Uusimmat jutut

SOKEA MIES joka ei halunnut nähdä Titanicia

Elokuvan pääosan esittäjä puhuu puhelimeen.

Elokuvan pääosan esittäjä Petri Poikolainen.

Teksti: Pilvi Meriläinen

”Petrin avulla löysin paljon uutta”

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuva  voitti Venetsian elokuvajuhlien Orizzonti Extra-yleisöpalkinnon 11.9.2021. Voitosta uutisoivan tiedotteen mukaan se sai seisovat aplodit sekä festivaalin pressinäytöksessä että maailman ensi-illassa, ja siis korkeimmat yleisöäänet. Elokuva vie katsojat sokean maailmaan. Pääosassa on näyttelijä Petri Poikolainen.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (Suomi 2021) on ennennäkemätön rakkaustarina, jossa sairauseläkkeellä vuodesta 2013 ollut ammattinäyttelijä Petri Poikolainen tekee elämänsä roolin kotinsa vankina olevana miehenä. Vankilan muurit kaatuvat, kun Jaakko (Petri Poikolainen) päättää lähteä rakkaansa luo. Päätös ei ole helppo, sillä Jaakko on sokea ja halvaantunut rinnastaan alaspäin – ja matka on tehtävä yksin. Päästäkseen perille Jaakon on luotettava viiden tuntemattoman ihmisen apuun. Mikä voisi mennä pieleen?

Ohjaaja työntää Petrin pyörätuolia kuvauksiin.

Ohjaaja Teemu Nikki työntää Petri Poikolaisen pyörätuolia.

Tampereen ja Nokian seudulla kuvattu elokuva on Teemu Nikin (mm. Armomurhaaja, Sekaisin, NIMBY) viides pitkä elokuva ja samalla MS-taudin takia sairauseläkkeellä olevan Petri Poikolaisen unelmien täyttymys. Poikolainen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2000. Sokea ja liikuntakyvytön Poikolainen näyttelee elokuvassa sokeaa ja liikuntakyvytöntä. Intensiivinen maailmanluokan roolisuoritus pitää katsojan otteessaan koko elokuvan.

Elokuvan juliste, jossa on pistekirjoitusta ja tiedot myös tekstinä.

Elokuvan juliste. Kaikki kuvat suurenevat hiirellä klikkamalla.

Työskentelyä näyttelijän kanssa joka sattuu olemaan sokea

-Petri otti minuun yhteyttä keväällä 2019. Hän on vanha armeijakaverini. En ollut kuullut hänestä 24 vuoteen. Jaoimme jo nuorina innostuksen elokuviin ja näyttelimme yhdessä reserviupseerikoulun kurssijuhlan näytelmässä. Petri kertoi seuranneensa uraani, ja muisteli nauraen, että olin jo armeijassa uhannut ryhtyväni ohjaajaksi. Hän kertoi tuolloin aikovansa näyttelijäksi, Teemu Nikki kertoo.

-Nyt parinkymmenen vuoden jälkeen Petri kertoi toteuttaneensa suunnitelmansa ja valmistuneensa näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta ja näytelleensä ammatikseen kunnes hänellä todettiin aggressiivinen MS-tauti. Sairaus eteni nopeasti ja nyt hän on pyörätuolissa, sokea ja rintalastasta alaspäin halvaantunut.

Petri pyörätuolissa suoraan edestä kuvattuna.

Petri Poikolainen.

-Olin shokissa uutisesta, mutta sain pian ajatuksen, että kysyn häneltä haluaako hän yhä näytellä. Hän sanoi sen olevan edelleen unelmansa, ja lupasin kirjoittaa hänelle roolin lyhytelokuvassa. Kun hän kertoi matkustaneensa yksin junalla Nokialta Pieksämäelle, ihmetelin miten se on mahdollista, se oli tietenkin myös hienoa – ja se johdatti meidät tähän elokuvaan. Rooli kasvoi päärooliksi ja lyhytelokuva pitkäksi elokuvaksi. Teimme yhdessä käsikirjoituksen.

Teemu Nikki ei kuitenkaan halunnut tehdä dokumenttia vammautuneesta näyttelijästä, vaan työskennellä näyttelijän kanssa, joka sattuu olemaan sokea ja pyörätuolissa. Elokuvan päähenkilöllä on sama sairaus kuin Petrillä, mutta käsikirjoitus on fiktiivinen.

Voitko luottaa ihmisiin joiden kasvoja et näe?

-Tarinankertojana minua kiinnostavat uudet näkökulmat. Petrin avulla löysin jotain kiinnostavaa: sokean ja liikuntavammaisen näkökulman. Elokuvissa on nähty päähenkilöinä erilaisia vammoja omaavia näyttelijöitä, mutta sokean näkökulmasta kuvattua elokuvaa en muista. Haluan antaa katsojalle elokuvakokemuksen sokeana olemisesta.

-Kuvaukset sujuivat hyvin. Koko elokuva kuvattiin kokonaan lähikuvilla. Päähenkilö Petriä ympäröivä maailma on sumeaa ja pehmeää. Se luotiin niin että kuvaaja Sari Aaltonen laittoi Elmu-kelmua linssin ympärille ja teki reiän keskelle. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa joka on kuvattu kuin tämä. Petrin kasvot ja kädet toimivat elokuvan näyttämönä. Myös äänimaailma on ainutlaatuinen, sen luominen oli pitkä prosessi. Sävellettyä musiikkia ei elokuvassa ole. Tämän kaiken tuloksena katsoja joutuu olemaan paljolti kuuloaistinsa varassa – voitko luottaa ihmisiin joiden kasvoja et näe?

Petri katsoo vetoavasti oikealle yläviistoon, kuva on hieman utuinen.

Petri Poikolainen lähikuvassa.

Tanssikohtaus on jäänyt erityisen vahvasti työryhmän mieleen. Se herkisti kaikki.

Muissa rooleissa nähdään ja kuullaan Petri Poikolaisen kurssikavereita Teatterikorkeakoulusta sekä Teemu Nikin luottonäyttelijöitä, mm. Marjaana Maijala, Hannamaija Nikander, Samuli Jaskio, Rami Rusinen ja Matti Onnismaa.

-Miksi sokea mies ei halunnut nähdä Titanicia? Samasta syystä kuin minäkään en ole sitä nähnyt, ja se syy selviää elokuvassa, Nikki vihjaa.

Kilpailee Venetsian elokuvajuhlien yleisösarjan voitosta

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia kiinnostaa jo ulkomailla.

Se kilpailee parhaillaan Venetsian elokuvajuhlien ainoan yleisösarjan voitosta. Uuden Orizzonti Extra-kilpasarjan elokuvat näkyvät festivaalin punaisella matolla. Korkeimmat yleisöäänet saanut elokuva palkitaan elokuvajuhlien päätöspäivänä lauantaina 11. syyskuuta.

-Maailman ensi-ilta arvostetuilla Venetsian elokuvajuhilla on aivan järjettömän hienoa! Elokuvaa tehdessämme emme edes uskaltaneet toivoa pääsevämme maailman vanhimmalle elokuvafestivaalille. Pääsemme Petrin kanssa kanaalin varrelle skoolaamaan elokuvallemme, Teemu Nikki iloitsee.

-Tämä nähdään myös muilla festivaaleilla ja toivottavasti saamme ulkomaanlevityksen. Aihe on universaali.

”Älä unohda unelmoida, se on lähtökohta. Mitään ei tapahdu, ellei uskalla unelmoida. Äläkä siirrä asioita myöhemmäksi, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Elämä on tässä ja nyt.” -Petri Poikolainen

—————————————————————-

VALOA PIMEYDESSÄ

Lahtelainen Sami Partanen on tehnyt dokumentin  Valoa pimeydessä.  Dokumentti kertoo näkövammaisten arkipäiväisistä asioista, mahdollisuuksista ja miten erilaisista haasteista voi selvitä erilaisten apuvälineiden ja henkilökohtaisen avustajan kanssa. Dokumentti löytyy YouTubesta.

Dokumentintekijä Sami Keipi ja hänen henkilökohtainen avustajansa Sami Partanen ruohonleikkuuhommissa. Keipi työntää leikkuria. Taustalla on kaunis omakotitalonäkymä, puutarha kukoistaa vihreänä.

Sami Partanen vasemmalla ja hänen henkilökohtainen avustajansa Marko Keipi oikealla.

Teksti: Hannu Huovinen

Haastattelin Sami Partasta Dokumentin tekemisen johdosta puhelimitse.
Mistä sait idean dokumentin tekemiseen?
-Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskusta (STEA) tuli viesti Päijät-Hämeen Näkövammaiset ry:lle, että pitäisi ruveta rahojen eteen jotain tekemään. Siitä sain idean pistää korteni kekoon ja ajattelin tehdä dokumentin, jossa käsitellään näkövammaisten arkea, haasteita ja erilaisia mahdollisuuksia. Näkövammaisten liitto on julkaissut yksittäisiä juttuja näkövammaisuuteen liittyvistä aiheista, mutta vastaavaa julkaisua ei internetistä löytynyt.
Miten teit käsikirjoituksen dokumenttia varten?
– Omasta päästä ajatustasolla, mistä lähdetään ja minne päästään. Kuvauspäivän jälkeen tuli aina uusi idea mitä seuraavalla kerralla kuvataan.
Teit dokumentin Valoa Pimeydessä oppilastyönä Koulutuskeskus Salpauksen opiskelijoiden kanssa, haitko mistään rahoitusta dokumenttia varten?
– En hakenut, koska dokumentti tehtiin oppilastyönä. Dokumentin tekeminen oli opiskeljioille osa heidän koulutustaan. Dokumentin tekeminen avasi mahdollisuuden esitellä näkövammaisten elämää asiasta kiinnostuneille. Henkilökohtaisen avustajan mukana olo dokumentissa kertoo, millaisissa asioissa näkövammaiset tarvitsevat apua. Päijät-Hämeen Näkövammaiset ry:n toiminnan esittely nivoutui dokumenttiin hyvin.
Miten dokumentti toteutui teknisesti?
– Kuvaus, valaistus , äänitys ja leikkaus tapahtuivat Koulutuskeskus Salpauksen Media-alan oppilaiden toimesta koulutuskeskuskuksen välineillä.
Mikä oli vaikeinta dokumentin tekemisessä ja tuliko yllätyksiä dokumentin teon aikana?
-Seuraavien kuvausten odottelu oli kaikkein vaikeinta. Se johtui osittain koronaviruksen leviämisestä.
Kauanko meni aikaa dokumentin toteutumiseen idean syntymisestä?
– Idea dokumentin tekemisestä syntyi lokakuussa 2020 ja kohtauksia dokumenttiin kuvattiin marras-helmikuu välillä. Lopullinen versio oli valmis huhtikuussa 2021. Koronaviruksen vuoksi opiskelijoilla meni editointiin aikaa suunniteltua enemmän kuin oli suunniteltu.
Kenelle dokumentti Valoa pimeydessä on tarkoitettu?
– Henkilöille, joita näkövammaisten arkinen elämä kiinnostaa. Näkövammaisen henkilökohtaisena avustajana toimimisesta dokumentissa on monta hyvää käytännön esimerkkiä. Näkövammaisia työelämässään kohtaavat henkilöt toivottavasti saavat dokumentista vinkkejä, miten näkövammainen asiakas tulee ottaa huomioon esimerkiksi kaupassa ja taksissa.
Toteutuivatko dokumentin tavoitteet?
– Kyllä, materialia olisi ollut kuvattuna toiseenkin 39 minuutin dokumenttiin. Koska dokumentti on tehty näkövammaisille ja muillekin vammaisille, toteutus tehty on leppoisaan tahtiin.
Sami Partanen on ollut mukana kouluaikoinaan koulun kuoroissa ja bändissä, joten esiintyminen dokumentissa tuntui luontevalta. Raaka-aine yhtyeen videolla vuodelta 2010 hänet voi tunnistaa. Laulamista Partanen on harrastellut aikuisena karaokessa.
Varsinaisen työuransa Partanen on tehnyt levyseppä-hitsaajana, ja vapaa-aikanakin hänellä on ollut tapana käyttää osaamiaan taitoja erilaisten tarvikkeiden rakentamisessa saunakauhasta Harley-Davidsoniin tuunaamiseen.
Dokumentistasi käy ilmi mieltymyksesi seurata kuvailutulkattuja elokuvia. Mikä tekee elokuvan kuvailutulkkauksesta hyvän?
-Hyvä tulkkaus onnistuu tulkkaajalta, jolla on nopeat hoksottimet, hyvä yleistieto elokuvista, nopea tekstin lukutaito ja hän osaa kertoa mitä ruudulla tapahtuu.

Minkälaisia neuvoja antaisit henkilölle, joka haluaisi tehdä dokumentin itseään kiinnostavasta aiheesta?
– Sopivasti rohkeutta ja itsekriittisyyttä. Tämän päivän teknisillä välineillä on mahdollisuus tehdä monenlaisia julkaisuita. Hyvä suunnittelu, rohkeus, itsekritiikki mukaan ja tekemään.
Dokumenttia Valoa pimeydessä pääsee katselemaan ja kuuntelemaan, YouTubesta haulla ”Valoa pimeydessä”

————————————————

VOITOKAS YÖPERHONEN

Liisa Pöntinen Yöperhosen kuunnelmakuvassa lentäjän asuun pukeutuneen lasit otsalla.

Liisa Pöntisen (s. 1987) käsikirjoittama ja ohjaama Yöperhonen-kuunnelma kosketti Sokeain kuunnelmaraatia. Äänikirjojen lukijanakin tutuksi tullut näyttelijä ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija korjasi koko vuoden 2020 palkintopotin, kun raati palkitsi hänet myös Vuoden ääninäyttelijänä.

Tanja Rantalainen

Yöperhonen on kuvaus Amy Johnsonin lennosta yksin Englannista Australiaan toukokuussa 1930. Yksinlennon ympärille punoutuu Johnsonin elämäntarina. Puheenjohtaja Mikko Ojanen kertoi, että kuunnelman lyyrinen teksti kiehtoi Sokeain kuunnelmaraatia.
– Kuulija otettiin mukaan matkalle ja annettiin hänen itse kokea lentämisen hurma, vaaran tuntu, tavoitteen saavuttamisen täyttymyksellisyys ja sen jälkeinen tyhjyys, Ojanen kuvasi.
Koronarajoitusten koettelemana keväänä kuunnelmaraati tapasi Liisa Pöntisen, äänisuunnittelija Jussi Kraftin ja Ylen dramaturgi Paula Salmisen palkintojuhlassa etäympäristössä.

Kuunnelmassa taidemuotona on vanhanaikainen klangi

Pöntinen sanoi olevansa häkeltynyt ja otettu legendaarisen Sokeain kuunnelmaraadin myöntämästä tunnustuksesta. Hän kirjoitti käsikirjoituksen 2018, kun Funfar-tuotantoyhtiö sai tilauksen Yleltä. Marginaalinen historiallinen henkilö kiinnosti ja tarina yksinlennosta vaikutti ihanteelliselta juuri kuunnelmaksi.
– Kaipaan menneisiin aikoihin joka päivä. Oli ihana ottaa tarinalle kuunnelmamuoto, joka on pysynyt vanhanaikaisen klangin lajina ja tuoda siihen sitä peltipurkkia, Liisa Pöntinen nauroi.
Peltipurkilla hän tarkoittaa pienkonetta, yöperhosta, josta kuunnelma on saanut nimensä. Kuunnelmassa on ilmaus ”silkkihuivin tärinä korvan juuressa”. Se kuvaa 1930-luvun pienkoneen lentoa hyvin.
– Moottori sylissä siinä lennetään. Koneessa oli istuin yhdelle lentäjälle, moottori ratin takana, propeli ja huterat seinät, Liisa Pöntinen kuvaili.
Hän vastustaa silti sitä, että historian naiset ovat kiinnostavia vain hyvin äärimmäisten suoritusten kautta.
– Ei ole tarpeen kiivetä Kalliovuorille joka toinen päivä ollakseen kiinnostava.
Amy Johnsonin tarina kiinnitti Liisa Pöntisen huomion, kun hän löysi naista kuvaavan postikortin. Hahmona Johnson oli ajaton ja ikuinen. Hän tavoitteli mahdottomalta tuntuvaa unelmaa kuin yöperhonen liekkiä. Amy Johnson kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1941, kun toisessa maailmansodassa sotalentäjänäkin toimineen Johnsonin konetta luultiin viholliskoneeksi. Liekki poltti lopulta perhosen siivet.
– Yöperhonen-kuunnelmassa on vahva metaforinen taso. Jokainen voi miettiä, mikä se yksinlento hänelle on, Liisa Pöntinen sanoi.

Lempeä, kova tuuli

Kuunnelma äänitettiin loppukesällä ja alkusyksystä 2019. Äänisuunnittelija Jussi Kraft oli Liisalle tärkeä aisapari. Äänikirjojen merkeissä he olivat tehneet yhteistyötä
aiemminkin.
Jussi Kraft tiesi jo lapsena, että tykkää kääntää nappuloita. Hän on ehtinyt tehdä urakalla levytyksiä, äänikirjoja, lokaatioäänityksiä ja digitaalisia nnft-keräilykortteja. Jussilla on kuunnelmilleen oma käsite, radioelokuva. Kameroina toimivat mikrofonit, jotka nappaavat kaiken tekemisen.
– Oli hauska ongelma saada alkuperäisen koneen jylinä, melun tunne, lentäjän kokemuksen taustalle. Tuuli oli tärkeä elementti, lempeä tuuli ja kova tuulen vihellys. Jussi Kraft kertoi.
Palava moottori, nuoruuden hurma, päihdyttävä vauhti, ilma erilaisena, lumoavana tilana – Yöperhosen tarinan kertomisessa kuunnelman keinoin riitti innostavia haasteita. Liisa Pöntinen muistelee äänittämistä lämmöllä.
– Pidän intiimistä taiteellisesta työskentelystä. Motiivini taiteilijuudelle ovat muualla kuin ekspressiivisyydessä. Jussi on kokenut studiopeikko ja Yöperhosta tehdessä oli miellyttävä, keskittynyt ilmapiiri, hän sanoi.

Podcast-siltaa pitkin kuunnelman pariin?

Kuunnelmaraadin puheenjohtaja Mikko Ojanen kysyi palkintojuhlan kunniavierailta, voisiko suosituista äänikirjoista ja podcasteista löytyä suurelle yleisölle siltaa kuunnelmataiteen pariin?
– Kuunnelma on puhdasta fiktiota. Isovanhemmat kuuntelivat sitä samassa paikassa yhdessä porukassa. Nyt kuunnelma on yksityinen elämys, jota jokainen kuuntelee omilla kuulokkeillaan. En tiedä toimiiko porttiteoria tässä kohtaa, pohti Liisa Pöntinen.
– Podcastit ja äänikirjat voisivat toimia siltoina myös kuunnelmien kuunteluun. Nykykuunnelma on monimuotoista ja ajassamme kiinni olevaa audiodraamaa, Ylen dramaturgi Paula Salminen sanoi.

54. SOKEAIN KUUNNELMAPALKINTO

Sokeain kuunnelmapalkinto jaettiin nyt 54. kerran. Voittajan valitsee kuusijäseninen raati, joka koostuu kuunnelmista innostuneista ja niitä aktiivisesti kuuntelevista sokeista ja heikkonäköisistä ihmisistä. Raadin taustayhteisö on vuodesta 2017 alkaen ollut valtakunnallinen kulttuuriyhdistys Näkövammaisten Kulttuuripalvelu.
Sokeain kuunnelmapalkinnon voittajat vuodesta 2017 alkaen:
• 2017 Töissä täällä -kuunnelmasarja, käsikirj. Juha-Pekka Koskinen ja Matti Ijäs. Vuoden ääninäyttelijäksi valittiin Minttu Mustakallio.
• 2018 Mielensänpahoittaja maailmalla -kuunnelmasarja, käsikirj. Tuomas Kyrö, ohj. Matti Ijäs. Vuoden ääninäyttelijäksi valittiin Heikki Kinnunen.
• 2019 Punainen myrsky -kuunnelma, käsikirj. Elina Hirvonen, ohj. Soila Valkama. Vuoden ääninäyttelijäksi valittiin Jussi Lehtonen.
• 2020 Yöperhonen-kuunnelma, käsikirj. ja ohjaus Liisa Pöntinen. Vuoden ääninäyttelijä Liisa Pöntinen.

————————————————————

Oscar-palkitun elokuvan äänitehosteita tehtiin Suomessa!

Sound of Metal -elokuvan äänisuunnittelutiimi on saanut Oscar-gaalassa Best Sound-palkinnon  äänitehosteista. Elokuvan jälkiäänitetyt tehosteäänet eli foley-äänet on tehty Kokkolassa Heikki Kossin äänipajassa. Onneksi olkoon!

Sound of Metallin äänisuunnittelija Nicolas Berker kiitti  Heikki Kossia ja nimeltä mainiten myös hänen tiimiään kiitospuheessaan  Oscar-gaalassa.  Foley-äänet ovat yhä tärkeämpi osa elokuvien äänimaailmaa. Heikki Kossin tiimiin ovat kuuluneen foley-leikkaaja Pietu Korhonen ja äänittäjä Kari Vähäkuopus

Julkaisemme uudelleen  Kajastuksessa 1 2018 olleen jutun tästä äänivelhosta. Siitä selviää mm. mitä foley-äänet oikein ovat.

HEIKKI KOSSI, FOLEY-TEHOSTEIDEN TAITAJA

Heikki Kossi studiossaan Kokkolassa sekalaisten tehostetarvikkeiden keskellä.

Teksti: Eija-Liisa Markkula, kuva: Heikki Kossin arkisto

Meneillään oli mykkäelokuva nimeltä Romu-Mattila ja kaunis nainen, 900 ihmisen yleisö teltassa ja kesäyö Sodankylän filmijuhlilla viime vuonna. Kuvailutulkki kertoi kuulokkeissani, mitä valkokankaalla näkyi. Ykspihlajan Kino-orkesteri oli paikalla ja musiikkia tuli sopiviin kohtiin, mutta en ymmärtänyt, miksi yleisö nauroi joskus mielestäni ”väärissäkin” yhteyksissä, esimerkiksi lehtipuiden havistessa tuulessa.

Ennen esityksen alkamista oli kyllä esitelty joku Heikki Kossi, joka tekee ääniä, joista käytettiin minulle täysin tuntematonta nimitystä ”foulit”. Koska olen täysin sokea, luulin hänen kuuluvan orkesteriin, mutta avustajani supatti, että Kossilla oli pöytä ja siinä tavaroita ja materiaaleja, joilla hän livenä teki elokuvaan äänimaailmaa. Ymmärsin. Romu-Mattilan rattaat lonksuivat ja niillä oleva vanha matkalaukku keikahteli. Tästä puolesta kuvailutulkki ei puhunut mitään.

Päätin heti, että haluan haastatella tuota miestä, koska minua ovat aina kiinnostaneet kuunnelmiin, elokuviin tai teatteriesityksiin rakennetut äänimaailmat. Sokean korva on armottoman tarkka, epätarkkuudet tai virheet äänimaailmassa hoksataan heti. Tässäkin uskallan vielä sivumennen ihmetellä, miksi elokuvia huudatetaan täysille saleille kuin kuulijat olisivat kuuroja! Onneksi haastattelu järjestyi, joskin vasta tämän vuoden puolella.

Heikki Kossin ammattinimike on foley-artisti, suomeksi foley-sana on muovautunut elokuva-alalla arkisesti muotoon ”fouli”, mutta se ei vielä ole Kielitoimiston hyväksymä, vaan virallisesti käytetään termiä foley-tehosteet. Heikki Kossi sanoo, että voidaan myös puhua synkronitehosteista eli äänistä, jotka tehdään erikseen elokuvaan samanrytmisesti liikkuvan kuvan kanssa. Yleensä kuvausten yhteydessä tehtävät äänitykset keskittyvät henkilöhahmojen replikointiin. Foley-äänissä ei käytetä ihmisääntä.

Heikki Kossi kertoo foley-sanan alkuperästä; 1920-luvulla amerikkalainen Jack Foley keksi, että näitä ääniä voidaan livetilanteiden lisäksi tehdä myös jälkikäteen. Silloin äänet tehtiin yhdellä otolla, nykyään voidaan tehdä digitaalitekniikan ansiosta monia ottoja, jopa ääni kerrallaan.

Miten foley-tehosteita konkreettisesti tehdään? Suurin osa äänistä on näyttelijöiden liikkumiseen ja toimintaan liittyviä ääniä. Foley-artisti seuraa koko ajan filmin kulkua ja tarvittava ääni äänitetään. Ääni voidaan tehdä joko luonnollisena, aitona äänenä tai se saadaan aikaan aivan muilla konsteilla, mutta sen on aina kuulostettava aidolta. Aitoja voivat olla portaissa kulkeminen, ovien avaaminen, puhelimen soiminen. Kesällä voidaan aikaansaada pakkaslumisella tiellä käveleminen käyttämällä perunajauhoja. Ja nyt selviää myös, miksi yleisö nauroi tuulen havisuttaessa puiden lehviä: sen Heikki Kossi tekee möyhimällä sekaisin sotkettua kelanauhakasaa! Kaikki tämä on siis omalla tavallaan ääninäyttelemistä, omalaatuinen taiteen laji, joka tapauksessa vaativa taitolaji!

Heikki Kossilla on Kokkolassa ääniä tuottava yritys nimeltä H5 Film Sound Oy Ltd, joka tuottaa päivittäin 300 -400 ääntä digitaalisessa muodossa. Hänen apunaan työskentelee äänittäjä ja äänileikkaaja. Äänittäjällä on tärkeä rooli kommentaattorina. Noin 90 % tuotannosta menee ulkomaille. Nyt 48-vuotias Kossi muutti Kokkolaan vuonna 2005 ja on sen jälkeen omistautunut kokonaan foley-tehosteille, joiden suhteen hän on itseoppinut. Hän kyllä opiskeli radiotyötä ja teki siten kymmenen vuotta ääniä kuunnelmiin. New Yorkissa hän näki ensimmäisen kerran, miten foley-tehosteita tehtiin elokuviin, perehtyi asiaan ja ryhtyi itsekin työskentelemään kuvan kanssa. Itsevaltiaat-televisiosarja, joka tehtiin 2000-luvun alkuvuosina, oli hänelle hyvä harjoittelualusta, etenkin, kun silloin kukaan muu ei vielä Suomessa tehnyt foley-tehosteita.

Heikki Kossi kertoo työn vaativuudesta. Äänien aikaansaaminen vaatii keskittymistä. On tarkkaan päässään kuviteltava kyseinen ääni, se, miltä se todella kuulostaa, ja sitten vasta järkeiltävä, miten se saataisiin aikaan ja tuotettaisiin. Tärkeintä – ja samalla myös suurin haaste – on saada esille oikea ilmapiiri tai tunnetila. Hän antaa esimerkin; jos näyttelijä laskee kirjan pöydälle, siitä syntyvästä äänestä välittyy kuulijalle hänen tunnetilansa; vihainen / surullinen / välinpitämätön.

Työvälineet äänten aikaansaamiseksi saattavat olla mitä mielikuvituksellisimpia. Studio näyttääkin sekalaisten tavaroiden kirpputorilta. Erilaisten kolinoiden aikaansaamiseksi on monenlaisia puisia tavaroita, samoin metallisia. Puhelimia on paljon aikakausien mukaan. Jalkineita – kenkiä, saappaita, miehille, naisille lapsille ja vanhuksille – on toistasataa paria.
Äkkiä katsoen studiossa näyttäisi olevan tosi paljon kaikenlaista romua; tuoleja, astioita, avaimia, painikkeita ja kytkimiä, heinää, olkia, tekokukkia, taskulamppuja… Lukemattomia pahvilaatikoita, joissa lukee sisältö. On myös monenlaisia askelalustoja; hiekkatie, pelto, marmori, asfaltti, monista puualustoista puhumattakaan.

Kysyn, onko jonkin äänen kanssa ongelmaa, mikä pitäisi löytää, ääni, jota hänellä ei vielä ole? Kyllä vain: tulossa on fantasiaelokuva, johon pitäisi päähenkilöä varten löytää hauraalta ja rutisevalta kuulostava ääni.

Suomessa on kaksi foley-artistia, samoin Ruotsissa ja Norjassa, Tanskassa vain yksi. Maailmanlaajuisesti heitä on noin 400 eli vähemmän kuin astronautteja tänä päivänä. Kossin tuotantoyhtiö tekee melko paljon yhteistyötä tanskalaisten kanssa.

Entä esikuvat? Hän luettelee amerikkalaisia nimiä, mutta sanoo, että muilta oppii aina ja kaikkein eniten tarkkailemalla ja itse tekemällä. Lähes sama pätee siihen, miten taito siirtyy nuoremmille. Yhteistyö, tiimit, joissa on mukana kokeneita ja aika-ajoin myös aloittelijoita. Kuluvana vuonna Kossin yhtiössä on tanskalainen harjoittelija.

Lopuksi Heikki Kossi kiteyttää, että työn kantavana voimana on kyky ja herkkyys tunnistaa tunnetiloja. Hän sanoo: ”Jos elokuvan tekijät eivät mitenkään itse kosketu sitä tehdessään, ei elokuva todennäköisesti kosketa katsojaakaan.”

———————————————————————

MAKUMATKA MEKSIKOON

Lohichevice, quacamole, tomaattisalsa ja quesadilloja.

Teksti: Sanna Tynkkynen
Kuvat: Ilpo Blåberg

Perinteinen meksikolainen ruoka on kursailematonta ja yksinkertaista, mutta ei missään nimessä köyhää. Se on kuin luotu erilaisiin juhliin ja yhteisiin ruokahetkiin, koska on rentoa ja tarkoitettu jaettavaksi. Meksikolaisesta ruokakulttuurista on sanottu, että se on ranskalaisen ja kiinalaisen lisäksi maailman tärkein gastronomia. Esimerkiksi suosittu tex-mex –ruoka on saanut vaikutteensa meksikolaisesta ruokakulttuurista ja perinteinen meksikolainen rosvopaistin valmistusmenetelmä barbacoa on antanut nimensä barbecuelle. Meksikolainen ruoka on valittu UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Tervetuloa makumatkalle Meksikoon!

Punaista, vihreää ja valkoista

Meksikolainen ruoka on värikylläistä ja makuja täynnä. Aterian perustan luovat meksikon lipun värit: punainen tomaattisalsa, vihreä quacamole ja valkoinen maissilettu eli tortilla. Nämä saavat rinnalleen runsaasti vihanneksia, lihaa tai kalaa sekä chiliä ja yrttejä. Pavut, paprikat ja maissi ovat kuitenkin aina täytteiden perusta. Ruuissa käytetään myös paljon kaktusta. Etenkin opuntiakaktuksen lehtiä, jotka sopivat niin pataruokiin, keittoihin, salsoihin kuin salaatteihinkin.
Nykyisessä meksikolaisessa ruoassa yhdistyvät mayjojen ja atsteekkien perintö siirtomaavallan mukanaan tuomaan ruokakulttuuriin. Maut ja raaka-aineet ovat suurelta osin alkuperäisasukkaiden peruja. Intiaanien asuinalueilta ovat peräisin ainakin avokado, bataatti, chili, kaakao, kurpitsa, maapähkinä, maissi, pavut, tomaatti ja vanilja. Myöhemmin espanjalaiset ja portugalilaiset toivat ulkomailta mukanaan riisin, vehnän, sipulin ja uusia mausteita, kuten kanelin ja valkosipulin. Heidän mukanaan tuli myös karjankasvatus, mistä johtuen ruokiin alkoi tulla enemmän lihaa ja myös maitotuotteita alettiin käyttää. Näiden keittiöiden yhdistelmästä syntyy ainutlaatuinen ja monipuolinen ruokakulttuuri.
Meksikolainen ruoka on mausteista ja erilaisia chilejä käytetään paljon. Chililaaduista ollaankin tarkkoja. Niitä löytyy satoja. Ne vaihtelevat suuresti tulisuudeltaan, joten ruoan maun vivahteet ulottuvat aina polttavan tulisesta melkein makeaan. Meillä chileistä tunnetaan parhaiten tulisimmat versiot; habanerot, Naga Morich ja jalapenot.
Chilien lisäksi mausteena käytetään myös kanelia, mustapippuria, kookosjauhetta ja juustokuminaa eli jeeraa. Yrtit ovat tärkeä osa makumaailmaa. Näistä suosituin on korianteri. Avokadon lehteäkin käytetään mausteena.
Punaista tomaattia käytetään paljon. Siitä tehdään muun muassa ravintoloissa alkupalana tarjoiltavaa tulista chilisalaattia (salsa verde tai salsa picante). Meksikossa tomate tarkoittaa vihreää tomaattia, punainen tomaatti on jitomate.
Kurpitsa ja maissi ovat lisukekasviksia. Maissilajeja on useita ja niitä käytetään eri tarkoituksiin. Lisukkeena tarjotaan myös pastaa, riisiä tai bataattia.
Tomaattiset ja hedelmäiset salsat, tahnat ja kastikkeet ovat tärkeä osa meksikolaista ateriaa. Tunnetuin lienee chilillä, limetillä ja korianterilla terästetty guacamole. Erikoisin on varmasti vahvasta suklaasta ja chilistä sekoitettu lihan kanssa tarjottava suklaakastike ja ruokaisin mustapapukastike. Tuorejuustot ja hapankermat tekevät ruoasta miedompaa mehevöittäen samalla täytteet.
Hedelmiä käytetään niin makeissa kuin suolaisissakin ruokalajeissa. Ne tasapainottavat raskasta ruokavaliota. Suosituimpia ovat mangot, ananakset, banaanit, melonit, papaijat, sitrushedelmät, kookospähkinät ja tamarindit.
Paikallisia vivahteita ruokaan antaa maan laajuus. Maisemat vaihtelevat lumihuippuisista vuoristoista sitruslehtoihin ja merenrantoihin. Tämä vaikuttaa osaltaan siihen, mitä ruokia juuri kyseisellä seudulla suositaan.
Rannikkoseuduilla syödään paljon kalaa ja äyriäisiä. Siellä tarjoillaan esimerkiksi Perusta kotoisin olevaa cevicheä, jossa kala raakakypsytetään limettimehussa ja maustetaan yrtein. Perinteinen äyriäisruoka on myös katkarapucocktail eli coctel de camarones, jossa katkaravut saavat seurakseen sipulia, kurkkua, avokadoa, korianteria ja jalapeñoja.
Pohjoisen rehevämmillä karjankasvatusseuduilla käytetään enemmän lihaa. Vihannesten seurana leivän ja tortillojen täytteenä tarjoillaan kanaa, porsasta ja lammasta sekä joskus myös nautaa.
Myös hyönteisten syöminen on Meksikossa suhteellisen suosittua.

Enchilladoja quacamolen ja salsan kera.

Alussa on tortilla

Usein puhutaan tortillojen syömisestä, vaikka tortilla itsessään on vain kaiken pohja. nämä Masa harina -maissijauhoista tai vehnästä valmistetut, ohuet pehmoiset letut toimivat lautasena, lusikkana ja lisukkeena lähes jokaiselle meksikolaiselle ruokalajille. Muualla espanjaksi tortilla, torˈtilja, tarkoittaa munakasta.
Tortillat, tacot ja nachot valmistetaan samasta taikinasta. Taco ei alun perin ole kovaksi kuivattu kuori, vaan pehmeä, lisukkeilla täytetty tortilla. Meille taco on kuitenkin tutumpi venemäisenä rapeana kuorena, jonka sisään täytteet laitetaan. Tacot ovat suosittuja meksikolaisessa katukeittiössä.
Nachot ovat rapeiksi kuivattuja, suolattuja maissitortillalastuja, joita tarjoillaan erilaisten salsojen ja kastikkeiden kanssa.
Meksikolainen ruoka on varsin kursailematonta ja lähes kaikki ruokalajit pohjautuvat siis tortilloihin eri muodoissaan. Näistä tunnetuimpia ovat burritot, enchilladat ja quesadillat. Yksinkertaisimmillaan tortilla täytetään valituilla täytteillä, se kääräistään rullalle ja nautitaan erilaisten tomaatti- ja avokadokastikkeiden kanssa. Tällöin puhutaan burritoista. Täyte on yleensä tulinen.
Enchilladat ovat täytettyjä rullalle käännettyjä tortilloja, jotka kuorrutetaan juustolla ja mausteisella tomaattikastikkeella ja gratinoidaan uunissa. Enchiladoja tehdään monenlaisilla liha-, juusto- ja vihannestäytteillä.
Quesadillat ovat juustotäytteisiä puolikuun muotoon taitettuja tortilloja, joiden sisällä voi olla myös lihaa, kasviksia tai molempia sekä salsoja. Quesadillat paistetaan pannulla niin, että juusto sulaa ja ne tarjoillaan yleensä siivuiksi leikattuna. Ruoka on saanut nimensä espanjankielen juustoa tarkoittavasta sanasta queso.
Tostadat ovat paahdettuja tai uppopaistettuja tortilloja, joiden päälle asetetaan lihaa, makkaraa, salaattia tai äyriäisiä. Niitä tarjoillaan yleensä keiton kanssa tai pienemmiksi paloiksi (Totopos) leikattuna alkupaloina erilaisten salsojen kera. Alun perin tostadat tehtiin kuivuneista tortilloista uppopaistamalla ettei niitä menisi hukkaan.
Tortilloista voi tehdä myös keittoa, jota kutsutaan Sopa-aztecaksi tai Sopa de tortillaksi.
Meksikolainen vastine pyttipannulle on chilaquiles, jossa yhtenä ainesosana toimivat öljyssä paistetut suikaloidut tortillat. Ne kuorrutetaan cheddarjuustolla ja lisukkeena tarjotaan salsaa tai guacamolea.

Makea manjana

Meksikossa ruoka valmistetaan rakkaudella ja se on sosiaalinen tapahtuma, johon vierähtää päivästä helposti useampikin tunti. Ruokarytmi on erilainen kuin mihin meillä on totuttu. Aamulla nautitaan runsas aamupala, joka sisältää munia, papuja, hedelmiä ja mehuja. Tyypillinen aamujuoma on atole de maizena tai atole de avena eli maissitärkkelyksellä tai kaurajauholla suurustettu kuuma maitojuoma. Se makeutetaan agavesiirapilla ja maustetaan kanelilla ja rusinoilla. Tarjolla on myös kahvia, joka meksikossa on tummaa ja vahvaa.
Puolilta päivin nautitaan välipala ja lounaan vuoro on iltapäivän kuumimpaan aikaan. Illan viilentyessä nautitaan kevyt päivällinen, joka kokoaa perheen yhteen ruokailemaan. Kaikilla aterioilla tarjoillaan tietenkin myös tortilloja.
Jälkiruokana suositaan paahtovanukasta eli flania, makeita leivonnaisia, erilaisia hyytelöitä ja suklaata sekä hedelmiä.
Meksikolaiseen kulttuuriin kuuluu myös iltapäivän herkuttelu. Monet meksikolaiset nauttivat päivittäisestä kello viiden kaakaohetkestä, el chocolatesta. Tähän suklaahetkeen kuuluvat lisäksi makeat maissitaikinanyytit ja tahmeat karamellit. Meksikolainen kaakao on mausteista, sakeaa ja makeaa ja sitä kannattaa kokeilla lämpöä tuomaan viilenevinä syys- ja talvi-iltoina. Juoma valmistetaan tummasta suklaasta. Se itsessään ei ole kovinkaan makeaa, joten sokeria voi lisätä maun mukaan. Mikäli haluaa lisälämpöä, mukaan voi lorauttaa tilkan rommia.
Meksikossa tehdään alkoholijuomia agavekasveista. Näistä tunnetuimpia ovat tequila ja mezcal.
Siniagavesta valmistettu tequila on hyvin vahvaa. Jos se tuntuu sellaisenaan liian tujulta, drinkissä nimeltä Paloma tequilaan sekoitetaan greipin makuista virvoitusjuomaa. Myös klassinen Margarita tehdään tequilasta. Siihen kuuluu tuorepuristettua limemehua ja agavesiirappia ja lasin reunus sivellään suolalla. Margaritareseptejä on lukuisia ja monelle tuttu on jäähileisenä tarjoiltava mansikkamargarita.
Mezcal on tequilan jälkeen suosituin väkijuoma. Sekin valmistetaan agavesta, mutta siniagaven sijaan siihen voidaan käyttää monia erilaisia lajikkeita. Maussa on omanlaisensa savuinen vivahde.
Meksikolaisille olut on yleensä ykkösvalinta niin rannalla, illallisella kuin perhejuhlissakin. Tyypillinen olut on vaalea ja miedon makuinen. Kansainvälisesti tunnetuin meksikolainen olut on Corona, jota myydään ympäri maailmaa. Se tarjoillaan usein pullon suuhun sujautetun limeviipaleen kera, mikä ei ole alkuperäinen tapa.

Meksikossa olutkaan ei välty chililtä. Michelada on suosittu paikallinen erikoisuus. Se on cocktail, jossa olut on terästetty limellä, suolalla, chilillä ja tomaattimehulla.
Micheladan tilatessasi voit saada mitä tahansa yksinkertaisesta sekoituksesta koristeltuun drinkkiin, josta roikkuu vaikkapa katkarapuvarras.
Chamoyada on meksikolainen juoma, joka saattaa tuntua enemmän jälkiruoalta. Lasiin kerrostetaan hedelmiä, mangosorbettia, mehujäätä, chilijauhetta ja viimeistellään chamoy-kastikkeella ja tamarindilla. Chamoy-termillä viitataan erilaisiin kastikkeisiin. Ne voivat olla makeita, suolaisia tai tulisia. Chamoyada nautitaan pillillä juoman tapaan jään sulaessa.
Meksikon helteissä nautitaan paljon vedestä, hedelmistä ja sokerista sekoitettuja juomia. Agua fresca on tuorepuristettua mehua vetisempää ja tyypillisiä makuja ovat ananas, vesimeloni ja sitruuna. Paikalliset suosivat myös kuivatuista hibiskuksenlehdistä tehtyä Jamaicaa. Agua fresca tarjoillaan usein isoista kanistereista kauhalla ja niitä voi ostaa myös katukojuista.

Meksikolainen kaakao: 8 dl maitoa, 2 tl kanelia, 100 g tummaa suklaata ja chiliä maun mukaan.

Koekeittiön arvio

Meksikolainen ruoka on maineensa veroista. Sitä on hauskaa tehdä yhdessä, joskin aikaa on hyvä varata kunnolla. Tortilloja emme alkaneet valmistaa, mutta kaiken muun teimme alusta lähtien. Kannatti todella, koska kaupan tex-mex –hyllystä löytyvät tuotteet eivät maistu ollenkaan niin hyviltä. Oman osansa makuelämykseen tuo toki itse tekemisen meininki. Nälkäkään ei ehdi yltyä liian isoksi, sillä täytyyhän sitä maistella kaiken aikaa.
Kokkailun järjestys on syytä miettiä etukäteen. Koska valmistimme cheviceä, kala täytyi ensimmäisenä laittaa raakakypsymään limemehussa. Myös tomaattisalsa ja guacamole piti saada maustumaan. Sitten alkoi melkoinen pilkkominen, kun muita ruokalajeja varten veitsen alle pääsivät tomaatit, paprikat, sipulit ja chilit. Mitä enemmän käsipareja on käytössä, sitä nopeammin urakasta selviää. Jos siis aikoo tarjota meksikolaista ruokaa suuremmalle porukalle, vieraat on syytä ottaa mukaan jo tekovaiheessa.
Enchilladat saivat täytteekseen kanaa, tomaattia, paprikaa, mustia papuja, maissia, sipulia, valkosipulia ja chiliä. Niiden gratinoituessa uunissa pannulla valmistuivat kana-paprika-juusto -quesadillat. Jälkiruuaksi teimme kaakaota meksikolaiseen tapaan.
Koekeittiömme on tyytyväinen makumatkaansa Meksikoon. Raaka-aineet olivat tällä kertaa tällaiset, ensi kerralla ehkä jotain ihan muuta. Meksikolaiseen ruokaan kun voi makumieltymysten ja saatavilla olevien tarvikkeiden puitteissa käyttää melkein mitä vain. Olemme tulisen ruuan ystäviä, joten chiliä kului paljon, kuten valkosipuliakin. Sen sijaan korianteria käytimme lähinnä muodon vuoksi, koska sen maku ei niinkään miellytä.
Erityisesti quesadillat katosivat nopeasti ja illaksi täytyi tehdä vielä toinen satsi. Vinkki: Älä täytä liikaa ja anna jäähtyä hieman ennen paloiksi leikkaamista!
Sen sijaan kaakao oli makuumme liian tuhtia, pienempikin kupillinen olisi riittänyt. Tumman suklaan kitkerähkö maku talttui sokeria lisäämällä ja itse olisin voinut ripsauttaa enemmän chiliä kyytiin. Ainakin makeanhimo talttui joksikin aikaa.
Seuraavana päivänä tuhosimme ylijääneet täytteet ja kastikkeet kääräisemällä ne loppujen tortillojen sisään eli söimme burritoja.

——————————————————————

NÄKÖVAMMAISTEN KÄSITYÖ NYT

Perinteitä kunnioittaen ja uutta luoden

Punaisia ja valkoisia paperiruusuja oksakimpun päällä, toisessa kuvassa rottinkivalaisimia kauniisti aseteltuina

Kuvat: Annansilmät-Aitta

Teksti: Anneli Iltanen

Näkövammaiset ovat tehneet vuosisatoja käsitöitä ja tällä tavalla he ovat pystyneet saamaan lisätuloa itselleen. Näkövammaismuseon entinen amanuenssi Saija Pelvas on kirjoittanut kirjan näkövammaisten käsityöperinteestä. Näkövammaisten käsityöt on julkaistu vuonna 1997. Teoksesta selviää, että systemaattista käsityöopetusta näkövammaisille on tehty 150 vuotta. Koulutuksen aloitti Sokeain Ystävät. Syry välitti vuosisadan vaihteessa myös valtakunnallisesti käsityömateriaalia. Erilaiset toimijat järjestivät käsityöopetusta näkövammaisille 1900-luvulla. Näkövammaisten Keskusliitto järjesti Tyyskylässä käsityökursseja ja järjestäytyneemmäksi käsityöläisyyden tukeminen tuli vuonna 1955, kun perustettiin Sokeva. Sokeva välitti materiaaleja ja tuki käsityötä aina vuoteen 2015. NKL otti käsityön mukaan myös kuntoutukseen. Yhteistyö jatkuu Näkövammaisten liiton kanssa edelleen HUNin Käsillä-valmennuksen kanssa.

Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset tuli kuvaan vuonna 2015. HUN otti hoitaakseen Annansilmät-Aitan kautta valtakunnallisen materiaalin välityksen. Annansilmät-Aitta on Euroopan ainoa rottinkihuonekaluja valmistava ja myyvä liike. Näkövammaisten liitto on tukenut materiaalin välitystä, mutta tämä tuki loppuu vuonna 2023. Tänä vuonna Liitto on perustanut käsityötoimikunnan tutkimaan käsityön tilannetta ja tulevaisuutta. Toimikunnassa on henkilöitä liitosta, HUNista ja Näkövammaiset Käsityöntekijät ry:.stä.

Näkövammaiset Käsityöntekijät ry on oma valtakunnallinen yhdistyksensä, jonka tehtävänä on toimia käsityöläisten etuja ajavana yhdistyksenä. Se toimii myös käsityön kehittäjänä ja materiaalien asiantuntijana. Se toimii tiiviissä yhteistyössä Näkövammaisten liiton alueyhdistysten kanssa. Tehtävänä on järjestää yhteistyössä alueyhdistysten käsityövastaavien kanssa käsityökursseja ja kouluttaa käsityövastaavia. Kursseilla opitaan uusia käsityötekniikoita, saadaan vertaistukea ja edistetään käsityöntekijöiden yhteisöllisyyttä.

Keskuspuiston ammattiopisto ja nyttemin Live järjestää käsityöopetusta artesaaneille. Tilanne oli vakava näkövammaisten perinteisten käsityötekniikoiden osalta, kun Live teki päätöksen 2010-luvun alussa, että se ei enää järjestä perinteisten näkövammaiskäsityötekniikoiden opetusta. HUN lähti rakentamaan hanketta Ura käsillä ja haki tähän tukea Stealta. Tukea saatiin ja hanke aloitti vuonna 2015 ja se oli kolmevuotinen. Hanke järjesti lyhyitä 3 – 5 päivän kursseja, joilla ohjattiin erilaisia käsityötekniikoita. Kursseille sai hakea koko Suomesta. Hankkeen päätyttyä HUN haki Käsillä-valmennus, jonka oma rahoitus saatiin pysyväksi yhdistyksen yleisavustukseen. Toiminto on valtakunnallinen.

Käsillä-valmennus keskittyy perinteisten käsityötekniikoiden opetukseen sekä yrittäjävalmennukseen. Toiminto aloitti vuonna 2019. Valmennus on aina yhden lukukauden mittainen kestäen siis viisi kuukautta. Kurssilla opitaan tekniikoiden lisäksi yrittäjyyttä ja opetuksen yksi osa on myös kulttuurikasvatus. Kurssit ovat olleet täynnä koko ajan. Kerrallaan voidaan ottaa kurssille 3-5 valmennettavaa. Korona keskeytti kurssit, mutta nyt tehdään työtä jo täydellä teholla.

Käsityötekniikoiden oppimisen lisäksi on keskiössä yleensäkin käden taitojen harjaannuttaminen ja avaruudellisen hahmottamisen kehittäminen. Jokaisella lukukaudella on kolme linjaa, joista yksi on aina perinnelinja. Oppiminen tapahtuu lähijaksoilla ja itsenäisesti kotona etäopetuksella. Muilla kahdella linjalla pyritään ottamaan laajasti huomioon uusia tekniikoita. Tulevana vuonna on esim. luovaa kudontaa, betoni- ja paperimassatöitä, kankaanpainantaa jne.. Uusi avaus on rottinkihuonekalujen valmistus ja korjaus. Tavoitteena on, että jokainen kurssilainen valmistaa vähintään yhden uuden oman tuotteen. Trendejä seurataan tarkasti koko ajan. Käsityö on nyt nosteessa, joten markkinoita on tarjolla. Yrittäjyyteen kannustetaan ja annetaan yrittäjänä toimimiseen eväitä, mutta jokaisella kurssilaisella on omat tavoitteensa, missä määrin hän hyödyntää saamiansa oppeja. Toiminnolla on työ- ja opiskelutila Iiris-talon ykköskerroksessa. Sieltä löytyy myös pieni pajatila, jota kurssilaiset voivat varata omien töidensä tekemiseen. Tilat ovat kortilla, mutta toistaiseksi on selvitty. Yhteistyötä tehdään Liven, liiton ja alueyhdistysten lisäksi Helsingin käsityöopettajalaitoksen kanssa. Tulevana vuonna hyödynnetään valmennuksessa käsityöopettajaopiskelijoita. Kysyin toiminnon vastaavalta Hanna Karesjoelta, mikä on toiminnon motto: ”Perinteitä kunnioittaen ja uutta luoden”. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä ja kuvaa hyvin näkövammaisten käsityön tulevaisuutta.

———————————————————

VUODEN LUONTOKUVAT 2020

Haltian Galleriassa 10.1.2021 asti

Suomen luontokeskus Haltiassa Espoon Nuuksiossa on nähtävillä tuore kokoelma vuoden parhaimpia luontokuvia. Näyttelyssä on mukana Vuoden 2020 Luontokuva Petri Pietiläisen ”Rakentaja” sekä 35 muuta kilpailussa palkittua valokuvaa.

Teksti: Pipsa Sinkko-Westerholm

Vuoden Luontokuvat -näyttely koostuu kaikista Vuoden Luontokuva 2020
-kilpailussa palkituista kuvista. Näyttelyssä on esillä yhteensä 36 kuvaa: jokaisesta kilpailusarjasta on kolme parasta kuvaa sekä kunniamaininnan saaneet kuvat. Näyttely kiertää vuoden 2021 ajan ympäri Suomea. Kilpailun ja näyttelyn tavoitteena on kertoa suomalaisen luonnon moni-ilmeisyydestä, sen näkymistä ja tapahtumista sekä kuvaajien luonnossa kokemista elämyksistä ja oivalluksista.

Vuoden Luontokuva -kilpailun järjestää Suomen Luonnonvalokuvaajat. Jo yli 40 vuotta toimineeseen yhdistykseen kuuluu noin 2 800 luontokuvauksen harrastajaa ja ammattilaista. Vuoden Luontokuva -kilpailu on Pohjoismaiden suurin luontokuvakilpailu. Tänä vuonna 40. kerran järjestetyn Vuoden Luontokuva -kilpailun tulokset julkistettiin lauantaina 17.10.2020 Pohjoismaiden suurimmalla luontokuvafestivaalilla Turussa kulttuurikeskus Logomossa.

Vuoden Luontokuva 2020 on Petri Pietiläisen ”Rakentaja”

Rakentaja-kuvassa on pääskynen pyrstö ylöspäin, tausta on häivytetty.

Vuoden luontokuva 2020. Kaikki kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla.

Vuoden Luontokuvaksi valittiin Petri Pietiläisen kuva haarapääskystä, jota on luonnehdittu klassiseksi lintukuvaksi tuoreella otteella. Kilpailun tuomaristo luonnehti voittokuvaa taidokkaasti tallennetuksi hetkeksi haarapääskyn rakennusurakasta ja pesätarvikkeiden noudosta.
”Yleensä tämän linnun näkee vain lennossa, mutta tässä kuvaaja on onnistunut pääsemään samalle tasolle kohteen kanssa”, tuomaristo kehui Vuoden Luontokuvan harvinaista tilannetta.
Voittoisan lintukuvan sommittelu ja pystyrajaus olivat myös tuomariston mieleen. ”Harvoin nähty sommittelu tuo hyvin esiin haarapääskyn muodot ja erikoisen asennon. Pyrstösulka johdattaa katseen hienosti pääskyn nokkaan. Kuvan kruunaa silmän valopiste”, kilpailun tuomaristo jatkoi kauniisti toteutetun lintukuvan suitsutusta.
Kuvaaja Petri Pietiläinen kertoi voittokuvan syntyneen Helsingin Vuosaaressa Pikku Kallahden pohjukassa: ”Märälle ja saviselle rantaviivalle oli liimautunut tuulen tuomia korsien paloja. Kymmenkunta haarapääskyä oli löytänyt paikan, ja ne keräsivät ahkerasti savea ja erilaista muuta materiaalia pesänrakennukseen. Kuvasin lintujen toimintaa kahtena aamuna, osan aikaa aivan maanpinnan tasolta, jolloin sain rauhallisen taustan ja pääsin kohteen tasolle. Parhaat tilanteet osuivat ensimmäiseen aamuun, ja tuloksena syntyi kuva nimeltään Rakentaja.”

Hannu Ahosen Ulpukan juuristossa näkyy mustaharmaata rihmastoa, keskellä on vihreänharmaa ulkukanlehti.

Kasvit ja sienet-sarjan voittajan Hannu Ahosen Ulpukan juuristo.

Jarmo Mannisen maisema on värjäytynyt oranssiksi, kuvassa on saaria, vettä ja puita.

Maisemat -sarjan voittajan Jarmo Mannisen Elokuun aamu.

Tunturisopulin maisema on luminen kivikko, sopuli alhaalla oikealla.

Nisäkkäät -sarjan voittajan Esa Mälkönen Tunturisopulin kotimaisema.

Sirke Vaarman sammakko syö silmillään, mutta pään päällä istuu kaksi hyttystä.

Muut eläimet -sarjan voittajan Sirke Vaarman Syön silmilläni.

Kilpailussa tänä vuonna ennätysmäärä kuvia
Vuoden Luontokuva -kilpailuun lähetettiin tänä vuonna ennätysmäärä kuvia: yli 15 000 kuvaa kaikkiaan 864 eri kuvaajalta. Kuvat kilpailivat aihealueittain kahdeksassa eri sarjassa sekä nuorten sarjassa. Kilpailuun osallistuneista kuvista tuomaristo valitsi semifinalisteiksi yhteensä 1 235 kuvaa 453 kuvaajalta. Niistä finalistikuvien joukkoon, palkintosijoista kisaamaan, selvisi 241 kuvaa 155 kuvaajalta. Tuomaristo pisteytti finalistikuvat, ja jokaisesta sarjasta pääsi loppukilpailuun 10 parasta, siis yhteensä 90 kuvaa.
Vuoden Luontokuva -kilpailun pääpalkinto on 10 000 euroa, ja kilpailussa jaettavien palkintojen ja julkaisupalkkioiden yhteisarvo on yli 35 000 euroa.
Kilpailun tuomareina toimivat Arto Ketola Keravalta, Annika Lindblom Tammisaaresta, Esa Ringbom Akaasta ja Lars Sundström Karjaalta. Heidän lisäkseen viidentenä tuomarina loppukilpailuun päässet kuvat pisteytti Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry:n jäsenäänestykseen osallistunut jäsenistö.
Loppukilpailun 90 kuvasta järjestettiin lisäksi suosikkikuvaäänestys, johon pääsivät ottamaan osaa Suomen Luonnonvalokuvaajien Facebook-ryhmän jäsenet. Näin valikoitui Vuoden Luontokuvakilpailun Yleisön suosikkikuva, ”Maaginen valo”, joka sai myös kilpailun Vapaa ja luova -sarjassa toisen palkinnon.

Petri Koiviston kuvassa suurisiipinen hyönteinen roikkuu heinänkorresta.

Sommittelu ja muoto -sarjan voittajan Petri Koiviston On kultaa siivet sen.

Arto Leppäsen Rukoushetkessä pöllö on istahtanut enkelipatsaan siivelle ja katsoo enkeliä alaspäin.

Luonto ja ihminen -sarjan voittajan Arto Leppäsen Rukoushetki.

Onni Rantasen kihlajaislahjassa uroslintu ojentaa naaraalle lahjaksi kauniin lehden, molemma ovat vedessä.

Nuoret -sarjan voittajan Onni Rantasen Kihlajaislahja.

Markku Pihlajaniemen Hohdossa on sinisenmustia heijastumia palaneen puun pinnassa.

Vapaa ja luova -sarjan voittajan Markku Pihlajaniemen Hohto.

Vuoden Luontokuvasta, kilpailun sarjavoittajista sekä muista kilpailussa palkituista kuvista muodostuu Vuoden Luontokuvat 2020 -näyttelykokonaisuus, joka kiertää seuraavan vuoden ajan ympäri Suomea.
Vuoden Luontokuva -kilpailun tavoitteena on kertoa suomalaisen luonnon moni-ilmeisyydestä, sen näkymistä ja tapahtumista, sekä kuvaajien luonnossa kokemista elämyksistä ja oivalluksista. Vuoden Luontokuva on visuaalisesti näyttävä valokuva, joka osoittaa valokuvaamisen taitoa ja jonka keskeisenä sanomana on suomalainen luonto.

Vuoden Luontokuvat 2020 -näyttelykokonaisuus on esillä Haltian Galleriassa 10.1.2021 saakka.

Sisäänpääsy 13/8 €, Museokortilla ja alle 7-vuotiaat maksutta. Haltia on avoinna ke-su klo 10-17. Suomen luontokeskus Haltia on moderni näyttely- ja tapahtumakeskus Nuuksion kansallispuiston kupeessa, jota ylläpitää Metsähallitus. www.haltija.com

Vuoden Luontokuvat 2020 -kilpailu

Voittaja: Petri Pietiläinen ”Rakentaja”

Sarjavoittajat:

Sarja A: KASVIT JA SIENET: Hannu Ahonen ”Ulpukan juuristo”
Sarja B: LINNUT: Petri Pietiläinen ”Rakentaja”
Sarja C: MAISEMAT: Jarmo Manninen ”Elokuun aamu”
Sarja D: NISÄKKÄÄT: Esa Mälkönen ”Tunturisopulin kotimaisema”
Sarja E: MUUT ELÄIMET: Sirke Vaarma ”Syön silmilläni”
Sarja F: SOMMITTELU JA MUOTO: Petri Koivisto ”On kultaa siivet sen”
Sarja G: LUONTO JA IHMINEN: Arto Leppänen ”Rukoushetki”
Sarja H: NUORET: Onni Rantanen ”Kihlajaislahja”
Sarja I: VAPAA JA LUOVA: Markku Pihlajaniemi ”Hohto”

———————————————————-

”Pusken esiin kovalla voimalla nopeasti”

Vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden mahdollisuudet taiteen ja kulttuurin kentällä laahaavat jälkijunassa. Suomessa on kymmeniä lahjakkaita vammaisia taiteen tekijöitä tai taiteilijoiksi haluavia, joilla olisi taiteelle paljon uutta annettavaa, mutta erilaiset esteet hidastavat urapolkuja.

Teksti: Maija Karhunen

Kulttuuria kaikille -palvelussa on alkanut Koneen Säätiön rahoittama Matkalla-hanke, jossa Kulttuuriyhdistys Suomen EUCREA ry on pääkumppanina. Hankkeen ovat pistäneet pystyyn Kynnyksessäkin tutut aktiivit, eli Sari Salovaara ja Johanna Mattila. Taustalla on tieto siitä, että monet vammaiset ja viittomakieliset taiteilijat ovat joutuneet yksinäisen tienraivaajan rooliin taiteen kentällä, tai sysätyksi syrjään marginaaliin ilman omaa valintaa.
   Kynnyskin on vuonna 2012 selvittänyt vammaisten taiteilijoiden koulutusmahdollisuuksia. Pääsykokeet eivät usein ole saavutettavia ja opiskellessa saattaa joutua kantamaan ylimääräistä vastuuta opetuksen mukauttamisesta. Taiteen ammattilaisuuden merkkejä saattaa olla vaikea täyttää ja päästä verkostoihin mukaan, kun portinvartijoilla ei ole tietoa vammaisuuden kysymyksistä. Näihin haasteisiin Matkalla-hanke etsii ratkaisuja.
   Työskentelen Matkalla-hankkeessa hankekoordinaattorina. Tätä juttua varten haastattelin kahta vammaista taiteilijaa, Joose Ojalaa ja Riku Ryynästä. Syntymäsokea Ojala kuvailee itseään viihde- ja jazzmuusikoksi, jonka soitossa on jazzin, swingin ja kansanmusiikin elementtejä. Hän on työskennellyt myös pistenuottien oppimateriaalien parissa.

Taiteilija Joose Ojala haitari sylissään soittamassa.

Joose Ojala, kuva Antti Vuorenmaa.


Ojala on valmistunut vuonna 2018 Metropolian musiikkipedagogian koulutusohjelmasta. “Oudoksuttavin asia minussa opiskeluaikanani oli soitinvalinta eli harmonikka pop-/jazz-linjalla. Soitinvalinta vaikuttaa eniten kysyntään ja verkostoitumiseen nyt ammattilaisena, kun oma soittimeni on jokseenkin marginaalinen.”
   Ojalalla oli jo valmiiksi taitoa ja valmiuksia – pistenuottien lukutaito, hankittuja apuvälineitä, vuosien keikkailukokemus – hypätä mukaan koulutukseen, jonka opettajilla ei ollut kokemusta näkövammaisuudesta. Oli Ojalan omalla vastuulla keksiä tavat, joilla opiskelu näkövammaisena onnistuu. “Perehdytin opettajat, miten teen jonkin asian. Jos en olisi tiennyt, olisi ollut minun tehtäväni ottaa selvää. Opettajat olivat kyllä kiinnostuneita ja uteliaita, mutta vastuu oli minulla.”
Jälkikäteen Ojala on miettinyt, että vastuu oli kuormittavaa. “Silloin pidin itsestäänselvänä, että tiedän ja otan selvää itse, olin saanut tottua siihen jo aiemminkin. Tilanteita tuli eteen ja hommat piti hoitaa. En tullut ajatelleeksi, että opettajat olisivat tienneet tai laittaneet aikaansa innovointiin. Jälkikäteen on tullut keloja, että oli se ehkä vähän epäreilua ja raskasta. Varmasti opiskelu oli minulle kuormittavampaa kuin sellaiselle, joka vain kävelee valmiiseen tehtaaseen sisään ja alkaa suorittaa opinto-ohjelmaa.”
   Meininki musiikkialalla on Ojalan mukaan luovaa ja joustavaa, asenteet joviaaleja. Asiat otetaan asioina, ja siksi näkövammaisuus ei ole vaikuttanut verkostoitumiseen. “Ainoastaan tuurauskeikkoja en ole saanut, toisin kuin kollegat. Olen miettinyt, ajatellaanko että sokean kanssa on enemmän säätöä. Varma en voi tietenkään olla.” Taksikyydit ovat yksi pullonkaula. Hän toivoo joustavuutta ja laatua kuljetuspalveluihin. Joskus keikoilla vielä taputetaan encorea, mutta taksi jo odottaa!
   Nyt Ojala haluaa lisätä keikkailuaan ja markkinoida osaamistaan myös pedagogina. Siinä mentorointi voisi olla hyödyksi. “Tähän asti keikat on tulleet poikimalla, mutta nyt haluan tehdä toiminnastani vieläkin ammattimaisempaa. Markkinointi on haastavaa, kun visuaalisilla keinoilla joudun tekemään houkuttelevia sisältöjä näkeville, vaikken ole koskaan nähnyt. Siihen kaipaan työkaluja.” Mentorointi voisi liittyä myös musiikin lukemiseen ja kirjoittamiseen. “On tärkeää, että vertaiset opettavat notaatiota ja pistenuotteja, se voi viedä soittamisen ihan uudelle tasolle. Soivan lopputuloksen on oltava sama kuin näkevällä kollegalla eikä virheitä saa tehdä. Tämän vuoksi sokea muusikko joutuu kompensoimaan sen, ettei näe nuotteja opettelemalla vaikean ja pitkänkin ohjelmiston ulkoa A:sta Ö:hön.”.”

HAIVEN
Voikukkien ryppäät nurmikolla
Katson, kummastelen.
Olenko itsekin voikukka.
Pusken esiin kovalla voimalla nopeasti,
olen silti hauras haituva.
Minut voi puhaltaa kumoon.
Silti putkahdan aina yllättäviin paikkoihin.
Riku Ryynänen, 2018

Riku Ryynänen punaisessa t-paidassa myssy päässä ja mustat lasit silmillä.

Riku Ryynänen, kuva Raija Wallin.


Riku Ryynänen toimii teatterin ja runouden parissa. Hän on näytellyt Johanna Mattilan ohjaamissa Utopiateatterin teoksissa. Sarah Kanen Phaedra’s Love valmistui 2014. Mattila ohjasi Ryynäselle myös kaksi monologia William Shakespearen Myrskystä. Teoksia esitettiin Cross Over -festivaaleilla.
   “Myrskyssä Caliban-hirviöön liittyvä monologi toteutettiin ilman sanoja, se oli karjuntaa ja ulvomista, hyvin fyysistä. Proggisten jälkeen kasvoi nälkä ehkä opiskellakin näyttelemistä, mutten tiedä miten se CP-vamman kanssa olisi voinut olla mahdollista.”
Ryynänen kirjoittaa runoja ja esiintyy open mic -illoissa, esimerkiksi Helsinki Poetry Connectionin kesäkiertueilla. Hän on opiskellut kirjoittamista Työväen Akatemian Kirjoittajakoulussa ja Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutuksessa. “Kirjoittaminen lähti omaelämäkerrallisesta materiaalista mutta on nyt laajentunut käsittelemään klassisia aiheita, elämää, rakkautta ja kuolemaa. Vammaisuus ja toiseus ovat aina runoissani läsnä.”
   Ryynänen kokee, että vammaisuudesta kirjoittaminen on marginaalista. Hän haluaa pyrkiä yksityisestä yleiseen. “Kirjoitan myös muille kuin vammaisille. Olisi tärkeää tehdä näkyväksi tiettyjä asioita vammaisuudesta laajemmallekin yleisölle. Toki se on aikamoinen haaste, ei tapahdu noin vain. Kirjoitan arkisista asioista, jotka suuremmalle osalle ihmisistä on itsestäänselvyyksiä, mutta jotka vammaisuuden positiosta käsin eivät olekaan enää itsestäänselviä. Kirjoitan myös siitä, kuinka elää vastuksista huolimatta tai niiden kautta.”

VAMMAISELÄMÄN ISKUSANOJA

Ei myytävänä eli mikä on ihmiselämällä hinta. Kustannustehokas abstrakti summa säästölaskelmassa. Välttämätön palvelu vähällä väellä. Väsymyksestä viis: luut kasaan, hymy naamalle ja ”tullaan heti kun ehditään.” Taattujen palvelujen ideaali uhkaa murentua crocsien alle. Johdon ja henkilöstön epäsuhtainen käsitys kohtuullisesta ajasta laittaa kaikki pyörälle. Voittaako tänään musta vai punainen, se, jonka tarpeet ovat tilatuissa töissä ensimmäisinä. Vammaisten oma yhteisö, jossa kaikki huomioivat toisensa omista lähtökohdistaan.
Riku Ryynänen, 2018


Ryynäseen vetoaa Eino Santasen surrealismi ja Eeva-Liisa Mannerin tekstit. Ryynäsellä on tutkinto englannin kielestä ja kirjallisuudesta, jonka myötä läheisiksi ovat tulleet Seamus Heaney sekä Emily Dickinson. Ryynänen on kirjoittanut kolme runokokoelmaa, ja aikoo pian ryhtyä kolkuttelemaan pienkustantamojen ovia.
   Matkalla-hanke kuulostaa hänestä loistavalta. “Olisi hyvä, että vammaisia taiteentekijöitä olisi enemmän, ja että he rohkaistuisivat julkaisemaan työtään. Näkyvyyden myötä vammaisesta taiteilijasta tulisi vakavasti otettava.” Omalle uralleen hän kaipaisi mentoria, joka olisi “eteenpäin potkija ja hengen luoja”. Suoraa ja rakentavaa palautetta työstään hän on saanut mm. runoyhdistys Nihil Interitin viikonloppukursseilla, mutta mentori voisi olla myös palautteen antaja. Verkostoja on Ryynäselle syntynyt sattumien kautta, mutta hän kaipaa myös lisää kontakteja, esim. koottua tietoa harrastajateattereista.
   “Näytteleminen kiinnostaa, teatterityössä saa purettua ylimääräistä energiaa ulospäin. Runon avulla voi käsitellä tunteita ja purkaa sanoiksi aiemmin sanoittamatonta. Tarvitsen kumpaakin taidemuotoa.”

Matkalla

Oletko vammainen tai viittomakielinen taiteilija tai heidän liittolaisensa? Onko sinulla ideoita, toiveita tai kommentteja siihen, miten vammaisten taiteilijoiden urapolkuja tulisi edistää? Ota yhteyttä Matkalla-hankkeeseen!
Maija Karhunen: maija.karhunen@cultureforall.fi, 040 188 3538
Sari Salovaara: sari.salovaara@cultureforall.fi, 040 931 3958
Kotisivu: http://www.kulttuuriakaikille.fi/matkalla
Artikkeli on ilmestynyt Kynnys-lehden numerossa 2/2020.

————————————————————–

VUODEN 2020 ASUNTOMESSUILLA

 

Teksti Eija-Liisa Markkula

 

Kerrankin! Ja ensimmäistä kertaa pääsin tutustumaan vammaiselle ihmiselle rakennettuun, hänen unelmiensa mukaiseen kotiin. Siitä on pakko kertoa heti alkuun: Yleensä vammaisille jotakin valmistettaessa tuote on mahdollisimman rudimentaarinen, mahdollisimman edullisesti tuotettu, kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin enempää paukkuja pistämättä. Nyt oli toisin. Olin mykistynyt perusteellisesta suunnitteluun paneutumisesta ja kodin toimivuudesta. Villa Mikaelin on suunnitellut työryhmä, jossa asukas oli mukana, sen on toteuttanut Honkarakenne ja rahoittanut asukkaan isä Petri Turtiainen. Itse asukas, Mikael Turtiainen, oli lahjakas hiphop-tanssija, ennen kuin loukkaantui vakavasti raitiovaunuonnettomuudessa.

 

Kaksi valkoista taloa: Villa Mikael ja Villa Sanni.
Villa Mikael ja Villa Sanni.

 

L-kirjaimen muotoisessa talossa lyhyellä sakaralla on ensin suuri harrastushuone monine soittimineen ja muine musiikkilaitteineen sekä liikuntavälineineen. Sen takana perällä sijaitsevat pesutilat ja sauna. Pitkällä sakaralla ovat peräkkäin muut tilat, jotka näyttävät tavallisilta, mutta kaikissa toiminnot hoituvat automaation avulla, ovat nostettavissa tai laskettavissa ja siirreltävissä tarvittavalle tasolle ja asentoon. L-kirjaimen sisään, koko seinän mitalta kulkevien lasi-ikkunoiden taakse, jäävät patio ja grillialue. Juttelin keittiön suunnitelleen firman edustajan kanssa ja toivoin, että joskus messuilla esiteltäisiin sokealle henkilölle suunniteltu talo. Opaskoiran käyttäjiä silmälläpitäen mainittakoon, että Turtiaisen koira tulee ulkoilualueeltaan sisälle omasta ”ovestaan” itsekseen avaten oven pannassaan olevan tunnistussirun avulla. Muille koirille ovi ei aukene. Samassa pihayhteydessä asuvat Turtiaisen avustaja puolisoineen heille yhtä aikaa rakennutetussa omakotitalossa.

 

Villa Mikaelin toimintahuoneessa on urut ja digitaalisia soittimia, mm. rummut sekä kuntosalilaitteita.
Villa Mikaelin monitoimihuone.

 

Kylpyhuone/sauna on mahdollisimman saavutettava.
Kylpyhuone / saunaosasto.

 

Valkoinen olohuone on korkea, huonekalut ovat violetteja tai valkoisia.
Olohuone on korkea ja avara.

 

Keittiön kaapit ovat tummat. Keittiössä on runsaasti apuvälineitä.
Keittiö on tavallisen näköinen mutta kätkee runsaasti elämää helpottavia apuvälineitä.

 

Molemmilla taloilla on yhteinen oleskelupiha puisine lepotuoleineen.
Sisäpihalla on kahden talon yhteinen oleskelutila.

 

Tuusulan Rykmentinpuiston asuntomessuja mainostettiin kestävän asumisen, luontoystävällisyyden ja yhteisöllisyyden mallialueeksi. Uutta ajattelua on se, että jo suunnitteluvaiheessa oli taiteeseen allokoitu tietyn laskukaavan mukaan rahaa. Alueen tunnus onkin taiteilija Pekka Jylhän 9 metrin korkuinen, teräksinen auringonkukka monine LED-valoineen. Viime vuoden Kouvolan messualueeseen verrattuna alue on tiiviimmin rakennettu ja jaoteltu. Mediapäivän osallistujille tarkoitetuista esittelyistä osallistuimme Taide uuden asuinalueen viihtyvyyttä edistämässä -nimiselle kierrokselle, jota veti Tuusulan museointendentti. Kysyin, oliko suunnitteluvaiheessa keskusteltu myös erityisryhmien tarpeista, johon hän rehellisesti vastasi kieltävästi. Hän kuunteli kiinnostuneena ja kertoi, että tähän asti valittujen teosten kohdalla oli edetty taiteilijalähtöisesti. Kyseisenä päivänähän asuinalue oli vielä hyvin keskeneräinen ja uusia teoksia oli tulossa maamerkeiksi vielä runsaasti asuinalueen yhä levitessä ja valmistuessa.

 

Auntomessujen tunnus oli Pekka Jylhän auringonkukkaa muistuttava valaisin.
Asuntomessujen tunnus on Pekka Jylhän yhdeksän metriä korkea auringonkukkaveistos,
joka on samalla myös auringosta latautuva valaisin.

 

Messualueen viihtyisin paikka on ilmeisen suuri ja monipuolinen viheralue viljelypalstoineen, hulevesilammikoineen, leikkikenttineen ja hyönteishotelleineen. Rauhallisen alueen sivuitse kulkee kuitenkin Keravalle johtava pyöräilijöiden pääväylä. Aukioita kokoontumiselle ja muiden kohtaamiselle on siellä täällä.

 

Asukkaat saavat vuokrata viljelylaatikoita, jotka ovatkin ahkerassa käytössä.
Asukkaille on vuokrattavana viljelylaatikoita.

 

Pientalot ovat maa-alan säästämiseksi kaksikerroksisia ja tavattoman pienille tonteille rakennettuja. Rakennusten ympärille ei jää esim. lapsille tilaa pelata vaikkapa sulkapalloa omalla pihalla. Yhteisöhenkisyys onkin siis tarpeen, koska naapuriin näkyy ja kuuluu kaikki. Puille ei tonteilla ole tilaa. Sisältä kodit vaikuttivat pienehköjen neliömääriensä vuoksi ahtailta. Portaikot ovat kapeita, etenkin makuuhuoneet pieniä ja yleiset varastotilat puuttuvat kokonaan. Sitä vastoin olohuone on usein ainakin osittain kahden kerroksen korkuinen luoden oleskelutilaan avaruuden, valoisuuden ja laajan äänimaailman tuntua. Korkeimman kohdan seinä on usein kokonaan suurta, lattiasta kattoon ulottuvaa ikkunaa, josta on kulku terassille. Palju kuuluu monien terassien kalustukseen. Pientaloissa näiden messujen trendiväri on musta – mustia keittiön kaapistoja, mustia saunoja, mustia hirsisiä ulkoseiniä. Puurakentaminen ja puun käyttäminen sisustuksessa on runsasta. Tervetuloesitelmöitsijä kehotti meitä kiinnittämään huomiota sisustuksessa käytetyn taiteen ja mietittyjen akustiikkaratkaisujen lisäksi kauniisiin portaikkoihin, joissa on käytetty tammea. Käytännössä nämä portaikot ovat kapeutensa lisäksi vanhuksille, vammaisille ja lemmikeille vaarallisia, sillä ne ovat avoportaikkoja, joissa on pelkät tammiset astinlaudat, joten umpiportaikon turvallisuus puuttuu.

 

Messualueen pientalot ovat melkein toisissaan kiinni, yleisilme on tummanpuhuva.
Messualueen pientalot ovat vieri vieressä.

 

Käytännöllisimmiltä ja toimivimmilta vaikuttivat Skanskan ja Ikean yhteistyönä rakentamien pienkerrostalojen kodit. Nämä neljä kaksikerroksista puutaloa on rakennettu luhtitalotyyliin umpikortteliksi, jolle jää ”oma” piha. Pihalla on erillinen pikku talo, jossa sijaitsevat yhteinen etätyötila, pihasauna, pyörävarasto ynnä muut tarpeelliset yhteiskäyttötilat. Pihalla on myös asukkaiden käytössä olevia viljelylaatikoita. Itse kodit ovat yhdessä tasossa. Ratkaisut ovat toimivia, löytyi jopa tilava lastenhuone, jossa kerrankin on riittävästi lattiatilaa leikkeihin ja lautapeleihin.

 

Kauempaa katsoen messualu näyttää tiiviiltä mutta ei kovinkaan synkältä.
Messualue kauempaa.

 

Olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään myös ”Toiveiden kortteli”, joka oli numeroitu messukohde, muttei lopulta kuitenkaan yleisölle avoinna. Kyseessä on ”monisukupolvinen kokonaisuus”, palvelukortteli, joka yhdistää varhaiskasvatettavat, hoivaa tarvitsevat ja ikäihmiset sekä päivähoitoa kaipaavat koirat. En päässyt siis tutustumaan ikäihmisille tarkoitettuihin asuntoihin, joten en pysty arvioimaan, olisiko niihin tänäkään vuonna mahtunut se isoisän pitkäjalaksinen keinutuoli.

 

Rykmentinpuiston ”kyläkaupunkiin” oli hauska tutustua, harmi vain, että asuntomessujen 50-vuotista taivalta ei voitu juhlistaa suurilla väkijoukoilla. Ensi vuonna matka jatkuu Lohjalle.

——————————————————————

RIIKA YLLÄTTI

 

Teksti Eija-Liisa Markkula
Kuvat Hellevi Holopainen

 

Ihanaa, että taas saa matkustaa! Koronavirus lymyilee yhä ihmisjoukoissa, joten maltti on valttia! Ensimmäisten joukossa lähdin kuitenkin – ja onneksi – laivalla avustajani kanssa Riikaan, missä en aiemmin ollut käynyt.

 

Tuntematon maa sekä outo, kauniisti ja selkeästi sointuva kieli, ja vielä joka kesälle kaipaamani merimatka, siinäpä mainio yhdistelmä! Olin kuvitellut Riian jonkinlaiseksi 90-luvun Tallinnaksi, vaan eipä, ei, sinne päinkään! Helsinkiin verrattuna Riika on vanhempi ja asukasmäärältään 100 000 suurempi. Ennakkoluulot sen kuin karisivat.

 

Luulin kaupungin sijaitsevan Riianlahden rannalla, mutta kerrostalon kokoinen Silja Serenade könysi vastavirtaan ylös Väinäjokea noin 15 kilometriä ennen kuin saavuimme matkustajasatamaan. Sen jälkeen tulee Riian vanha kaupunki, ja siitä taas edelleen nykypäivän Riika. Väinäjoki saa alkunsa jostain kaukaa Venäjältä, tekee sitten suuren mutkan Valko-Venäjällä ja nousee ylös Latviaan laskeakseen lopulta Itämereen. Joen latviankielinen nimi on Daugava, joka on lainattu useimpiin valtakieliin. Haluaisinpa tietää, mistä juontaa juurensa tuo suomen Väinä-nimi Daugavalle!

 

Mutta Riikaan! Yleisilme on jossain määrin keskieurooppalainen: vanhat arvorakennukset ovat menneiltä vuosisadoilta ja kansainvälisten hotelliketjujen ja pankkien peili-ikkunoin varustetut tornitalot tältä vuosituhannelta. Venäläisyyttä tuo mieleeni autoliikenteen kova vauhti ja pitkät korttelivälit. Julkinen liikenne hoituu raitiovaunuilla ja trollibusseilla, metroa Riiassa ei ole. Toisaalta suurkaupungin vaikutelmaa antaa kansainvälinen bussiterminaali ja rautatieaseman aikataulu, jonka mukaan Riiasta on suora yhteys mm. Moskovaan, Kiovaan ja Minskiin. Ehkä johtuu koronasta, mutta kaduilla väkeä on vähemmän kuin Helsingissä. Yleinen siisteystaso on aika samanlaista. Turisteja on vähän. Näkyvimmän joukon muodostamme me Siljan tuomat n. 2000 suomalaista.

 

Esteettömyyteen on kiinnitetty huomiota siinä määrin, että jalkakäytävien reunat on luiskattu ennen suojateitä. Liikennevaloissa on monenlaisia äänisignaaleja, jopa linnunääntä matkivia. Hotellimme lähellä olevassa suuressa risteyksessä kuului neljää eri ääntä. Ohjaavia listoja emme havainneet missään, emme myöskään yhtään pistekirjoituksella olevaa kylttiä tai laattaa. Toisaalta avustajani ei nähnyt koko matkalla minua lukuun ottamatta ketään, joka olisi edellä mainittuja kaivannutkaan, ei valkoisen kepin tai opaskoiran käyttäjää. Minuun keppeineni suhtauduttiin luontevan neutraalisti.

 

Ravintoloita ja kahviloita terasseineen oli paljon. Niissä osattiin englantia ja asiointi oli helppoa. Hintataso oli selkeästi halvempaa kuin meillä, muttei mitenkään erityisen halpaa. Ruoka ja leivonnaiset totesimme oikein maistuvaisiksi. Etenkin on mainittava leivonnaisten suuri koko, mikä on tyypillistä myös virolaisille kahviloille. Eräässä kahvilassa sain niin suuren kirsikkatortun palan, että siitä olisi riittänyt neljälle.

 

Pandemian leviämisen estäminen oli hoidettu hyvin niin, että heti sisäänkäynnin lähettyvillä oli käsidesi, pöytiä ja istuimia oli harvennettu. Eräässä kirkossa penkkeihin oli merkattu rastilla istumapaikat. Hotellimme henkilökunta jakoi aamiaista pistäen kunkin haluamia sortteja tämän lautaselle pleksien suojaamilta tarjoiluvadeilta. Maskeja ei juurikaan käytetty.

 

Kumma kyllä, emme käyneet yhdessäkään museossa! Minua kiinnostivat kulttuurilaitokset, itse rakennukset, niiden ohjelmistot ja suhtautuminen koronaan. Syyskauden aloitus oli siirretty vasta lokakuun alkuun. Iloinen yllätys oli nukketeatteri Lellu, joka antoi itsestään hyvin aktiivisen kuvan. Mielenkiintoisin rakennus oli Väinäjoen rannalle muutama vuosi ennen Oodia valmistunut Latvian kansalliskirjasto, joka sai nimekseen Valon linna, ilmeisesti moninaisesta muodostaan ja
metallilevyillä peitetyistä ulkoseinistään johtuen. Kaikille oville johti paljon portaita, ei luiskia. Yhdellä seinustalla oli esiintymislava katsomoineen. Löydettyämme pääsisäänkäynnin emme päässeet suurta aulaa pidemmälle, koska turisteille talo oli auki vain yhtenä päivänä viikossa ja olimme paikalla vääränä päivänä. Emme päässeet edes 8. kerroksen näköalaterassille emmekä aulasta avautuvaan lukusaliin, jossa ei ollut ainuttakaan lukevaa ihmistä. Avustajani silmäili kummeksuen ympärilleen ja sanoi: ”Ihan kuin oltais jääkaapissa, seinät on metallia!” Paikalla olivat vain pääsyämme hillityllä äänellä rajoittava virkailija sekä vahtimestari, joka johdatti meidät ulosmenoon tarkoitetulle ovelle.

 

 

 

 

Näytti muutenkin olevan yleinen tapa, että yleisöä palvelevat henkilöt esim. myyjät olivat liikkeissä taka-alalla ja hillityn neutraalisti neuvoivat kysyttäessä, tai mikäli eivät osanneet kieliä, vain kohauttivat olkapäitään tai ravistivat päätään sanomatta mitään. Tällaisen käyttäytymisen muistan myös Pietarista. Kirjakaupat kiehtovat minua aina, vaikka en tavanomaisia kirjoja lukemaan pystykään. Joka reissultani ostan kyseisen maan keittokirjan – ja langat yhteen sukkapariin. Nyt (taas!) löysin lisäksi mielenkiintoisen matkaoppaan nimeltä Shakespeare’s London on 5 Groats a Day, jossa on ohjeita ja tietoutta 1600-luvun alun eli Shakespearen ajan Lontooseen tulevalle matkailijalle. Englanninkielistä kirjallisuutta löytyi yllättävänkin paljon. Nukketeatteri Lellua vastapäätä olevassa kirjakaupassa muuten oli Maailman ihanimpia eläinkäsinukkeja. Mitä ihmettä varten en kuitenkaan ostanut sitä lättyhäntäistä majavaa! Suomalaisten kirjailijoiden teoksia näkyi näyteikkunoissa paljon, päällimmäisinä Soturikissat ja Muumit. Hienoa ja erittäin tärkeää, että löytyy kääntäjiä näiden kahden pienen kielen välille!

 

Riian keskustorin hallit ovat entisiä lentokonehalleja.
Riian keskustorin hallit entisissä lentokonehalleissa.

 

Ja sokeri pohjalla! Markkinatori entisissä ilmalaivahangaareissa eli lentokonehalleissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana käytetyt ilmalaivat, esim. Zeppeliinit ovat kiinnostaneet minua tänä kesänä aivan tavattomasti, koska noihin outoihin lentokoneisiin liittyi niin paljon draamaa ja uhkarohkeaa kekseliäisyyttä. Nykyään halleissa myydään kaikkea, mitä herkullista vain voi kuvitella syövänsä. Tuoksut ovat sen mukaiset. Suurista astioista myydään erilaisia säilykkeitä irtopainoperiaatteella, pitkiltä kala ja merenelävätiskeiltä löytyy pelottavan näköisiä, tuntemattomia olioita. Halleissa kuulee puhuttavan siellä täällä venäjää, jonkin tiskin valtiattarena on arvovaltaisen oloinen tuhti venäläisrouva, joka ei osaa muita kieliä, mutta puhuu hersyvästi paljon kaikille.

 

Etikkasäilyketiski.

 

Riiasta lähtiessämme Terbatas-kadulle rakennetaan puitteita suurelle kuukauden kestävälle kulttuuritapahtumalle. Paikalle rakennetaan esiintymislavaa ja kannetaan valtavissa ruukuissa olevia oliivi- ja sitruspuita… mutta laiva lähtee… Silja Serenade on keula etelään eli maaseudulle päin eikä mahdu satama-altaassa tekemään U-käännöstä, ihmettelemme. Käsittämättömän ketterästi se kääntyy paikallaan melkeinpä kuin salaa 2100 matkustajaltaan ja lähtee liukumaan arvokkaasti Daugavaa myötävirtaan kohti Itämerta.