itsensä kirjoittamaan tietokirjan avaruudesta, rahat saatuaan hän ehti käyttää ne loppuun, jolloin viimein oli vain alettava kirjoittaa. Hän oli kovin hämmästynyt, kun Kotona maailmankaik-keudessa ylsi heti Finlandia-ehdokkaaksi ja voitti Tieto-Finlandian jättäen taakseen sellaisia tunnettuja nimiä kuin esimerkiksi Max Jacobson. Kotona maailmankaikkeudessa -kirjasta kehkeytyi hillitön menestystarina: se on edelleen toiseksi tai kolmanneksi myydyin populaaritieteen teos Suomessa. ”Kerrankin jotakin, josta tavallinenkin ihminen ymmärtää edes vähän”, hehkuttavat lukijat.
Vaikkei Valtaoja koskaan suunnitellut varsinaista kirjasarjaa, jälkiviisaasti voi kuitenkin puhua trilogiasta, jonka osia yhdistävät sekä ajan käsitteet että tavoite.
Kotona maailmankaikkeudessa on kirjoitettu tietämättömyyttä vastaan, ”jotta ihmiset tajuaisivat, miten tämä todellinen maailma on paljon hauskempi ja jännittävämpi kuin kaikki ufojutut”.
Toinen kirja Avoin tie on suunnattu toivottomuutta ja pessimismiä vastaan. Valtaojan mukaan vallalla on pessimistinen mieliala nykyhetken ja tulevaisuuden suhteen, mitä pessimistisempi ihminen on, sitä syvällisempänä ajattelijana häntä pidetään, hyvänä esimerkkinä Linkola. Silti maailma ei ole lainkaan niin huono paikka, eikä tulevaisuuskaan näytä toivottomalta, se on mahdollisuuksia täynnä.
Kolmas kirja Ihmeitä käsittelee menneisyyden ja tulevaisuuden jälkeen nykyisyyttä. Kirjojen nimet Valtaoja valitsi amerikkalaisrunoilija Walt Whitmanin runoista, häneltä on Valtaojan maailmankatsomusta oivallisesti kuvaava sitaatti: ”Kas kummaksuuko joku yhtä ihmettä? Minä en näe muuta kuin ihmeitä.”
Todeten, ettei kolme ilman neljättä, Valtaoja lupaa ensi vuoden syksyksi jatkoa trilogialleen, kirjan, jonka nimi tulee olemaan Ikuisuus ja joka tähyilee lähitulevaisuuttamme käsittelevän Avoimen tien sijaan kauas maailmankaikkeuden tulevaisuuteen.
Tässä välin häneltä julkaistiin erillinen pieni suurteos, jonka nimi kertoo ”vaatimattoman” paljon: Kaiken käsikirja. Ei ole sattuma, jos mieleen juolahtaa Sudenpentujen käsikirja, sillä sen mallin mukaan on Kaiken käsikirjakin tarkoitettu kattavaksi yleisteokseksi, joka on kirjoitettu toisaalta valtavalla asiantuntemuksella, mutta samalla pilke silmäkulmassa ja maailman ihmeellisyydelle herkistyneenä, peräti runollisin sanakääntein. Ihmekö, että kirjaa on myyty yli 40.000 kappaletta, mikä olisi mahtava luku jopa menestysromaanille. ”Kaunokirjallisuudesta ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta tietokirja se vasta jännä ja todellisuutta kuvaava onkin”, toteaa Valtaoja, jolla on taustalla valtava lukeneisuus myös humanististen tieteiden ja kaunokirjallisuuden saralla.
Hyvät tietokirjat taipuvat hänen mukaansa myös kioski- ja pokkarikirjoiksi, mistä osoituksena häneltä on ilmestynyt 150 lyhyttä sanomalehtikolumnia sisältävä ja vaikkapa kesärantalukemiseksikin soveltuva Ensimmäinen koira kuussa sekä pitemmistä tähtitieteellisistä artikkeleista koostuva Kosmoksen siruja. Valtaoja pahoittelee suuresti, että tieteen popularisoinnin alueella hänellä ei edelleenkään ole merkittävässä määrin seuraajia ainakaan Suomessa, vaikka toteaakin viime vuosina ilmestyneen joitakin harvoja laajalle lukevalle yleisölle julkaistuja tietokirjoja. Hauskaa on kuitenkin, että tieteen termeillä on taipumus luisua arkikieleen: mustia aukkoja löytyy valtion budjetista ja parisuhteesta, opposition vaaliohjelma pursuaa pimeää energiaa…
Valtaoja niitti mainetta myös ns. keskustelevilla kirjoillaan, joiden malliksi voi lukea Jörn Donnerin ja piispa Wickströmin keskustelukirjaa Elämme siis kuolemme, joka taisi olla ensimmäinen laatuaan Suomessa. Kustannusyhtiön pyynnöstä Valtaoja lähti mukaan sähköpostitse käytyyn kirjeenvaihtoon uskon ja tiedon kysymyksistä piispa Juha Pihkalan kanssa. Väittely oli kahden tyystin eri maailmankuvan omaavan, poikkeuksellisen älykkään ja ennakkoluulottoman ihmisen vilpitön yritys selvittää, mistä he voivat olla samaa mieltä ja missä eivät. Väittelyn tarkoituksena ei missään nimessä ollut käännyttää toista, eikä edes lukijoita. Tarkoitus oli osoittaa, että eri maailmankatsomusten välille on mahdollista rakentaa silta huutamatta ja repimättä myös aikana, jolloin maltillinen väittely tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Valtaojan mukaan kirjan mottona voisi olla ajatus ”minä en ymmärrä, mutta yritän ymmärtää, miksi olet aivan eri mieltä kuin minä”. Teos voitti Vuoden kristillinen kirja -palkinnon. Kustantaja sai houkuteltua osapuolet toiseen keskustelukirjaan, jonka nimeksi tuli Uskon tietäväni, tiedän uskovani, joka sekin voitti Vuoden kristillinen kirja -palkinnon. Tilanteen ironia on siinä, että samainen teos voitti myös Suomen vapaa-ajattelijoiden palkinnon uskontoon perustumattoman maailmankuvan edistämisestä. Kiitospuheissaan Valtaoja sai syystä virnuilla: ”ei mene kirkolla, eikä ateisteillakaan hyvin, kun pitää palkita agnostikko…”. Kiintoisaa, että kun Valtaoja sai teoksista lähes yksinomaan myönteistä palautetta, Pihkalaan kohdistui myös melkoisesti uskovaisten kritiikkiä, ”miksei pannut rääväsuu-ateistia kunnolla aisoihin.” Valtaoja kuitenkin korostaa, että nämä teokset olivat heidän oma tapansa tehdä jollakin tavalla parempaa maailmaa: saada ihmiset ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuus ja rakentaa keskusteluyhteys ymmärryksen päälle.
Tilaisuuden yleisökysymykset keskittyvät avaruustieteen aiheisiin. Erityisesti maailmankaikkeuden laajeneminen ja mahdollisten muiden maailmankaikkeuksien olemassaolo askarruttaa ihmisten mielikuvitusta. Valtaoja tähdentää, että ihmisaivot ovat kypsymättömiä käsittämään neliulotteista aika-avaruutta, joka on todennettavissa matemaattisin yhtälöin, mutta kuvailtavissa vain ontuvien vertauskuvien avulla. Tällaisia suosittuja vertaiskuvia ovat esimerkiksi multiversumi eli ”kuplat wichylasissa” eri maailmankaikkeuksista tai vielä hauskempana vertauskuvana perunamaa, jossa juuresta versoo pottuja, potusta uusia versoja ja uusia pottuja ja aina vain se uusi mukula, uusin maailmankaikkeus jää olemaan ja vanha napanuora nähdään mustana aukkona.
Nykyiset maailmankaikkeutta kuvaavat kaksi pääteoriaa, Einsteinin suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka, eivät selitä maailmaa riittävän hyvin, mm. koska ovat jokseenkin ristiriidassa keskenään. Tämä ristiriita ei arjessa haittaa, teoriat toimivat käytännön sovelluksissa tyydyttävästi, mutta äärettömän suuria asioita, kuten mustia aukkoja ja pimeää ainetta ja energiaa tai maailmankaikkeuden syntyhetkiä ne eivät kykene aukottomasti selittämään. Viimeiset sata vuotta onkin odoteltu seuraavaa Einsteiniä ja suurta yhtenäisteoriaa. Ehdolla olisi muiden muassa säieteoria, mutta näillä näkymin ei siitäkään ehkä ole ratkaisuksi.
Nykyisimmän, mutta hyvin uuden teorian mukaan ainakin maailmankaikkeuden loppu olisi selvillä: maailmankaikkeus vain laajenee, harvenee, himmenee ja pimenee loputtomiin. ”Jos Jumala on olemassa ja pääsen kysymään, kysyn, kuinka hän näin kummallisen maailmankaikkeuden loi, jossa on komea alkuräjähdys, muttei sitten tule kelvollista loppua ollenkaan, vaan kaikki hiipuu kuin dementikko”, ihmettelee Valtaoja.
Kysymykseen tieteen rajoista Valtaoja vastaa kieltevästi. ”En tiedä, onko optimismia vai pessimismiä, kun sanon, että tieteen rajat, jos ne koskaan tulevat vastaan, ovat hyvin kaukana tulevaisuudessa.” Lopullisiin totuuksiin hän ei ole valmis uskomaan.
Tähtitieteen suurimmat haasteet puolestaan liittyvät maailmankaikkeuden alun, muutamien satojenmiljoonien vuosien tapahtumiin sekä pimeään aineeseen ja energiaan.
”Näkyvää ainetta maailmankaikkeudessa on yhtä paljon kuin keskioluessa prosentteja, eli 4,5 prosenttia, kaikki muu on pimeää ainetta ja pimeää energiaa, eikä meillä ole niistä mitään tietoa”.
Eräs perustavanlaatuinen kysymys on se, olemmeko yksin vai onko maailmankaikkeudessa muitakin. Valtaoja mainitsee syntymäsokeasta yhdysvaltalaisesta tähtitieteilijästä, joka on ansiokkaasti kehittänyt menetelmiä avaruuden radiokohinan seulomiseen. ”Ongelma on kuitenkin mm. siinä, että etsimme maailmankaikkeudesta elämää, vaikkemme osaa kunnolla määritellä edes, mitä se elämä oikein on ja minkälaista se erikoisimmillaan voikaan olla”, Valtaoja pohtii. ”Lisäksi kaiken suurimmat mysteerit eivät nykyisin enää taida olla tähtitieteen, vaan aivojen ja tietoisuuden tutkimuksen alueella.”
”Suurin hyöty tutkimuksista miljardien vuosien päähän lienee se, että tieto johtaa ihmisen tarpeeseen muuttaa ja parantaa maailmaa”, toivoo Valtaoja yhteenvetona.