SURUHUNTU PÄIVÄN YLLÄ

Monitoiminainen on poissa
Marjatta Terävän muistolle

Teksti: Anne Huttunen

Kirjoitan tätä iltapäivällä, helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä. Tavallisesti tämä päivämäärä on ilontäysi, koska hyvä ystävättäreni täyttää vuosia. Meidän synttäripuhelumme ovat täynnä naurua ja rupattelua. Tänä aamuna oli toisin. Olimme kaksi päivää sitten saaneet suru-uutisen, joka mykisti koko pääkaupunkiseudun näkövammaisyhteisön. Marjatta Terävä, meidän kaikkien rakastama vapaaehtoistyöntekijä, oli nukkunut pois 79 vuoden ikäisenä. Aamupäivällä ystäväni ja minä muistelimme häntä murhemielin. Ja ehkä juuri nyt, sormieni kiitäessä tietokoneen näppäimistöllä, hänet lasketaan haudan lepoon.

Maan hiljaiset Marjatat ja Martit

Nyt korona-aikana joukkoviestimet täyttyvät tarinoilla siitä, kuinka kaikenikäiset ihmiset turhautuvat virikkeiden puutteeseen ja neljän seinän sisällä pysyttelyyn. Harrastukset ja riippumattomuus eivät olekaan nyt itsestään selviä, elämän suomia luontaisetuja. Meille näkövammaisille ne eivät ole sitä olleet eivätkä tule koronan jälkeenkään olemaan, ellei meidän läheltämme löydy Marjatan kaltaisia ihmisiä, jotka tarjoavat jalkansa, kätensä, silmänsä, ja ennen kaikkea aikansa toisten iloksi ja hyödyksi. Nämä ihmiset pysyttelevät huomaamattomina taustalla eivätkä jää historiaan. Mutta he helpottavat näkövammaisten elämää kymmenin eri tavoin: opastavat lääkäriin, virastoon, lenkille tai kulttuuritilaisuuteen, lukevat postia, lastaavat noutopöydästä lautasen herkkuja täyteen.… Vaikka näkövammaisilla nykyään on oikeus palkattuun henkilökohtaiseen avustajaan, vapaaehtoisten auttajien merkitys ei ole suurestikaan vähentynyt. Näiden arjen sankareiden kuohukermaan Marjatta kuului.

Monitoiminen Marjatta

Marjatta kävi Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n järjestämän vapaaehtoistyökurssin v. 2000 ja oli siitämisin mukana yhdessä jos toisessakin. Opastamistehtävien lisäksi hän toimi yleisavustajana kokouksissa ja hoiti käytännön järjestelyjä isoissakin juhlatilaisuuksissa. Näkövammaisten Kulttuuripalvelun onneksi taide kaikissa muodoissaan kiinnosti Marjattaa. Hän opasti museokierroksilla, kaatoi kahvikuppeja täyteen kirjailijavierailuissa, muonitti viikonloppukursseilla, möi lippuja näkövammaisten omissa teatteriesityksissä.… Hänen lämmin, rauhallinen ja joustava luonteensa oli onnen omiaan tähän kaikkeen. Lisäksi Marjatalla oli se tärkein ominaisuus, joka teki hänet meille niin suosituksi ja rakastetuksi: Hän viihtyi näkövammaisten seurassa ja piti aktiivisesta elämästä. Ja kun hän oli jotakin luvannut, häneen saattoi aina luottaa.

Marjatta ja minä

Minulle näkövammaisena elämisessä on vaikeinta avun pyytäminen. Kun haluan jotain, mitä en voi omin voimin hankkia tai tehdä, kysyn itseltäni, onko asia sen arvoinen, että sillä pitäisi vaivata ketään. Tämä koskee erityisesti huvitilaisuuksia. Mutta Marjattaa en ujostellut. Hän ilahdutti meitä niin mielellään ja sai siitä iloa itsekin. Kun halusin kovin kiihkeästi vaikkapa nähdä jonkin pääkaupunkiseudulla esitetyn teatterikappaleen, ensimmäinen ajatukseni oli: lähtisiköhän Marjatta. Seuraavaksi tuumin: Olenkohan liikkeellä kyllin varhain? Hänhän on niin hurjan kysytty. Ja sitten kännykkä käteen ja soittamaan. Kuulen nyt sieluni korvilla Marjatan äänen sanovan:
”Oota, mä katon kalenterista”.
Hetki hiljaisuutta ja sitten:
”Joo, kyllä mä voin tulla”.

Ilman Marjattaa olisin jäänyt vaille montaa ikimuistoista elämystä. Viimeiseksi ennen korona-aikoja hän matkusti minun ja ystävättäreni silmiksi Lappeenrantaan Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämälle, mielenkiintoiselle museoretkelle ja meillä oli jälleen kerran kivaa kolmisin.

Tanssin loppu

Marjatta harrasti liikuntaa aina vuodentakaiseen korona-
seisaukseen saakka. Erityisesti tanssiminen oli lähellä hänen sydäntään. Viime vuosina Näkövammaisten Kulttuuripalvelu on ryhtynyt järjestämään virikkeitä myös keholliseen ilmaisuun. Niinpä otimme ilahtuneina vastaan Marjatan tarjouksen suunnitella näkövammaisille mahdollisuus senioritanssin kokeilemiseen. Kyseessä on harrastus, jossa ryhmä tanssijoita liikkuu ennalta määrätyn askelkoreografian mukaisesti tanssipareja ja muodostelmia vaihdellen. Marjatta oli projektista erittäin innostunut. Hän laati helpon koreografian ja värväsi määräpäiväksi tarvittavan joukon näkeviä tanssijoita neuvomaan meitä vasta-alkajia. Kuten niin monet muutkin tilaisuudet, tämäkin hautautui viimekeväisten koronarajoitusten alle. Vielä viime elokuussa, kun onnittelin Marjattaa nimipäivän johdosta, rupattelimme toiveikkaina, että ehkä jo piankin turvavälit voidaan unohtaa ja pistää senioritanssit pystyyn Iiris-keskuksessa. Mutta Marjatta tanssii nyt muualla, kevyemmin jaloin, ja me täällä murehdimme raskain sydämin hänen lähtöään ja muistelemme kiitollisuudella sitä kaikkea, mitä hän sai aikaan.

——————————————————–

Raimo ”Höyry” Häyrinen oli myös monen näkövammaisen tuttu!

Äskettäin edesmennyt selostajalegenda Raimo Häyrinen oli sangen tuttu mies näkövammaispiireissä. Hän pakinoi tässä lehdessä usean vuoden ajan ja oli juontajana näkövammaisten taiteilijoiden konserteissa. Paraurheilu oli niin ikään lähellä hänen sydäntään.

70-luvun jääkiekkopelejä on vaikea kuvitella ilman Raimo Häyrisen supernopeita selostuksia. Ääni seurasi kiekon lentoa ja selostaja ehti siinä sivussa myös kommentoida pelitilastoja ja kisan järjestelyjä.

Häyrisen selostuksista näkemätön tunnisti pelin rytmin ja intensiivisyyden. Leikkiähän urheilu on, mutta tosissaan se otetaan.

Tähtiselostajien aika taitaa olla ohi. Kilpailujen välittäminen katsojille ja kuuntelijoille on tiimityötä ja hyvä niin.

Mutta aikansa tähtiselostajat, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Paavo Noponen ja Häyrisen Raimo ovat herättäneet innostuksen penkkiurheiluun monenmonessa suomalaisessa. Urheiluselostaja on sanataiteilija. Raimo Häyrinen, jos kuka oli juuri sellainen.

Hänellä ”suu kävi, kuin sivuleikkurin terä” ja juuri sitähän me häneltä odotimmekin.

Mikko Ojanen

Julkaisemme Raimo Höyry Häyrisen pakinan Kajastuksesta vuodelta 1978.

Lasten liikunta on iloa ja leikkiä

Teksti: Raimo Häyrinen

Eipä tarvitse pitkään katsella lasta huomatakseen, että liikkuminen on osa terveen lapsen vaistonvaraista tapaa elää. Ja lapsessahan moni inhimillinen ominaisuus on vielä aitona ja turmeltumattomana jäljellä.
Jo pieni vauva liikkuu, se kehittyy ja vahvistuu potkien, huitoen, kääntyillen, ryömien, kontaten ja vihdoin kävellen. Miten sitkeästi se ponnisteleekaan päästäkseen itse pystyyn ja miten hellittämättömästi yrittää uudelleen epäonnistumisiltaan lannistumatta. Ja millaista iloa liikkuminen lapselle tuottaa. Sitä katsoessa toivoo, että jokainen kunto- ja kilpaurheilijakin säilyttäisi jotakin lapsenmielestään.
Lapsi ei tarvitse liikunnanharrastukselleen suuriakaan aineellisia edellytyksiä, oikeastaan vain turvallisen paikan puuhilleen; leikkialueen, jossa voi juosta, hypätä ja kiivetä ennen muuta turvassa liikenteen vaaroilta.
On turhaa aikuisen yrittää miettiä mielessään lapsen liikunta- tai muitakaan leikkejä liian valmiiksi. Lapsen mielikuvitukselle pitää jäädä tilaa myös liikunnassa, ja luonto itse suo lasten touhuille parhaat puitteet. Mutta onko kukaan nähnyt lähiöissämme lasten leikkipaikkaa, joka olisi vaikkapa kallio muutamine puineen ja niiden keskelle asetettunne keinuineen ja hiekkalaatikoineen?
No, tietysti lapsi ainakin vähän isompana tarvitsee jo joitakin välineitäkin harrastaakseen liikuntaa, ja tarkoituksenmukaiset järkevät välineet helpottavat liikkumista niin, ettei hyvä kipinä pääse välillä sammumaan. Tarvitaan palloa ja hyppynarua, pulkkaa, kelkkaa, suksia, luistimia ja polkupyörää. Kaikkeen tuohon uppoaa vuosien mittaan pitkä penni.
On hyvin järkevää hankkia tiettyjä välineitä edullisemmin käytettyinä. Lasten on hyvä oppia, ettei vanhempien velvollisuus ole ostaa heille komeita kamppeita yli varojensa.
Nykyisin huippu-urheilu pyörii paljolti välinemarkkinoiden ympärillä. Voi vain toivoa, että yhteiset sankarimme, nuo lasset, vellut, juhat ja helenat, muistaisivat hirmuisen mahtinsa pikkukansan esikuvina ja tekisivät selväksi, että jostakin ihan muusta urheilussa on kyse kuin hienoisia ja kalliista välineistä.
Voivatpa liian hienot välineet muodostua lapselle suorastaan ahdistuksen aiheiksi: pit¬kän narinan jälkeen langetaan ostamaan jotakin tosi kallista, ja kun poika ei sitten pääsekään joukkueeseen, isä alkaa marmattaa kovalla työllä hankituista rahoistaan … Yhdestä asiasta ei kuitenkaan saisi tinkiä: pienen liikkujan turvallisuudesta. Esimerkiksi kunnon kypärän pitäisi kuulua jokaisen pyöräilevän tai luistelevan tytön ja pojan päähän.
Lapsen voi, mikäli innostusta näyttää riittävän, ohjata myös järjestetyn liikunnat piiriin urheiluseuroihin, jotka tarjoavat lapsillekin kaikkea mahdollista luistelusta painiin ja voimistelusta jääkiekkoon. Ja tietysti jokaisen lapsen on opittava uimaan – ellei kotirannassa niin sitten uimakoulussa. Urheiluseurassa lapsi ja nuori on hyvien jä hyödyllisten asioiden parissa – ja totta tämäkin: poissa monesta joutavasta ja vahingollisesta.
Urheiluseurojen asiantuntemus toivottavasti riittää pitämään lapset erillään sellaisista menetelmistä ja tavoitteenasetteluista jotka kuuluvat huippu-urheiluun vaan eivät lapsuuteen. Samaa toivoisi vanhemmilta! Omalle kunnianhimolle pitäisi kyllä keksiä muita purkautumisteitä kuin päteminen lapsen urheilusaavutusten kautta.