Elokuvat

Tunturin tarinan julisteessa on pöllönpää, jonka läpi heijastuu auringonvalo vaivaiskoivujen seasta tunturin laelta.

 

LUONTOTRILOGIAN LOPPUHUIPENNUS

 

Tunturin tarina (Suomi 2020)  vie katsojat läpi Lapin erämaiden, aina Pohjoiselle jäämerelle asti. Elokuvassa eläimet ovat näkyvässä roolissa. Se kertoo eläimiin liittyvistä tarinoista ja uskomuksista, mutta myös ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin. 

Teksti: Pilvi Meriläinen

Tunturin tarina on myyttinen kertomus, jonka tarina alkaa miljardien vuosien takaa, aikakaudelta jolloin Maan ensimmäiset vuoret syntyivät. Taustakertomus perustuu Antti Tuurin ajatukseen tuntureista nukkuvina jättiläisinä.
Marko Röhr on käsikirjoittanut elokuvan Antti Tuurin kanssa ja Röhr on myös ohjannut sen. Trilogian aiemmat teokset Metsän tarina (Suomi 2012) ja Järven tarina (Suomi 2015) ovat olleet menestyksiä. Järven tarina on kaikkien aikojen katsotuin kotimainen dokumenttielokuva lähes
200 000 katsojalla. Tunturin tarina on MRP Matila Röhr Productionsin luontoelokuvatrilogian vaativin projekti.

Aurinko nousee tunturin takaa, edessä toisen tunturin kylkeä.

Kuva: Kristiina Johansson, MRP Matila Röhr Productions. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Universaali tarina

-Tämä on ollut pitkä tie. Kun Järven tarina oli valmistumassa, tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä että alkuperäinen ajatukseni elokuvatrilogiasta täytyy viedä loppuun asti. Jo pitkään olin pohtinut, että Lapin tunturit ja niitä ympäröivät Euroopan suurimmat erämaat, jossa on vielä todellista luontoa, on saatava trilogian viimeisen elokuvan pääosaan. Tiesin, että se olisi yksi suurimpia haasteita, johon minä ja kuvausryhmämme olemme 30 vuotta kestäneen vedenalais- ja luontoelokuvatuotantomme aikana tarttuneet, Marko Röhr kertoo.
-Päätös tiesi jälleen useita vuosia kestäviä kuvauksia eri vuodenaikoina, viikkojen retkiä tuntureilla lumen ja viiman armoilla, kovassa pakkasessa, miettien toimiiko kalusto. Pitkiä vaelluksia erämaahan, välillä kalustot selässä ja talvella ahkiossa. Mutta samalla tämä oli jälleen mahdollisuus kertoa jotain uutta Suomen ja Pohjolan ainutlaatuisesta luonnosta ja tuoda yleisön nähtäväksi sitä. Samalla se antaisi mahdollisuuden kertoa tarinan siitä, miten ihminen on luonnon äärettömyyttä tulkinnut ja millaisia myyttejä luonnon ihmeelliset tapahtumat ovat jättäneet ihmiskunnan yhteiseen muistiin. Nuo tarinat ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle ja muovautuneet eri puolilla maailmaa hieman erilaisiksi, mutta sisältö on samanlainen monissa kulttuureissa.
Röhr ihastui heti elokuvan valmistelujen alussa Antti Tuurin tarinaan tuntureista nukkuvina jättiläisinä. Lähes kolme miljardia vuotta sitten syntyneiden vuorien täytyy olla aivan erityisiä, viisaita vanhuksia. On maaginen ajatus, että ne ovat aikoinaan syntyneet maapallon eteläisellä puoliskolla ja vaeltaneet vuosimiljardien aikana Pohjolaan. Kun sitä vertaa ihmisten matkaan ja aikaan, jonka vietämme maailmassa, tulee väistämättä mieleen, miten merkityksellistä on, että juuri me voimme nyt kulkea näillä tuntureilla ja ihailla niiden kauneutta.
-Kun teimme Antin kanssa käsikirjoitusta, työnjakomme oli samanlainen kuin ennenkin. Minä kirjoitin käytännön asioita ja näkemyksiä jotka liittyivät projektin läpiviemiseen ja Antti keskittyi tarinaan, nukkuvien jättiläisten myyttiin, joka on ihmiskunnan yksi vanhimpia yhteisiä myyttejä. Se valikoitui elokuvan kantavaksi teemaksi.
-Tämän elokuvan valmisteleminen vaati minulta uuden suhteen luomista Lapin luontoon ja tuntureihin. Valmistelumatkat kaamoksen aikana ja ydintalvella tuntureille toivat mieleen ensimmäiset hiihtoretkeni tuntureille viisivuotiaana. Muistin sen merkillisen lumovoiman, jonka Lappi ja tunturit synnyttivät minussa. Tunsin uudelleen sen ihmeellisen tunnelman, kun lapsena hiihtoretkellä näkemäni tykkylumet ja taivaan merkilliset valot alkoivat elää ja kertoa mielessäni tarinoita.

Kevään ensimmäiset valkokeltaiset jääleinikin kukat ovat noussee lumen alta tunturin kupeeseen.

Kuva: Kristiina Johansson, MRP Matila Röhr Productions. 

Maalla, merellä, ilmassa, veden alla ja maan sisällä

Tunturin tarinaa tehdessä Marko Röhristä tuntui hyvältä nähdä jälleen lumen eri muodot, saada seurata vuodenaikojen nopeaa vaihtumista tuntureilla, valon lisääntymistä keväällä ja lyhyen kesän kiivautta yöttöminä öinä. Syksyn väriloisto aina yllättää ja ensilumen puhtaus huumaa. Tästä kaikesta on etuoikeus saada kertoa, näyttää katsojille maailma joka vielä on olemassa; luonto jossa ihmiset jäljet ovat vielä pienet.
-Nostimme riman korkealle. Suurin haaste lankesi kuvaaja Teemu Liakan harteille: kaiken tarvitsemamme materiaalin kuvaaminen. Se onnistui kuvaustekniikoita yhdistelemällä. Yhdessä pohdimme mitä kuvaamme. Halusimme että myös pienet eläimet kuten hiiret ja myyrät ovat ainutlaatuisen näkyvässä roolissa. Kun Teemu sai kuvausten edetessä ideoita, kehittelimme niiden ympärille, palasimme niihin ja kuvasimme uudestaan ja uudestaan. Kuvaajan näkemys on tärkeää ja siihen perustuu paljon; kun hän poimii jonkin yksittäisen tapahtuman jota täydennetään.
-Mutta tunturien suuruus ja erämaiden laajuus asetti meille rajojakin. Aikaa kuvaamiseen oli vain vajaat kolme vuodenkiertoa. Oli selvää, että siinä ajassa voimme kattaa vain osan tuosta valtavasta alueesta. Kuvattavaa suunnitelmassamme oli maalla, merellä, ilmassa ja veden alla. Kaikkina vuodenaikoina. Tuntuu uskomattomalta, että joku ottaa tällaisen haasteen vastaan ja vie tinkimättömästi läpi kunnianhimoisimmatkin tavoitteet, äärimmäisissä olosuhteissa. Ilman Teemu Liakan taitoa ja asennetta ei tällaisia elokuvia voisi tehdä.
-Olen aina unelmoinut pienten eläinten maailmaan menemisestä. Lapsena minulla oli hiiri mielikuvitusystävänä. Mietin millaista olisi olla hiiri. Luulen että monet muutkin lapset, aikuisetkin, ovat miettineet sitä. Hiiren lisäksi mieleeni on jäänyt myös tykkylumet ja varjojen leikki niissä jonka onnistuimme kuvaamaan. Elokuvantekijänä koko kokonaisuus.
Marko Röhr kiittää myös tuottaja Hanna Kauppia, joka piti pyörät pyörimässä aikataulussa ja siitä, että he saivat mahdollisuuden lähes toivomaansa kuvaamiseen. Röhrin mukaan on oma taitonsa osata tuottaa elokuva, jossa kuvattavien kohtausten aikataulut pitää suunnitella usean vuoden ajalle, jossa tapahtumat eivät ole ennalta-arvattavia ja jossa tilanteet vaihtuvat nopeasti ja sattumanvaraisesti.

Valkoinen kärppä kurkistaa kivenkolosta hankien keskeltä.

Kuva: Marko Jutila, MRP Matila Röhr Productions. 

Myös jälkituotanto poikkeaa tavallisuudesta

-Myös jälkituotanto on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Leikkaaja Ben Mercer kiinnitettiin projektiin lähes kaksi vuotta ennen elokuvan valmistumista. Hänelle on tasaisena virtana, etenkin viimeisen vuoden ajan, kulkenut valtava määrä kuvattua materiaalia. Näistä sadoista tunneista hän on rakentanut kohtauksia ja kokonaisuutta. Monet asiat ovat matkalla vaihtuneet; onnistuneet kuvaukset jostain odottamattomasta ovat avanneet uusia tarinoita ja samalla monet suunnitellut asiat eivät olekaan tapahtuneet. Leikkaus on ollut pitkä jatkumo, jonka aikana elokuva on löytänyt muotonsa.
-Samalla tavalla jo muutama vuosi ennen elokuvan valmistumista ovat säveltäjä Panu Aaltio ja äänisuunnittelija Juha Hakanen rakentaneet omaa osuuttaan. Panu on tehnyt sävellyksiä käsikirjoituksen luonnosten pohjalta ja saanut matkan varrella materiaalia nähtäväkseen. Juha on kerännyt ääniä, tunnelmia ja ideoita myyttisen kertomuksen äänimaisemaksi myös jo muutaman vuoden ajan. Mukaan saadun Tuuletar-yhtyeen laulu ja laulajien äänimaisemaan tekemät myyttiset äänet ovat tuoneet elokuvaan vielä uuden tason.

Vahva luontokokemus

Marko Röhrin mielessä Tunturin tarina muovautui jo alusta asti allegoriaksi ihmisen matkasta. Tuntureiden synty ensimmäisiksi vuorenhuipuiksi miljardeja vuosia sitten ja vaellus mannerlaattojen matkassa maapallon eteläisistä osista kauas Pohjolaan tuntui mystiseltä. Niiden muoto tänä päivänä tuo mieleen nöyränä matkaa taivaltaneen kulkijan uneen kumartuneen selän. Lapin kauneus ja vuodenaikojen tapahtumat luonnossa tuntuvat hänestä usein unenomaisilta kokemuksilta.
-Tunturin tarina on lisännyt kunnioitustani ja nöyryyttäni luontoa kohtaan. Suhteeni siihen on syventynyt. Ja olen oppinut paljon uutta. Suuntaudun luontoon nyt vielä enemmän. Sen lumo ei koskaan katoa.
-Toivon, että tämä elokuva antaa katsojille vahvan tunnekokemuksen luonnosta. Myös hengähdystaukoa ja iloa tänä korona-aikana.
Tunturin tarina on luontotrilogian loppuhuipennus. Jatkoa ei ole tulossa. Röhr toivoo että luontoelokuvia tehdään, sillä paljon on vielä kerrottavaa. Seuraavaksi hän palaa fiktioelokuvien pariin.

Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.12.2021

Tuotanto: MRP Matila Röhr Productions Oy

Ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja Marko Röhr

Ohjaaja Marko Röhr karvalakki päässään tunturissa.

Kuva: MRP Matila Röhr Productions. 

Marko Röhr on tuotantoyhtiö MRP Matila Röhr Productions Oy:n perustaja ja omistaja yhdessä tuottaja Ilkka Matilan kanssa. Useat yhtiön tuotannot ovat kotimaisen elokuvan merkkipaaluja ja yleisö- ja arvostelumenestyksiä. MRP Matila Röhr Productions Oy on verkostoitunut tiiviisti eurooppalaisen tuotantokentän merkittävimpien toimijoiden kanssa ja on haluttu yhteistyökumppani Pohjoismaissa ja Euroopassa.
Marko Röhr on tuottanut monia menestyselokuvia kuten Rukajärven tie (Suomi 1999), Metsän tarina (Suomi 2012) ja Järven tarina (Suomi 2015). Hän on ohjannut useita vedenalais- ja luontoelokuvia, mm. Vedenalainen Islanti (Suomi 1997) palkittiin 13 kansainvälisellä palkinnolla.
Kaiken kaikkiaan Marko Röhr on tuottanut yli 60 elokuva-, dokumentti- ja tv-sarjatuotantoa vuosina 1987-2020. Elokuva-alan järjestöt valitsivat hänet vuoden elokuvatuottajaksi vuonna 2016.

————————————————————

SOKEA MIES joka ei halunnut nähdä Titanicia

Elokuvan pääosan esittäjä puhuu puhelimeen.

Elokuvan pääosan esittäjä Petri Poikolainen.

Teksti: Pilvi Meriläinen

”Petrin avulla löysin paljon uutta”

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuva  voitti Venetsian elokuvajuhlien Orizzonti Extra-yleisöpalkinnon 11.9.2021. Voitosta uutisoivan tiedotteen mukaan se sai seisovat aplodit sekä festivaalin pressinäytöksessä että maailman ensi-illassa, ja siis korkeimmat yleisöäänet. Elokuva vie katsojat sokean maailmaan. Pääosassa on näyttelijä Petri Poikolainen.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (Suomi 2021) on ennennäkemätön rakkaustarina, jossa sairauseläkkeellä vuodesta 2013 ollut ammattinäyttelijä Petri Poikolainen tekee elämänsä roolin kotinsa vankina olevana miehenä. Vankilan muurit kaatuvat, kun Jaakko (Petri Poikolainen) päättää lähteä rakkaansa luo. Päätös ei ole helppo, sillä Jaakko on sokea ja halvaantunut rinnastaan alaspäin – ja matka on tehtävä yksin. Päästäkseen perille Jaakon on luotettava viiden tuntemattoman ihmisen apuun. Mikä voisi mennä pieleen?

Ohjaaja työntää Petrin pyörätuolia kuvauksiin.

Ohjaaja Teemu Nikki työntää Petri Poikolaisen pyörätuolia.

Tampereen ja Nokian seudulla kuvattu elokuva on Teemu Nikin (mm. Armomurhaaja, Sekaisin, NIMBY) viides pitkä elokuva ja samalla MS-taudin takia sairauseläkkeellä olevan Petri Poikolaisen unelmien täyttymys. Poikolainen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2000. Sokea ja liikuntakyvytön Poikolainen näyttelee elokuvassa sokeaa ja liikuntakyvytöntä. Intensiivinen maailmanluokan roolisuoritus pitää katsojan otteessaan koko elokuvan.

Elokuvan juliste, jossa on pistekirjoitusta ja tiedot myös tekstinä.

Elokuvan juliste. Kaikki kuvat suurenevat hiirellä klikkamalla.

Työskentelyä näyttelijän kanssa joka sattuu olemaan sokea

-Petri otti minuun yhteyttä keväällä 2019. Hän on vanha armeijakaverini. En ollut kuullut hänestä 24 vuoteen. Jaoimme jo nuorina innostuksen elokuviin ja näyttelimme yhdessä reserviupseerikoulun kurssijuhlan näytelmässä. Petri kertoi seuranneensa uraani, ja muisteli nauraen, että olin jo armeijassa uhannut ryhtyväni ohjaajaksi. Hän kertoi tuolloin aikovansa näyttelijäksi, Teemu Nikki kertoo.

-Nyt parinkymmenen vuoden jälkeen Petri kertoi toteuttaneensa suunnitelmansa ja valmistuneensa näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta ja näytelleensä ammatikseen kunnes hänellä todettiin aggressiivinen MS-tauti. Sairaus eteni nopeasti ja nyt hän on pyörätuolissa, sokea ja rintalastasta alaspäin halvaantunut.

Petri pyörätuolissa suoraan edestä kuvattuna.

Petri Poikolainen.

-Olin shokissa uutisesta, mutta sain pian ajatuksen, että kysyn häneltä haluaako hän yhä näytellä. Hän sanoi sen olevan edelleen unelmansa, ja lupasin kirjoittaa hänelle roolin lyhytelokuvassa. Kun hän kertoi matkustaneensa yksin junalla Nokialta Pieksämäelle, ihmetelin miten se on mahdollista, se oli tietenkin myös hienoa – ja se johdatti meidät tähän elokuvaan. Rooli kasvoi päärooliksi ja lyhytelokuva pitkäksi elokuvaksi. Teimme yhdessä käsikirjoituksen.

Teemu Nikki ei kuitenkaan halunnut tehdä dokumenttia vammautuneesta näyttelijästä, vaan työskennellä näyttelijän kanssa, joka sattuu olemaan sokea ja pyörätuolissa. Elokuvan päähenkilöllä on sama sairaus kuin Petrillä, mutta käsikirjoitus on fiktiivinen.

Voitko luottaa ihmisiin joiden kasvoja et näe?

-Tarinankertojana minua kiinnostavat uudet näkökulmat. Petrin avulla löysin jotain kiinnostavaa: sokean ja liikuntavammaisen näkökulman. Elokuvissa on nähty päähenkilöinä erilaisia vammoja omaavia näyttelijöitä, mutta sokean näkökulmasta kuvattua elokuvaa en muista. Haluan antaa katsojalle elokuvakokemuksen sokeana olemisesta.

-Kuvaukset sujuivat hyvin. Koko elokuva kuvattiin kokonaan lähikuvilla. Päähenkilö Petriä ympäröivä maailma on sumeaa ja pehmeää. Se luotiin niin että kuvaaja Sari Aaltonen laittoi Elmu-kelmua linssin ympärille ja teki reiän keskelle. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa joka on kuvattu kuin tämä. Petrin kasvot ja kädet toimivat elokuvan näyttämönä. Myös äänimaailma on ainutlaatuinen, sen luominen oli pitkä prosessi. Sävellettyä musiikkia ei elokuvassa ole. Tämän kaiken tuloksena katsoja joutuu olemaan paljolti kuuloaistinsa varassa – voitko luottaa ihmisiin joiden kasvoja et näe?

Petri katsoo vetoavasti oikealle yläviistoon, kuva on hieman utuinen.

Petri Poikolainen lähikuvassa.

Tanssikohtaus on jäänyt erityisen vahvasti työryhmän mieleen. Se herkisti kaikki.

Muissa rooleissa nähdään ja kuullaan Petri Poikolaisen kurssikavereita Teatterikorkeakoulusta sekä Teemu Nikin luottonäyttelijöitä, mm. Marjaana Maijala, Hannamaija Nikander, Samuli Jaskio, Rami Rusinen ja Matti Onnismaa.

-Miksi sokea mies ei halunnut nähdä Titanicia? Samasta syystä kuin minäkään en ole sitä nähnyt, ja se syy selviää elokuvassa, Nikki vihjaa.

Kilpailee Venetsian elokuvajuhlien yleisösarjan voitosta

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia kiinnostaa jo ulkomailla.

Se kilpailee parhaillaan Venetsian elokuvajuhlien ainoan yleisösarjan voitosta. Uuden Orizzonti Extra-kilpasarjan elokuvat näkyvät festivaalin punaisella matolla. Korkeimmat yleisöäänet saanut elokuva palkitaan elokuvajuhlien päätöspäivänä lauantaina 11. syyskuuta.

-Maailman ensi-ilta arvostetuilla Venetsian elokuvajuhilla on aivan järjettömän hienoa! Elokuvaa tehdessämme emme edes uskaltaneet toivoa pääsevämme maailman vanhimmalle elokuvafestivaalille. Pääsemme Petrin kanssa kanaalin varrelle skoolaamaan elokuvallemme, Teemu Nikki iloitsee.

-Tämä nähdään myös muilla festivaaleilla ja toivottavasti saamme ulkomaanlevityksen. Aihe on universaali.

”Älä unohda unelmoida, se on lähtökohta. Mitään ei tapahdu, ellei uskalla unelmoida. Äläkä siirrä asioita myöhemmäksi, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Elämä on tässä ja nyt.” -Petri Poikolainen

————————————————————

Sorjosen elokuvan julisteessa Ville Virtanen

Odotettu Sorjonen: Muraalimurhat

Teksti: Pilvi Meriläinen

Sorjonen-menestyssarjaan perustuvan elokuvan pääosissa nähdään Ville Virtanen, Anu Sinisalo ja Sampo Sarkola. Sen on ohjannut Juuso Syrjä.

Rikostutkija Kari Sorjonen (Ville Virtanen) joutuu kohtaamaan uransa vaikeimman rikostapauksen juuri silloin, kun hän painii omien demoniensa kanssa. Pasilan juna-aseman betoniseinästä löytyy verellä maalattu muraali, joka esittää Suomen tunnetuinta sarjamurhaajaa Lasse Maasaloa (Sampo Sarkola). Kuvan viereen on kirjoitettu teksti ”Tehdään maailmasta parempi paikka.” Samanaikaisesti sosiaalisessa mediassa leviää kylmäävä kysely, jossa some-kansa on äänestänyt henkilöistä, joita ilman maailma olisi parempi paikka. Kun näitä kiistanalaisia henkilöitä alkaa kadota ja ensimmäinen ruumis löytyy, on selvää, että joku on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Kuka on tämä Tuomariksi itsensä nimennyt henkilö, miten katoamiset liittyvät toisiinsa ja miten elinkautista istuva Maasalo liittyy tapaukseen? Sorjonen saa huomata, että jotkut tapaukset pääsevät syvälle ihon alle.
Sorjonen: Muraalimurhat-elokuvan (Suomi 2021) on käsikirjoittanut Sorjonen-konseptin luoja Miikko Oikkonen sekä Antti Pesonen.

Kari Sorjonen ja elokuvan roisto Lasse Maasalo keskustelevat.

Kari Sorjonen (Ville Virtanen) ja elokuvan roisto Lasse Maasalo(Sampo Sarkola) keskustelevat. Kuvat Kimmo Korhonen / Fisher King.Kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla.

Lena Jaakkola (Anu Sinisalo) osoittaa laiturilla seisovaa Kari Sorjosta (Ville Virtanen) pistoolilla.

Lena Jaakkola (Anu Sinisalo) osoittelee Ville Virtasta pistoolilla.

Ihanteellinen tilanne

-Kun kesällä 2015 menin ensimmäisen kerran tv-sarja Sorjosen (Yle TV1 2016-2020) kuvauspaikalle, en olisi arvannut minne Sorjonen meidät kuljettaisi. Sarjan kolmella kaudella saimme faneja ympäri maailmaa muun muassa Brasiliasta, Argentiinasta, Intiasta ja Yhdysvalloista, mutta erityisesti Suomesta, jossa katsojat ottivat Sorjosen omakseen. Neljättä kautta kyseltiin jatkuvasti ja moni oli huolissaan, kuka rikokset nyt ratkaisisi. Tajusimme, että meidän täytyy lunastaa nämä odotukset ja tehdä se isosti. Oli aika siirtää Sorjonen Lappeenrannasta valkokankaalle, ohjaaja Juuso Syrjä kertoo.
Syrjä on ainoana ohjaajana mukana sarjan kaikilla kolmella tuotantokaudella ja hän toimi kolmannen kauden pääohjaajana. Hän oli syvällä Sorjosen maailmassa.
-Sorjosesta on muodostunut meille perhe, joka on hioutunut huippuunsa. Meillä on pitkä historia myös monen roolihahmon kanssa, mutta tiesimme, että historia on meille elokuvaa tehtäessä mahdollisuus, ei painolasti. Tiesimme millaisia roolihahmot ovat, miten he reagoivat tilanteisiin ja käyttäytyvät. Se oli ihanteellinen tilanne. Tämä kaikki mahdollisti meille erityisen rehellisen ja aidon tavan työkennellä. Elokuvassa saisimme tilaisuuden päästä yhä syvemmälle roolihahmoihin ja tapahtumiin.
-Keväällä 2020 meillä oli huikea käsikirjoitus, johon sukelsimme. Tämän elokuvan voimavara ovat hienosti kirjoitetut, vahvat ja huikeasti näytellyt hahmot: erityisesti huippututkija Kari Sorjonen, entinen FSB-agentti Lena Jaakkola ja sarjamurhaaja Lasse Maasalo, joiden harteilla elokuva lepää. Olen ohjaajana kiitollinen näyttelijöille heidän rohkeudestaan, rehellisyydestään, avoimuudestaan sekä tarkasta työskentelystään.
Analysoidessaan käsikirjoitusta Syrjä tarttui sanaan trauma. Hän oli juuri lukenut Harri Virtasen kirjan Trauma ja rakkaus (SKS Kirjat 2019) ja ymmärsi, että käsikirjoituksessa käsiteltiin juuri samoja asioita. Rikosten ja pahojen tekojen motiivit ovat aina henkilökohtaisia. Tekojen taustalla on elettyä elämää ja usein jokin vanha teko tai trauma voi olla laukaiseva tekijä. Trauma on osa elämää ja eläminen ilman trauman kohtaamista on harvinaista. Traumat kuuluvat elämän ennakoimattomuuteen ja haurauteen. Kyse on siitä, miten niitä asioita käsitellään.
-Myös tämän elokuvan henkilöillä on traumoja, Syrjä toteaa.
-Tutkiessamme pahuutta tarkastelimme myös psykoanalyytikko C.G.Jungin näkemystä, jossa ihmisen mieli jakautuu tietoiseen ja tiedostamattomaan osaan. Jungin nimeämään Varjoon eli tiedostamattomaan osaan on sysätty uhkaavia ja pelottavia asioita. Elokuvassa katsotaan syvälle Varjoon, jotta voidaan saada aikaan hyviä tekoja. Sillä ajatuksella, että kun katsoo tarpeeksi kauan synkkyyteen, alkaa huomata että sieltä katsotaan takaisin.
Elokuva kuvattiin vuosi sitten, ja korona aiheutti haasteita.
-Kaikkiin paikkoihin ei koronan takia päässyt kuvaamaan ja kokoontumisrajoitusten takia piti kuvata ihmiset erikseen. Kokoontumisrajoitusten takia myös kuvauspaikkoja lähti alta, koska meitä ei uskallettu päästää paikkoihin.

Elokuva itsensä kohtaamisesta ja toivosta

-Tämä ei kuitenkaan kerro pahuuden voitosta, vaan itsensä kohtaamisesta ja toivosta. Matka ei ole päähenkilöille helppo, eikä kukaan ole turvassa, Juuso Syrjä sanoo.
Hän on ylpeä ja onnellinen elokuvasta ja kokemuksistaan, ja lupaa katsojille nautinnollisen matkan pimeyteen – tekemään maailmasta parempaa paikkaa.
-Tämän elokuva ja tv-sarja on merkinnyt minulle todella paljon. Nuoren pojan unelmani päästä elokuvaohjaajaksi on toteutunut. Se on ollut pitkä tie. Olen tehnyt paljon töitä. Kun aloimme tehdä Sorjonen-sarjaa, emme aavistaneet kuinka paljon katsojia se saisi.
Netflixin kautta sarja, nimellä Bordertown levisi räjähdysmäisesti. Se on myyty yli 180 maahan.
Myös elokuva esitetään Netflixissä. Netflix on Ylen kanssa sen tärkein rahoittaja. Sorjonen: Muraalimurhat on ensimmäinen kotimainen elokuva, jonka Netflix on tilannut.

Maailmasta parempi paikka

-Olen kulkenut roolihahmoni Lena Jaakkolan kanssa monta vuotta, joten tämä on paluu tuttuun rooliin, Anu Sinisalo kertoo.
-Käsikirjoitusvaiheessa keskustelin Miikko Oikkosen kanssa paljon Lenasta. Millainen tarina on hänen kannaltaan ja millainen hän on. Päätimme pitää Lenan yhä omanlaisenaan, emmekä muuttaisi häntä liikaa.
Vaikka Sinisalo on näytellyt Lenaa pitkään, roolihahmo on yllättänyt hänet aina. Niin nytkin.
-Esimerkiksi siten, että näyttelen tietyllä tavalla, mutta jälkeenpäin huomaan, ettei se mennytkään ihan kuten luulin. Mutta se on ollut ihanaa. Lähtökohtamme on, että tiedämme mitä teemme; kohtausten sisällön ja repliikit, mutta emme lataa kohtauksia liian täyteen, vaan katsomme mitä tapahtuu ja mikä on tulos. Meillä oli käytössämme kaikki mitä olimme sarjan teossa vuosien aikana oppineet.
Kun kuvaukset alkoivat, hänestä tuntui hyvältä palata tutuun työryhmään, kuin olisi jälleen perheensä parissa. Vaikka elokuva perustuu menestyssarjaan, Sinisalo ei kokenut sen aiheuttavan hänelle ylimääräistä painetta tai jännitystä.
-Lena tuli syvältä muististani ja kokemuksistani.
Roolihahmo on hyvin toiminnallinen. Se on fyysisempi kuin muut joita hän on näytellyt. Vastaavia rooleja naiset näyttelevät Suomessa yhä harvoin.
-On ollut myös haasteellista, mutta olen aina saanut apua ja tukea monelta taholta. Lena ei myöskään ole henkisesti kepeimmästä päästä. Kaikki on sujunut kuitenkin hyvin.
-Tämä elokuva pureutuu nykypäivään. Käsittelee muun muassa sosiaalista mediaa ja viharikoksia. Kun kommunikoimme yhä enemmän kasvottomasti toistemme kanssa, helposti hämärtyy, mikä on sopivaa ja soveliasta. Betoniseinästä löytyvä teksti ”Tehdään maailmasta parempi paikka” on osuva.
Tämän elokuvan innoittamana – ja muutenkin – haluan tehdä maailmasta paremman paikan. .
Kun on tullut yleiseen tietoon että elokuva on tekeillä, Anu Sinisalo on saanut paljon viestejä – niitä on tullut ympäri maailmaa – että elokuvaa odotetaan. Ne jotka eivät ole tienneet siitä, ovat kyselleet tuleeko Sorjoselle jatkoa.
-Tämän elokuvan voi katsoa, vaikka ei ole nähnyt sarjaa, Sinisalo suosittelee.
Vuonna 2007 hän sai parhaan naisnäyttelijän Venla-palkinnon roolistaan Sorjosessa.

”Kari Sorjosta ei ole käsitelty loppuun”

Ville Virtanen laittoi kroppansa likoon valmistautuessaan elokuvaan. Hän laihdutti 18 kiloa, kasvatti hiuksia ja partaa sekä treenasi pöytätennistä.
Hän iloitsee kun elokuva tehtiin tutulla työryhmällä – ohjaaja Juuso Syrjän kanssa oli tullut läheinen suhde. Koko työryhmä jatkoi ikään kuin siitä mihin he viimeksi jäivät.
-Kun teimme tätä elokuvaa, meillä oli käytössämme vähemmän käsikirjoituksen sivumääriä kuin tehdessämme sarjaa. Se edesauttoi että saimme tehdä yksityskohtaisempaa työtä. Lisäksi näyttelijöillä oli oma tila, jossa sai olla rauhassa ja keskittyä kohtausten välillä. Tämä on hyvin harvinaista suomalaisissa tuotannoissa. Siinä toteutui toiveeni, että työskentelisin sellaisissa olosuhteissa. Se on jäänyt mieleeni.
Virtanen tunsi itsensä poikkeuksellisen vapaaksi kameran edessä.
-Kun lisäksi olen tehnyt kaikkiaan pari tuhatta kohtausta Kari Sorjosta näytellen, luotin, että jopa hänkin tietäisi miten teen. Meillä on pitkä historia, ja hänessähän on minua.
Virtasen mieleen on jäänyt myös sarjan luojan Miikko Oikkosen hyvä käsikirjoitus. Se oli kaiken ydin. Hän tunsi voivansa luottaa siihen. Virtanen ja Oikkonen ovat tunteneet toisensa pitkään.
-Tiesin, että tarina on hyvä, ja se mitä roolihahmoni käy läpi ja joutuu kohtaamaan, tuodaan esiin tuoreesti. Kari Sorjonen painii demoniensa kanssa. Hänen herkkyytensä on korostunut entisestään ja hänellä on vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, osin siksi, koska hän on menettänyt vaimonsa. Nyt lähdetään siitä, ettei hänellä ole kontaktia ulkomaailmaan ja hän pelkää sisäistä maailmaansa. On hyvin hankalassa ja henkisesti ahtaassa tilanteessa. Työ traumatisoi häntä, mutta se on myös asia, joka pitää hänet kiinni elämässä. Hän on mielenkiintoisen ristiriitainen, jälleen, Virtanen kuvailee.
Hänellä on vahva olo siitä, ettei Kari Sorjosta ole käsitelty loppuun.
Näytteleminen menestyssarjassa on ollut Ville Virtaselle hyödyksi hänen työssään. Se on ollut palkitsevaa monin tavoin. Hän on asunut Ruotsissa kuusi vuotta.
-Olen esimerkiksi saanut Ruotsissa isompia ja parempia rooleja. Tavoitteita on täyttynyt.
Hän ei halua luonnehtia mikä on Sorjonen: Muraalimurhat -elokuvan sanoma. Sen voi jokainen katsoja itse löytää.
-Suomessa tehdään vähän trillereitä. On hämmästyttävää että niin on. Siitäkin syystä tälle elokuvalle on suuri tilaus. On kiinnostavaa, miten tämä otetaan vastaan.

Elokuvan henkilöitä: Katia Jaakkola (Lenita Susi).

Elokuvan henkilöitä: Katia Jaakkola (Lenita Susi).

Lena Jaakkola (Anu Sinisalo) vanhan bussin vierellä

Lena Jaakkola (Anu Sinisalo)

 

———————————————————

SINKKURISTEILY!

Teksti: Pilvi Meriläinen

Renny Harlinin ohjaama Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily 

”Halusimme tehdä mahdollisimman hyvää viihdettä”, sanoo Harlinin kanssa elokuvan käsikirjoittanut Mari Perankoski.

Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily vastaa kaikkiin ilmassa leijuneisiin kysymyksiin. Mitä kuuluu koko kansan suosikeille Antille, Tuomakselle ja Nipelle? Vastaus: panokset kovenevat, kaikki pelimerkit isketään pöytään ja painetaan kaasu pohjassa kohti väistämätöntä. Minkä ilta toi, sen aamu amputoi.
Antti (Sami Hedberg) on ajautunut syvälle suomalaisen miehen epätoivoon. Työttömyys, yksinäisyys ja rahattomuus painavat ja kamelin selkä on katkeamispisteessä. Pelastaakseen Antin itsetunnon ja mielenterveyden Tuomas (Jaajo Linnonmaa) ja Nippe (Aku Hirviniemi) vievät hänet sinkkuristeilylle, jonne päätyvät myös Antin isä (Pertti Sveholm), kiinalainen mafia ja tappokone.
Miehet huomaavat että maailma on muutunut, mutta pystyykö nelikymppinen muuttumaan? Itämeren aallokossa jokainen heistä joutuu kohtaamaan pimeimmät pelkonsa. Kuka nousee? Kuka jää tuleen makaamaan? Kenestä paljastuu action-sankari? Kuka oppii puhumaan tunteista? Tämä ei ole miesten ensimmäinen rodeo, mutta onko tämä jollekulle se viimeinen reissu?

Elokuvan päätähdet yhteiskuvassa.

Vapaat kädet käsikirjoittaa

Elokuvan on käsikirjoittanut Mari Perankoski yhdessä Renny Harlinin ja Aleksi Bardyn kanssa.
Perankoski on ollut käsikirjoittamassa useita tv-sarjoja, mutta Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily oli hänelle ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus.

-Elokuvan toinen tuottaja Jukka Helle soitti minulle viime keväänä ja kysyi onko minulla vapaata ja kiinnostaisiko uuden Luokkakokous-elokuvan käsikirjoittaminen. Minun piti maaliskuussa lähteä stand up-kiertueelle, mutta se peruttiin koronan takia, vain yhden päivän ehdimme olla kiertueella. Sanoin Jukalle ettei ole töitä eikä rahaa, ja että käsikirjoittaminen kiinnostaa, mutta Luokkakokoukset eivät ole ihan ominta genreäni, Perankoski kertoo.
Helle soitti pian uudestaan.

-Hän sanoi että Renny Harlin ohjaa ja että Renny sanoo että saan kirjoittaa niin ettei minun tarvitse miettiä edellisiä osia. Rennyn vaatimuksena oli, että komediasaaga jatkuu ja normisekoilua on, mutta ilkeilyä ei saa olla, ja hän haluaa paljon toimintaa. Sanoin että kuullostaa hyvältä, mikä ettei.

Perankoski oli nähnyt vain trilogian ensimmäisen osan, mutta hänelle selvisi nopeasti mitä kolmanteen osaan haluttiin. Hän otti haasteen vastaan.

-Käsikirjoitus piti tehdä melko lyhyessä ajassa ja korona löi siihen leimansa. Kirjoitimme sitä ”korona-kuplassa”: Renny oli Helsingissä, minä Lappeenrannassa. Lähetimme toisillemme paljon sähköpostia, päivittäin jopa toistakymmentä. Lähetin ehdotuksia Rennylle joka kommentoi ja teki omia ehdotuksiaan. Renny on kova tekemään töitä – teimme pitkää päivää. Näimme toisemme vasta muutamaa päivää ennen kuvausten alkua.

Sinkkuristeilyllä pelataan rahapelejä vaihtelevalla menestyksellä.

Mari Perankoski on vaaleatukkainen nainen seisomassa ja taputtamassa.

Nais-sialle on tilausta

Mari Perankoski on myös elokuvassa sivuroolissa. Roolihahmolle on ollut tilausta ja siihen on innoittanut tosielämä.

-Olen elokuvassa ronski keski-ikäinen nainen. Roolihahmoni nimeä ei sanota. Hän on Nais-sika. Ajattelin että laitan tähän elokuvaan hirveän naisen. Hän on samalla niin sanottu sidekick eli sivuhenkilö, koominen hahmo, joka toimillaan pelastaa – aiemmissa Luokkakokous-elokuvissa he ovat miehiä.

Perankoski on nähnyt muun muassa laivoilla ja Kotiteollisuus-yhtyeen keikoilla roolihahmonsa kaltaisia naisia. Hän myös haluaa hieman näpäyttää keski-ikäisiä miehiä, jotka katselevat nuoria naisia.

Ainutlaatuiset kuvaukset

-Oli hyvin ainutlaatuista tehdä Rennyn kanssa käsikirjoitusta ja ennen kaikkea olla hänen ohjauksessaan. Kuvauksissa oli hyvä fiilis. Rennyssä oli jokin poikkeuksellinen energia. Hän esimerkiksi soitti kuvauksissa musiikkia ja lauloi, innosti sitä kautta ihmisiä. Hän oli todellinen energiapommi. En ole koskaan kokenut kuvauksissa sellaista. Tämä on jäänyt erityisesti mieleeni.
-Tavoitteenamme on ollut tehdä mahdollisimman hyvää viihdettä. Toivon, että tämä täyttää odotukset.

Mari Perankoski iloitsee kun Luokkakokous 3 – Sinkkuristeilyn ensi-ilta elokuvateattereissa on vihdoin. Korona on siirtänyt ensi-iltaa, muiden kotimaisten ensi-ilta-elokuvien tavoin. Hänen mielessään on käynyt pelko ettei niin kävisi ja elokuva jouduttaisiin esittämään suoratoistopalvelun kautta, mutta onneksi ei.
-Nyt on tunne että vihdoinkin!

Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily on jatkoa huippusuosituille Luokkakokous (2015) ja Luokkakokous 2 – Polttarit (2016)-elokuville, jotka ovat saaneet elokuvateattereissa yhteensä yli 800 000 katsojaa. Se perustuu tanskalaiseen Klassefesten-elokuvasarjaan, kuten aiemmatkin Luokkakokous-elokuvat. Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily on Renny Harlinin ja Markus Selinin ensimmäinen yhteistyö sitten Jäätävä polte-elokuvan (1986).

Ohjaaja Renny Harlin nojaa oveen iloisesti hymyillen.

Ohjaaja Renny Harlin



————————————————————-

Dokumentin julisteessa lukee punaisella Dinosaurus, etualalla on ohjaaja Rauni Mollberg vaalea pusakka päällään.

Dinosauruksen juliste – kuva Antero Tenhunen

DINOSAURUS

Kunnianosoitus Mollbergin elokuville ja ajalle jota ei enää ole

Teksti: Pilvi Meriläinen

Veikko Aaltosen ohjaama Dinosaurus-dokumentti tarkastelee Rauni Mollbergin elokuvataiteen kovaa hintaa. Se esitetään Yle Teemalla tänään keskiviikkona 17.3. Aaltonen työskenteli Rauni Mollbergin kanssa useissa tämän elokuvissa.

Rauni Mollberg (1929-2007) ohjasi useita arvostettuja ja kohuttuja elokuvia, muun muassa Timo K. Mukan romaaniin perustuvan esikoiselokuvansa Maa on syntinen laulu (1973). Hänen entisen työtoverinsa, ohjaaja Veikko Aaltosen dokumenttielokuva Dinosaurus (Suomi 2021) tarkastelee Mollbergin menestyksen taustalla olevia armottomia, nykynäkökulmasta kiistanalaisia ohjaustekniikoita.
   Aaltonen työskenteli käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana Mollbergin elokuvissa Milka (1980) ja Tuntematon sotilas (1985). Hän oli pitkään Mollbergin lähellä sekä taiteilijana että ihmisenä. Aaltonen on ohjannut useita palkittuja elokuvia, muun muassa Tuhlaajapojan (1992), ja on ohjannut myös dokumenttielokuvia ja tv-sarjoja sekä toiminut näyttelijänä, leikkaajana ja tuottajana.
   Rauni Mollbergin elokuvien maailmankuva on inhimillinen ja empaattinenkin, mutta hänen ohjaustapojaan on kuvailtu hypnoottisiksi, jopa demonisiksi. Dinosaurus-dokumentissa näyttelijät, työtoverit ja perheenjäsenet kertovat vallan luovuttamisesta vaativalle Mollbergille, joka niitti kansainvälistä mainetta ja houkutteli kotimaista yleisöä teattereihin silloinkin, kun kotimaisella elokuvalla ei mennyt hyvin.
   Elokuvassa nähdään ainutlaatuista kuvamateriaalia muun muassa Mollbergin arvostetun ja arvostellun Maa on syntinen laulu-debyyttielokuvan kuvauksista. Mollbergin eetokseen kuuluivat taiteen luominen hajottamalla sekä vision vangitseminen näyttelijöiden aiempia kokemuksia hyödyntämällä – välittämättä siitä, kuinka tuskallisia nämä kokemukset olivat. Tuntemattoman sotilaan näyttelijöille työskentely Mollbergin kanssa tarkoitti mittavia työn ulkopuolisia uhrauksia.
    Elokuvan harvinaislaatuisissa haastatteluissa kuullaan myös maamme eturivin elokuvantekijöitä kuten Mollbergin apulaisohjaajana toiminutta Pirjo Honkasaloa sekä Aki Kaurismäkeä, Jörn Donneria, Aku Louhimiestä, Selma Vilhusta ja Juho Kuosmasta, jotka pohtivat Mollbergin taidetta ja teknikoita nykyvalossa. Dinosaurus sai maailmanensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa kilpailussa 10.-14.3.2021.

Unohdettu – esiin

Dokumentin tekeminen Rauni Mollbergista oli ollut Veikko Aaltosen mielessä pitkään.
   -Aloin pohtia dokumentin tekemistä 2000-luvun alussa, kun tapasin Rauni Mollbergin Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa. Siellä oli retrospektiivi hänen elokuvistaan. Sanoin hänelle että haluaisin tehdä hänestä elokuvan, joka kertoisi ei niinkään siitä kuka hän on ihmisenä vaan hänen elokuvistaan, niiden tematiikasta ja hänen tavastaan tehdä elokuvia. Tarkoitukseni oli tehdä parikymmenminuuttinen elokuva. Se kuitenkin jäi, koska minulla oli muita töitä ja Mollberg kuoli – häntä enää voinut saada siihen mukaan. Hän oli sanonut minulle että ”sinä saat tehdä sen” ja että hän antaa arkistonsa käyttööni ja kaiken apunsa. Meillä oli hyvät ja luottamukselliset välit, Aaltonen kertoo.

Ohjaaja Veikko Aaltonen – kuva   Lasse Lecklin


   -Vuosia myöhemmin puhuin dokumentista Mollbergin elokuvien kuvaajan Esa Vuorisen sekä työtoverin Olli Soinion kanssa. Meillä oli samanlainen agenda: olimme huomanneet että Mollberg on unohdettu. Mielestämme hän on yksi merkittävimpiä kotimaisia elokuvaohjaajia, jonka elokuvissa on paljon sellaista mikä pitäisi tuoda esiin, myös hänen tapansa tehdä niitä.
   Mutta tämäkin suunnitelma jäi kunnes pari vuotta myöhemmin tuotantoyhtiö Bufon Mark Lwoff otti Veikko Aaltoseen yhteyttä. Hän oli kuullut dokumenttihankkeesta ja ilmoitti että Aaltonen voi tehdä pitkän dokumentin Mollbergista, Bufo tuottaa sen.
Aaltonen alkoi tehdä dokumenttia.

Tärkeitä teemoja

-Laajensin sisältöä niin ettei se kerro pelkästään Rauni Mollbergista. Päähenkilö on tietenkin hän ja hänen elokuvansa, mutta teemana on myös se, miten elokuvien tekeminen on muuttunut viimeisen 30-40 vuoden aikana ohjaajavaltaisesta taiteilijuudesta ammattitaitoiseksi tuotantolähtökohtaiseksi työskentelyksi jossa ohjaaja toimii.       Suomessa tehdään silti edelleen auteur-elokuvia, mutta paljon on muuttunut. Mollbergin ja Mikko Niskasen, joka oli Mollbergin työtoveri ja kiistakumppani, ajat olivat ohi.
    -Aika ajaa tiettyjen tekijöiden ohi jo heidän eläessään. Se on välttämätöntä, aina käy niin ja tulee uutta, mutta voi käydä niin vanhat eivät sopeudu. Se on myös surullista. Kun maailma muuttuu, jotain menetetään.
   Dokumentti käsittelee myös ohjaajan valtaa. Millainen on ollut naisten ja miesten välinen suhde? Miten miehisen patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteet näkyivät elokuvien teossa joka oli ryhmätyötä ja jossa ohjaajalla oli suuri valta jota hän nykynäkökulmasta tarkastellen käytti väärin?
   -En halunnut peitellä sitä, koska se on osa Mollbergia, hänen aikaansa ja työtapaansa. Häntä pidettiin hurjana rivosuuna ja hänestä puhuttiin naureskellen ja ihaillen.
   Aaltonen tavoitteena oli tuoda esiin Mollbergin taiteilijuutta, tematiikkaa ja ainutlaatuista kädenjälkeä huomatessaan kuinka paljon siitä on arkistomateriaalia. Kun Mollberg rikkoi mainstream-elokuvien konventioita.
    Hän ei halunnut nostaa Mollbergia jalustalle.
   -Aika kultaa muistot, niihän se aina on. Muistelen työskentelyäni Mollbergin kanssa hyvällä vaikka ikäviä asioita tapahtui, mutta enää ne eivät tunnu niin ikäviltä. Hän on minulle hyvin tärkeä. Hänen kauttaan löysin omien elokuvieni kieltä. Meillä on paljon samanlaista tematiikkaa. Me olemme kuvanneet ihmisen pimeää puolta. Mollbergin yksi pimeä puoli on pessimismi. Hän näki maailman pahuuden ja hän kuvasi sitä. Samastun siihen, koska minäkin kuvaan maailman pääosin pahana eikä sen ihmisillä mene hyvin.
   Aaltonen ei pidä sellaisista suurmieselokuvista, joiden päähenkilöstä on tehty patsas, eikä näytetä sitä että hän on pieni ihminen, samanarvoinen kuten muutkin.

Mollbergia arvostetaan yhä

-Tämän dokumentin tekeminen oli hyvin antoisaa ja mieleenpainuvaa. Haastattelin paljon ihmisiä; näyttelijöitä, työtovereita ja perheenjäseniä. Myös nykyohjaajia – kuulin heidän ajatuksiaan Mollbergin taiteesta. Kävi selväksi että Mollbergin taiteellista tinkimättömyyttä arvostetaan yhä, eikä ohjaajan vahva näkemys ja humaani tekotapa sulje toisiaan pois.

Kuva on Syntisen laulun kuvauksista, ohjaaja etualalla kameramiehen vieressä.

Syntisen laulun kuvauksista – kuva Hannu Peltomaa.


   Hienoa oli myös katsoa uudelleen Mollbergin tuotanto ja valikoida mitä dokumenttiin poimii. Materiaali kiehtoi Aaltosta, se vei hänet mukanaan. Hän huomasi muun muassa ettei ollut aiemmin huomannut kuinka pitkä aika 1970- ja -80 -luvuista on. Arkistomateriaali paljasti hänelle asioita, joita hän ei noina aikoina ollut oivaltanut. Esimerkiksi sen, miten maailma ja Suomi on muuttunut, miten ihmiset ja arvomaailma ovat muuttuneet.
Elokuvantekijänä Aaltoselle elokuvan tekoprosessi on tärkeämpi kuin lopputulos.
   -Kun saa idean ja tekoprosessin aikana oppii ja huomaa että elokuva suuntautuu kohti tavoitteitaan.
   Hän toivoo, että Dinosaurus houkuttelee katsojat Mollbergin tuotannon pariin. Vaikka ne kuvaavat aikaansa, ne ovat säilyttäneet arvonsa ja toimivat yhä.
  -Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas myös järisyttivät elokuvan tekemistä Suomessa. Maa on syntinen laulu kuvaa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluodin (1972) ohella todellista kansaa ensimmäistä kertaa realistisesti, ihannoimatta, mutta pitäen yhtä tärkeänä kuin keskiluokkaisia ihmisiä, jotka olivat olleet elokuvien keskiössä. Ne olivat järisyttäviä neorealistisia saavutuksia kotimaisessa elokuvassa. Tämä Mollbergin kerrontatapa ja elokuvallinen ajattelu on välittynyt nuoremmille elokuvantekijöille.
   Veikko Aaltosen työskenteli Rauni Mollbergin kanssa seitsemän vuotta. Aaltosen toinen jalka oli Mollbergin ohjaajasukupolvessa ja toinen jalka 1970-80-luvun vaihteen kotimaisen elokuvan uudessa sukupolvessa, ”uudessa aallossa.” Aaltonen perusti 1980-luvun alussa Villealfa Filmproductions-tuotantoyhtiön Kaurismäen veljesten, Mikael Sieversin, Juuso Hirvikankaan ja Pauli Pentin kanssa työskennellen myös siellä.

Toistuva tematiikka: ihminen syntyy hyvänä mutta maailma murtaa

Kun Veikko Aaltonen katsoi uudestaan Mollbergin elokuvat dokumenttiaan varten, hänelle kirkastui se joka oli saanut alkunsa kun hän Taideteollisen korkeakoulun opiskelijana oli mennyt Mollbergille töihin vuonna 1978, kun hän ensimmäisenä työnään koosti otteita Mollbergin elokuvista tämän taiteilijaprofessori-luentoja varten: toistuva tematiikka. Se, että ihminen ei synny pahana kuten kristinusko väittää, vaan hyvänä, viattomana ja puhtaana, mutta maailma on paha ja murtaa ihmisen. Maailma haluaa murtaa ihmisen, että ihminen menettää viattomuutensa ja vierottuu itsestään, seksuaalisuudesta ja luonnosta ja joutuu sopeutumaan yhteiskuntaan ja lopulta menettää viattomuutensa.

Rauni Mollberg ohjaa Tuntemattoman sotilaan nuoria miehiä.

Tuntematon sotilas – kuva Raimo Paananen


   -Minulle varmistui että se todella on niin. Tuntemattomaan sotilaaseen asti, jossa tematiikka kärjistyy siten, että nuoret ja viattomat miehet tapetaan. He ovat uhreja. Mollberg kuvasi usein ihmisiä jotka ovat uhreja, mutta hienous on siinä, että he ovat vahvoja ja täynnä elämää – kunnes heidät murretaan.
   -Kuvauksissa en koskaan nähnyt että Mollberg olisi kohdellut näyttelijää niin että näyttelijä olisi sanonut ”ei näin.” Hän saattoi olla hyvin tiukka ja se saattoi olla hirveän rankkaa, koska hänellä ei ollut muita keinoja, ei ollut hienovaraisia keinoja, jolla hän saa näyttelijän tekemään haluamansa. Se oli rankkaa, hypnotisoivaa ja toistoon perustuvaa. Työryhmää kohtaan oli mielivaltaista vallankäyttöä. Paljon on sittemmin muuttunut eivätkä Mollbergin metodit enää tulisi kuuloonkaan.
   Mollbergin tapaa tehdä elokuvia, käyttää valtaa ja käsitellä ihmisiä ei omana aikanaan ihmetelty. Jos ihmeteltiin, hän sai paljon anteeksi kun huomattiin hänen tehneen arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Kun nähtiin että hän laittaa myös itsensä likoon, rääkkää itseään. Vastaavasti näyttelijät ja työryhmä laittoivat itsensä likoon hänen takiaan.

Mestariteoksia ei saa kieltää

-Tämän dokumentin vastaanotossa on tuotu esiin vain Mollbergin pimeä puoli, hirviömäisyys. On ollut sellaisia käsityksiä, että hän on kaiken pahan alku ja juuri, mutta kaikki on hyvin taas pian. On oltu jopa sitä mieltä että hänen elokuvansa pitäisi kieltää. Muutosten myrskyissä on aina käynyt valitettavasti niin, että ihmiset jotka ovat pyrkineet kauniiseen ja hyvään, jossain vaiheessa haluavat heittää kirjan tai elokuvan roviolle. Niin nytkin. Pitäisi muistaa että asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat eri asioita. Ei tarvitse hyväksyä, mutta pitää ymmärtää että asiat ovat olleet olennainen osa oman aikansa arvomaailmaa ja kulttuuria, eikä niitä voi liittää nykypäivään ”yksi yhteen.”
   Kuohunnoissa ei pidä mennä muutenkaan yli. Esimerkiksi siten että elokuvien teosta pyritään tekemään sellaista, jossa ei ole ristiriitoja eikä kukaan ei käytä valtaa ja varmistetaan kaikilla on kivaa. Aaltosen mukaan lopputulos ei ole hyvä jos elokuvan tekeminen typistyy.
   -Mollbergin hienoimmat pitkät elokuvat Aika hyvä ihmiseksi (1977), Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas ovat edelleen mestariteoksia, ne ovat kulttuurisaavutuksiamme. Niitä ei pidä kieltää tai unohtaa tai heittää roviolle.
   Aaltosen mielestä taiteen tehtävä on häväistä, paljastaa ja tehdä naurunalaiseksi, ei viihdyttää ja olla kivaa. Rauni Mollberg oli samaa mieltä.
   -Mollberg piti sellaisesta joka rikkoi tabuja. Hän tykkäsi kun pikkuporvaristo kauhistui katsoessaan Maa on syntisen laulun. Niin se onkin; taiteen pitää paljastaa asioita, joiden emme ole huomanneet olevan väärin, naurettavia tai typistäviä. Ne pitää paljastaa. Ne paljastetaan naurulla tai häpäisemisellä.

Taide on virheen tekemistä

-Olen oppinut mikä on taiteen olemus. Se on ollut tärkeä oivallus. Mollbergin elokuvien kuvaaja Esa Vuorinenkin on pohtinut taiteen olemusta. Se konkretisoitui hänelle hänen työskennellessään Mollbergin kanssa: taide on virheen tekemistä. Taide joka toistaa tiettyjen sääntöjen mukaan tehtyä taidetta, ei ole taidetta. Taide on sitä että rikkoo, mutta taitoa on tehdä tämä rikkominen niin että se on oikein. Kun Vuorinen joutui Tuntemattomassa sotilaassa tekemään kuvia, kun Mollberg töni häntä ja niistä tuli epätarkkoja, hän käsitti että on tehnyt niin suuren virheen, että alkaa ymmärtää mistä on kysymys. Olennaista ei ole tehdä oikein ja hyvin ja opitun mukaan, vaan tehdä tässä hetkessä ja uskaltaa tehdä virhe.
   Taiteessa joku tekee ensin sen, josta hän löytää jotain uutta ja tekee virheen, joka onkin hienoa ja tuloksellista, ja sen jälkeen muut ihmiset voivat toistaa sen, ja siitä syntyy taas jotain uutta. Taide myös menee eteenpäin niin. Kun joku uskaltaa tehdä jotain muuta kuin mihin on totuttu.
   Veikko Aaltonen on oppinut lisäksi sen, miten elokuvia (taidetta) ei pidä tehdä.
   -Olen sitä mieltä että ahdistamalla ja pakottamalla voi saada oman näkemyksensä läpi, mutta on paljon hienompaa ja tuloksellisempaa kun näyttelijät ja koko työryhmä tuo mukaan oman luovan panoksensa tukien ohjaajan näkemystä. Luottavaisesti ja rennosti. Uskon sihen ja uskon, että se on välittynyt elokuvistani.
Rauni Mollberg kuoli syöpään vuonna 2007. Hän teki elokuvaa loppuun asti. Kuoleman lähestyessä hän sanoi häntä katsomaan tulleelle: ”Eiköhän lähdetä tekemään elokuvaa.”
  Dinosaurus kunnioittaa Mollbergin parhaiden elokuvien henkeäsalpaavaa kauneutta ja tarkastelee niitä osana sellaista aikaa, jota ei enää ole olemassa. Se kertoo elokuvien tekemisestä ja vallasta, mutta myös säälimättömän taiteilijan peloista, henkilökohtaisesta menetyksestä sekä kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta muuttua. Kun maailma muuttui, Mollberg ei pysynyt mukana.

Suunnitteilla dokumentti taiteesta

Veikko Aaltonen kehittelee parhaillaan uutta dokumenttielokuvaa, joka on tuotantoyhtiö Bufon tuotanto.
   -Se on tietyllä tavalla tämän Dinosaurus-dokumentin jatke. Se käsittelee taidetta ja taiteilijuutta.
Hän myös kirjoittaa pitkän elokuvan käsikirjoitusta.

Dinosaurus Yle Teema ke 17.3.2021 klo 21. Yle Areenassa ma 15.3.

——————————————————–Teksti: Pilvi Meriläinen
Kuvat: Tampere Film Festival

Ohjelmisto aiempaa laajemmin nähtävillä

Tampereen elokuvajuhlat järjestetään tänä vuonna verkkofestivaalina 10.-14. maaliskuuta.

50 näytöksen elokuvaohjelmisto maailman parhaine lyhytelokuvineen ja ajankohtaisine dokumentteineen avautuu katsottavaksi Festhome TV-palvelussa 10.3. alkaen. Festivaalin elokuvat ovat katsottavissa siellä 10.-21.3. välisenä aikana. Festivaaliviikolla järjestettävät keskustelutilaisuudet ja ammattilaistapahtumat striimataan sosiaalisen median kanavissa sekä akkreditoituneille osallistujille omassa Dealroom-palvelussa.
Tampereen elokuvajuhlien toiminnanjohtaja Laura Laaksonen näkee uudenlaisessa tilanteessa paljon hyvää.
-Olen todella iloinen siitä, että Tampereen elokuvajuhlat pystytään järjestämään tänäkin vuonna eikä ohjelmiston laadusta ja oheistapahtumista ole jouduttu tinkimään. Festivaalin toteuttaminen verkossa on meille uusi haaste, mutta samalla myös suuri mahdollisuus. Tavoitamme ihmisiä Suomen ja maailman joka kolkassa. Toivon, että Tampereen elokuvajuhlat tavoittaa paitsi vanhat kävijänsä myös uusia yleisöjä nyt, kun ohjelmisto on aiempaa laajemmin nähtävillä.
-Verkkofestivaali antaa mahdollisuuden myös tavoittaa niitä tekijöitä, joilla ei ole aiemmin ollut esimerkiksi taloudellista mahdollisuutta osallistua Tampereen elokuvajuhlille. Meillä on tulossa myös kalifornialaisen muusikon esitys, jonka järjestäminen livenä olisi vaatinut paljon enemmän resursseja. Maapallokin kiittää, ohjelmistopäällikkö Riina Mikkonen kertoo.

Moodkino-näytöksillä erityinen paikka

Laura Laaksonen on ylpeä vaikuttavasta näytös- ja tapahtumakattauksesta.
-On haastavaa valita suosikkeja toinen toistaan kiinnostavimpien näytösten joukosta, mutta nuorten mielenterveyttä käsittelevillä Moodkino-näytöksillä on erityinen paikka sydämessäni. Toivon, että ne löytävät yleisönsä esimerkiksi koulujen ja opettajien kautta, ja että nuoret katsovat näytöksiä kotonaan – myös vanhempiensa kanssa.
-Keskustelunavauksiksi suunnitellut Moodkino-näytökset koostuvat lyhytelokuvista, jotka vakavista aiheistaan kuten kiusaamisesta, rasismista ja syömishäiriöistä huolimatta katsovat maailmaa elämänmyönteisestä näkökulmasta. Kirkon Mediasäätiön kanssa toteutetut näytökset ovat maksuttomia.

Kiehtova matka elektronisen musiikin evoluutioon

Lisa Rovnerin ohjaama dokumenttielokuva Sisters with Transistors (Iso-Britannia 2020) saa Suomen ensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlilla. Elokuva on kertomaton tarina elektronisen musiikin edelläkävijänaisista, säveltäjistä, jotka ottivat omakseen koneet ja niiden vapauttavat tekniikat ja muuttivat täysin sen, miten musiikkia tuotetaan ja kuunnellaan tänä päivänä.
Näytöksen yhteydessä nähdään myös Rovnerin haastattelu ja lyhyt keikkataltiointi elokuvassakin nähtävältä The Space Ladylta.

Seilin saaren tuntematon menneisyys

Lotta Petronellan ohjaama Själo – Island of Souls (Suomi 2020) esitetään suorana lähetyksenä G Livelabista keskiviikkona 10.3. Dokumentti kertoo Seilin saarella vuosisatojen ajan toimineesta yhteiskuntakelvottomien naisten suljetusta laitoksesta. Elokuvan musiikin on säveltänyt Laura Naukkarinen (Lau Nau), ja Tampereen elokuvajuhlilla elokuva esitetään live-säestettynä.

Valokeilassa monipuolisia tekijöitä

Tänäkin vuonna elokuvajuhlilla pyhitetään useampi näytös ajankohtaisille elokuvantekijöille. Puolalaisen, kovassa nosteessa olevan Tomek Popakulin näytöksessä nähdään omaleimaista ja hypnoottista animaatiota.
Katja Gauriloffin dokumentit Säilöttyjä unelmia (Suomi 2011) ja Kuun metsän Kaisa (Suomi 2016) nähdään WIFT Finlandin järjestämissä näytöksissä, minkä lisäksi Gauriloff pitää myös Womarts Masterclass-tilaisuuden.
AV-arkin ja Tampereen elokuvajuhlien yhteistyönä järjestämä Huber & Saarikko-näytös on läpileikkaus taiteilijapari Sasha Huberin ja Petri Saarikon tuotannon eri puoliin yli kymmenen vuoden ajalta.

Missä tiet kohtaavat elokuvasta otetussa kuvassa on nuori tummaihoinen poika ja vaaliea silmälasipäinen nainen.

Missä tiet kohtaavat -elokuvasta otettu kuva.

Katse meissä ja muissa

Ihmiskunta-ohjelmistossa käsitellään ihmisyyttä ja ihmisen suhdetta muihin lajeihin. Näytökset jatkavat viime vuoden Ilmasto-ohjelmiston teemoja. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset siitä, miksi ihminen haluaa orjuuttaa heikompia lajitovereitaan ja muunlajisia, ja miksi ihminen käyttäytyy itsetuhoisesti eikä elämää säilyttäen.
Elokuvat toimivat hyvinä keskustelun herättäjinä.
Riina Mikkonen suosittelee näytöksiä.
-Ne ottavat osaa yhä yleistyvämpään keskusteluun ihmisen asemaan lajina ekosysteemissä. Vaikka näytökset keskittyvät kulttuuriseen puoleen, ne antavat ajattelemisen aihetta esimerkiksi siihen, miten ihmisen käytös on vaikuttanut ekokriisiin: ilmastonmuutokseen ja yhä yleistyvimpiin ja vakavimpiin pandemioihin.

Alkuperäiskansojen elokuvia

Punaisessa kolmen lapsen pitämässä julisteessa lukee Our land Our future. Oikealla puolella seisoo mies lapinpuvussa, vasemmalla vanha mies punainen anorakki päällään.

The Indigenous Sámi youth organisation Suoma Sámi Nuorat, Suohpanterror artivist collective and Greenpeace activists join in a demonstration against industrial exploitation of the Great Northern Forest in the Sámi territory in northern Finland early September 2018.

Alkuperäiskansat-teema tuo nimensä mukaisesti näkyviin vähemmistökansojen elokuvataidetta. Sámi Filbma-näytöksessä esillä ovat saamelaiset elokuvantekijät, ja USA First Peoples-näytöksissä kuullaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien elokuvantekijöiden tarinoita.
-Harvoin tarjolla on Amerikan alkuperäiskansoista kertovia lyhytelokuvia, Mikkonen vinkkaa.

Nousevia kykyjä ja eurooppalaisen lyhytelokuvan parhaimmistoa

Ohjelmistossa nähdään myös muiden eurooppalaisten lyhytelokuvakilpailujen ehdokkaita. EFA Shorts-näytöksissä esitellään European Film Awards (EFA)-ehdokkaita ja voittajia. Euroopan festivaaliyleisön suosikit johdattaa elokuviin, jotka ovat ehdolla European Short Film Audience Award-palkinnon saajaksi.
Elokuvakoulujen opiskelijat esittäytyvät Kino-Tamk – ja ELOssa-näytöksissä, ja Kino Euphoria-näytöksessä päästään kurkistamaan Euphoria Borealis-työpajojen tuloksena syntyneisiin elokuviin.

Tampereen elokuvajuhlille halutaan

Kilpasarjat houkuttelivat ennätysmäärän hakijoita.
-Olemme tunnettu ja arvostettu festivaali. Elokuvantekijät haluavat teoksensa meille esille. Eikä pidä unohtaa, että voittajaelokuvilla (Grand Prix/Kansainvälinen kilpailu & pääpalkinto/Kotimainen kilpailu alle 30 min.) on mahdollisuus päästä Academy Award (Oscar), BAFTA- ja EFA-palkintoehdokkaiksi, mikäli palkinto-organisaation asettamat ehdot muuten täyttyvät, Mikkonen valottaa.
-Tampereen elokuvajuhlien asema merkitsee, että valinta Tampereen kilpailuun, puhumattakaan palkinnon saamisesta herättää kiinnostuksen ko. elokuvaan ja lisää valintoja muille festivaaleille. Tämä koskee sekä kotimaista että ulkomaista kilpailua. Kotimaisten osalta valinta ja palkinnon saaminen ovat merkittävä meriitti uran kannalta, festivaalijohtaja Jukka-Pekka Laakso kertoo.

Kilpailuissa uusia, tuttuja, monipuolista ja tuoretta

Rauni Mollberg ohjaa kuvaajaa, jolla on iso filmikamera harteillaan, taustalla on elokuvan avustajia.

Rauni Mollberg ohjaa.

-Kotimaisessa kilpailussa nähdään pitkiä dokumentteja sekä lyhytelokuvia uusilta ja tutuilta tekijöiltä. Muutama ensi-ilta on mukana kuten Veikko Aaltosen ohjaama Rauni Mollbergista kertova pitkä dokumentti Dinosaurus (Suomi 2021). Lyhytelokuvien puolella nähdään uusia elokuvia muun muassa Katariina Lillqvistiltä, Aleksi Salmenperältä, Ilja Rautsilta ja Virpi Suutarilta. Kansainvälisessä kilpailussa on aina runsauden pula ja yhtä punaista lankaa on vaikea löytää. Olkoon se monipuolisuus ja tuoreus. Antoisaa on, että mukaan saatiin elokuvia muun muassa Saudi-Arabiasta. Qatarista ja Sudanista. Koitammekin valinnoissa aina huomioida diversiteetin. Tänä vuonna on myös jännittävä uusi kilpailu Generation XYZ genre-elokuville, Riina Mikkonen kertoo.

Tampere Film Festival 10.-14.3.2021
www.tamperefilmfestival.fi

———————————————————

Sihja – kapinaa ilmassa

Sihja – kapinaa ilmassa on elokuva kiltin pojan ja omintakeisen keijun ystävyydestä. Elokuva on Tuffi Filmsin ensimmäinen perhe-elokuva ja tähän päivään sijoittuva alkuperäiskäsikirjoitus. Idean takana ja käsikirjoittajina ovat Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi.

Elina Patrakan esittämä pieni keiju ilkitöissä vesisuihkun kanssa kasvihuoneessa.

 

Elina Patrakka vesisuihkun kanssa.

 

Alfred (Justus Hentula) on yksinäinen kaupunkilaispoika, joka rakastaa perhosia. Kesäloman jälkeen kaupungissa Alfred löytää auton takakontista keijun, joka on takkutukkainen, suttuinen ja Alfredin mielestä ihana. Hän on Sihja Pönttöhiitinen (Elina Patrakka). Sihja on huonosti käyttäytyvä, mutta valloittava keiju, jonka kanssa Alfred uskaltautuu lentämään. Sihjalla on oma aikakäsityksensä ja suuttuessaan keijuvoima saa tavarat lentelemään. Alfredin vanhemmat Riia (Elena Leeve) ja Eerik (Elmer Bäck) ihmettelevät tytön tapoja, mutta iloitsevat, että pojalla on kerrankin ystävä. Isä-Eerik on töissä ankaran Lisbeth Lukinmaan (Pirjo Lonka) johtamalla lannoitetehtaalla, jolla on mennyt huonosti. Perheen naapuri Perttu Nikkinen (Eero Ritala) kehittää uutta Mirakulaus-lannoitetta, joka näivettää samalla rikkaruohot. Siitä toivotaan tehtaan pelastusta. Sihja ja Alfred tempautuvat seikkailuun selvittämään miksi kaupungin kaduilta alkaa löytyä kuolleita lintuja. Kekseliäällä toiminnalla ja keijuvoimien siivittäminä lapset onnistuvat estämään ympäristökatastrofin.

Elokuvan on käsikirjoittanut Jenni Toivonniemi ja Kirsikka Saari. Jenni Toivoniemi on ohjannut lyhytelokuvia ja pitkän elokuvan Seurapeli. Hän on käsikirjoittanut elokuvan Korso yhdessä Kirsikka Saaren kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa komediasarja Paras vuosi ikinä on nähtävissä C More:lla parasta aikaa. Toivoniemi on yksi ohjaaja ja käsikirjoittaja seitsemän tekijän elokuvassa Tottumiskysymys, joka sai tänä vuonna neljä Jussi-ehdokkuutta.
Kirsikka Saari on palkittu helsinkiläinen käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka kirjoittama lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? oli Oscar-ehdokkaana 2014. Hän on kirjoittanut yhdessä Jenni Toivoniemen kanssa kirjan Masennuskomedia sekä romaanin Hölmö nuori sydän.

Elokuvan ohjannut Marja Pyykkö kertoo elokuvasta näin:
”Olin jo pitkään halunnut ohjata lastenelokuvan, mutta ennen Sihja – kapinaa ilmassa -elokuvaa kohdalleni ei ollut osunut riittävän kunnianhimoista ja ajassa kiinni olevaa lastenelokuvahanketta, joka olisi niin omavaloisen ihana, että uskaltautuisin kyytiin. Minulle elokuva oli ihana haaste. Vaikka se oli jo neljäs kokopitkä elokuvani ohjaajana, se on ensimmäinen lastenelokuvani, jossa on paljon fantasiaelementtejä. Elokuva oli ensimmäinen ohjaukseni, jossa on lapsia päärooleissa. Kokemus oli antoisa ja sain tehdä mitä rakastan: oppia uutta ja tähdätä korkealle.
Sihja – kapinaa ilmassa on taiten tehty tarina ja originaali käsikirjoitus. Sihjan maailma on realistinen nykypäivään sijoittuva seikkailu, johon on pystytty ujuttamaan fantasiaelementtejä, siivistä voltteihin ja kiukkuisiin fretteihin, lentokohtauksista räjähdyksiin ja taivaalta tippuviin lintuihin. Alfredin ja Sihjan hahmot ja heidän epätodennäköinen ystävyytensä kiehtovat minua ohjaajana. Tämä outo ja hassukin ystävyys ihmispojan ja keijutytön kanssa kasvaa elokuvan edetessä ja auttaa katsojaa miettimään mitä rohkeus, elämän monimuotoisuus ja toisten hyväksyminen tarkoittavat. Elämme aikaa, jolloin on tärkeää antaa lapsille erilaisia roolimalleja. Ihailen Alfredin lempeyttä ja kiltteyttä, hänen innostuneisuutensa sekä suvaitseva luonteensa kaikkea elävää kohtaa on aseistariisuvaa. Sihja taasen on itsepäinen, sukkela suustaan, eikä aina tiedä milloin olla hiljaa. Sihja on voimakas, mutta haavoittuvainen, fyysisesti kykenevä, mutta kömpelö ja ennen kaikkea itsevarma keijutyttö, joka haluaa olla rakastettu. Ne kaikki ovat luonteenpiirteitä, joihin on helppo samaistua. Yhdessä Alfred ja Sihja ovat erinomaisia luomaan humoristisia tilanteita, konflikteja, jännitystä ja draamaa. Ohjaajana heidän yhteinen kasvunsa oli elokuvan painopiste, jonka varaan saatoin luoda Sihja – kapinaa ilmassa -maailman. Halusin elokuvan olevan kevyt kuin höyhen, hauska ja täynnä teräviä rytmisiä käännöksiä, kuin top-listoilla ensimmäisenä keikkuva pop-laulu. Sihja sytyttää katsojan ja on todentuntuinen kuvaus lasten elämästä, se on kuin riemukas hyppy suureen mutalätäkköön. Se kuvaa seikkailunjanoa ja on täynnä aitoja tunteita. Elokuvan visuaalinen maailma on kohotettu, mutta nojaa realismiin ja on jopa rosoinen. Tämä tekee elokuvasta visuaalisesti ”aikuismaisemman”, mikä on lastenelokuvissa harvinaista. Sihja – kapinaa ilmassa -elokuvalle tämä oli tärkeää, koska fantasiaelementtien yhdistäminen karkeaan visuaaliseen maailmaan, tekee elokuvasta söpöstelyn sijaan coolin. Onhan Sihja-keijukin lähempänä peikon ja lepakon viehkeää yhdistelmää kuin keijupölystä pinkeää Helinää.”

Suurin osa elokuvan kuvauksista sijoittui Tampereen seudulle; Tampereen keskustaan, Hervantaan, Kangasalle, Nokialle ja Valkeakoskelle. Sihja on suurin elokuva, mitä Tampereella on kuvattu pitkään aikaan.
”Lokaatio on hyvä, kun se tukee elokuvan tarinaa ja hahmoja. Tampereen seudulta löysimme paikkoja, jotka kirvoittivat elokuvan taiteellisissa vastaavissa ”Jes, tämä se on” -reaktioita!”, kertoo tuottaja Venla Hellstedt.
”Tampereelta on löytynyt monenlaisia makeita paikkoja, kuten Hervanta, talo Pyynikillä ja metsiä ja lampia vähän kauempaa”, kommentoi ohjaaja Marja Pyykkö.

Elokuvan rooleissa nähdään uusia lapsinäyttelijöitä sekä tuttuja aikuisia.
Elina Patrakka on Sihja Pönttöhiittinen. Sihja on kaaosta aiheuttava, takkutukkainen ja huumorintajuinen keiju. Sihja ihmettelee ihmisten kummallisia tapoja ja rakastuu kaupunkiin. Hän osaa lentää ja jutella eläinten kanssa, mutta hänellä on myös muita voimia, joita hän ei pysty täysin kontrolloimaan äkkipikaisuutensa takia.
Justus Hentula on Alfred Mannila. Alfred on 11-vuotias kaupunkilaispoika, joka rakastaa perhosia ja hyönteisiä. Alfred on hyväntahtoinen ja rauhallinen, mutta ei osaa oikein pitää puoliaan. Siksi hän on usein isoissa porukoissa altavastaajan asemassa. Elena Leeve on Riia Mannila. Alfredin äiti on rivakka puutarhaliikkeen omistaja. Hän luottaa moderneihin kasvatusoppeihin ja antaa Alfredin olla oma itsensä. Toisinaan hän kyllä miettii, onko Alfred liian yksinäinen.
Elmer Bäck on Eerik Mannila. Alfredin isä on huolehtivainen mies, joka rakastaa luontoa ja eläimiä kuten poikansakin. Hän työskentelee kemistinä lannoitetehtaassa. Viime aikoina työ on stressannut häntä, eikä kollegan ja naapurin Perttu Nikkisen vauhdikas urakehitys helpota asiaa
Eero Ritala on Perttu Nikkinen. Alfredin perheen ystävällinen ja itsevarma naapuri. Hän johtaa lannoitetehtaan uutta kehitysosastoa ja on juuri kehittänyt uuden menestystuotteen, minkä vuoksi hänestä povataan tehtaan uutta johtajaa.
Pirjo Lonka on Lisbeth Lukinmaa. Lisbeth Lukinmaa on lannoitetehtaan kalsea johtaja, joka asuu yksin frettinsä kanssa isossa kartanossa. Hän ei pidä lapsista. Hänen tiedetään myös inhoavan rastaita ja muita eläimiä, jotka uhkaavat hänen puutarhansa kasveja.
Fiia on Lisbethin äkäinen fretti, joka kulkee joka paikkaan Lisbethin olkapäällä tai sylissä. Fretti ei pidä lapsista ja onkin hyvin epäluuloinen Sihjaa ja Alfredia kohtaan.

Tuffi Films on Elli Toivoniemen, Venla Hellstedtin, Kirsikka Saaren, Jenni Toivoniemen ja Selma Vilhusen omistama ja luotsaama vuonna 2010 perustettu tuotanto- ja levitysyhtiö, jonka aiempia menestystarinoita ovat mm. Berliinissä Kristallikarhulla Generation 14plus -sarjassa ja kotimaassa parhaan käsikirjoituksen Jussilla palkittu Hölmö nuori sydän (2018) sekä Oscar-ehdokkaana ollut Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012).Tuffi Films tuottaa elokuvia laaja-alaisesti modernista draamasta komediaan, sekä luovia dokumenttielokuvia, kuten Tampereen elo-kuvajuhlilla menestynyt Orkesterin edessä (2020) ja Selma Vilhusen Jussi palkittu Hobbyhorse revolution (2017). Tuffin elokuvat ovat saaneet kansainvälistä tunnustusta myös mm. Sundancessa, Locarnossa, Hot Docs -festivaaleilla ja Clermont-Ferrandissa. Jenni Toivoniemen esikoispitkä elokuva Seurapeli ja seitsemän ohjaajan yhteisteos Tottumiskysymys saivat molemmat kansainvälisen ensi-iltansa Göteborgin elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2020. Seurapeli kisasi festivaaleilla parhaan pohjoismaisen elokuvan palkinnosta. Tuffin ensimmäinen komediasarja Paras vuosi ikinä ilmestyi C More:lla 2020 ja sarjan toista kautta kuvataan parhaillaan. Tuffilla on katse myös tiukasti tulevaisuudessa ja tälläkin hetkellä kehitteillä on useita uusia tv-sarjoja ja elokuvia.

Sihja – kapinaa ilmassa

Tuotanto: Tuffi Films Oy
Ohjaus: Marja Pyykkö
Käsikirjoitus: Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi
Näyttelijät: Justus Hentula, Elina Patrakka, Eero Ritala, Elena Leeve, Elmer Bäck ja Pirjo Lonka
Tuotantovuosi 2021
Tuotantomaa: Suomi
Kesto: 90min.
Genre: Koko perheen seikkailu
Ikäraja: K7
Ensi-ilta: 15.1.2021
Kuva: Vilja Harala/Tuffi Films

————————————————

Sun aikas koittaa

Teksti: Anneli Iltanen

Kuvataiteilija Anikó Kuikan lyhytfilmi Sun aikas koittaa saa vihdoin ensiesityksensä marraskuun viides päivä elokuvateatteri Dianassa Turussa. Se on osa videofestivaali VAFT:ia Näillä näkymin Lontoossa teos tulee esille 11.2.2021 ja on esillä maaliskuun loppupuolelle. Esityspaikka on galleria Fiumano Clasissa ja siihen yhdistyy myös installaatio. Installaatio koostuu lyhytfilmissä olevasta puistonpenkistä, lasisista käävistä, kuusen oksista ja tuoksuista ollen monisensorinen. Se on ikään kuin portaali lyhytfilmiin. Koronapandemiasta johtuen julkistus on myöhässä puoli vuotta.

Pääosan esittäjä Anneli Iltanen kuvattuna auringonlaskuavasten. Annelilla on paksu karvakauluksin huppu päässään.

Anikó on 34 vuotias kuvataiteilija, joka on suorittanut opintonsa Kuvataideakatemiassa. Viisi vuotta hän on asunut Lontoossa, jolloin hän opiskeli Royal Academy Of Artsissa. Tämän jälkeen hän asui pari vuotta Los Angelesissa ja puolitoista vuotta sitten hän palasi Suomeen. Tällä hetkellä hän asuu Helsingissä ja työhuone on idyllisessä Suomenlinnassa. Työhuone on osa HIAP International Artist Programmen taiteilijaresidenssiä. Jalka kuitenkin vipattaa ulkomaille, kunhan koronatilanne hellittää. Anikó puurtaa jo uuden taideteoksen parissa. Aihe on mielenkiintoinen. Se käsittelee ihmisen ja eläinten suhdetta. Uuden teoksen nimi on Eläin, Animal, Djur.

Kysyin Anikólta, miten sun aikas koittaa sai alkunsa. Taiteilija kertoo, että kaikki lähti kotitalokierrokselta, jossa hyllyille oli sijoiteltu kääpiä koristeiksi. Käävät saivat hänet ajattelemaan kasvaimia. Syntyi tarina kuvataiteilijasta, joka saa aivokasvaimen, jonka seurauksena hän menettää näkönsä. Kuvataiteilijoiden yleinen pelko on näkökyvyn menettäminen ja teos käsittelee tätä pelkoa. Toinen tärkeä teema on kuoleman pelko. Taiteilija kertoi haastattelussa, että teos tuo hänelle rauhaa ja että tämän prosessin aikana hänelle on tullut varmuus siitä, että vaikka näkökyky menisi, niin hän jatkaisi taiteilijuuttaan.

Kuvassa on naamiopipoon pukeutunut musta hahmo, taustalla on auringonnousu.

Lyhytfilmi kuvaa yhtä taiteilijan päivää vastoinkäymisineen. Se kuvaa taiteilijan turhautumista sokeuteensa ja yksinäisyyteensä. Filmi jättää avoimeksi loppuratkaisun, mihin suuntaan taiteilijan elämä jatkuu.

Lyhytfilmi kuvattiin tämän vuoden helmikuussa Suomenlinnassa. Sokeutunutta taiteilijaa esittää Anneli Iltanen. Filmissä on englannin kielinen kuvailutulkkaus ja myöhemmin siihen saadaan myös suomen kielinen versio.

Kuvauksiin käytettiin yksi viikonloppu. Kokemus oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Helmikuinen Suomenlinna oli ulkokuvauksia ajatellen hyytävän kylmä, mutta kuumalla kahvilla saatiin kuvausporukka sulateltua. Järjestökuvioissa oma aikani menee nykyään suurimmaksi osaksi, joten oli virkistävää vaihtelua olla mukana prosessissa, jossa oli innostuneita ja äärimmäisen osaavia nuoria taiteilijoita. Omasta sokeutumisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, mutta oli yllättävän helppoa sukeltaa sopeutumisprosessin aikaisiin tunteisiin. Vastaavanlaista epätoivoa en onneksi itse ole joutunut kokemaan, mutta toisen nahkoihin uiminen onkin näyttelemisen perusteita.

Nainen kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella, vain kädet näkyvät.

Katso esittelyvideo

——————————————————-Hannu Karpo tuttu karvareuhka päässään elokuvan julisteessa.

HANNU KARPO

Kriittisen journalismin uranuurtaja

Dokumenttielokuva Karpo kuvaa Hannu Karpon ainutlaatuista uraa.

Häntä kaivataan tänäänkin.

Teksti: Pilvi Meriläinen

Hannu Karpo, 78, on suomalainen ikoni, joka on tallentunut muistiimme: oman tien kulkija, joka raportoi kuvia kumartamatta tavallisten suomalaisten kohtaamista vääryyksisistä.
   Tänään (25.9.2020) saa ensi-iltansa Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva Karpo (Suomi 2020), joka kuvaa Hannu Karpon vuosikymmeniä kestänyttä uraa toimittajana sekä käänteitä, jotka tekivät hänestä ilmiön ja koko kansan tv-kasvon. Se kertoo myös uhrauksista, joita ohjelmien teko ja vääryyttä kokeneiden kansalaisten puolustaminen vaati. Karpo uskalsi mennä mennä alueille joita muut karttoivat.
   Kansan rakastamien tv-ohjelmien tuotannossa käytettiin toisinaan mitä ällistyttävimpiä keinoja ja liikuttiin lain molemmin puolin. Karpoa oli mahdoton pysäyttää syyttein tai uhkauksin, sillä kansan silmissä hänestä tuli oikeuslaitostakin suurempi instituutio.

Hannu Karpo dokumentin haastatelussa.

Uusi kuva Karposta ja kansasta

-Olen aiemmissa Suomen lähihistoriaan sijoittuneissa ja Suomen vaiheita kuvanneissa töissäni katsonut tuhansia tunteja maamme lähihistoriaa. Niistä aivan omanlaisikseen ovat nousseet Hannu Karpon työt. Ne olivat minulle osin tuttuja jo lapsuudesta, ja ovat toimineet innoittajina omalla urallani. Yksilökin voi vaikuttaa yhteisiin asioihin jos oikeasti haluaa, Ari Matikainen kertoo.
   -Aloin miettiä että mihin saisin Karpo-mateliaalin. Se oli niin mielenkiintoista. Ehdotin Liisa Karpolle, jonka kanssa olen tuottanut elokuvia, elokuvaa Hannu Karposta, ja reilut kolme vuotta sitten Liisa vihdoin suostui.
   Hän oli vuosien saatossa seurannut, kuten Ari Matikainenkin, miten Hannu Karpoa kaivattiin.
Keskustelupalstoilla häntä kaivattiin takaisin. Se ei ollut vain vanhojen hyvien aikojen muistelua, vaan näytti sen mitä ajassamme tapahtui. Ari Matikainen ja Liisa Karpo kokivat että elokuvalle Hannu Karposta on tilausta. Sen sijaan että hän tekisi ohjelmia suomalaisista ja yhteiskunnastamme, voisimme oppia häneltä elokuvan kautta.
   Kun he alkoivat tehdä Karpo-elokuvaa, heitä askarrutti vallalla oleva median kriisi valemedioineen ja disinformaatioineen; kuinka media on menettänyt ihmisten luottamuksen ja uskottavuuttaan. Se sai Ari Matikaisen miettimään Hannu Karpoa ja sitä mistä luottamus ihmisiin syntyy, sitä, millainen Karpon polku on ollut ja sitä miten hän tuli kansan silmissä uskottava toimittaja ja ikoni.
Matikainen kirjoitti Hannu Karpolle kirjeen, jossa hän perusteli miksi haluaisi tehdä Karposta elokuvan. Hän peilaisi elokuvassa Karpon uraa siihen valtavaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jonka Suomi on samaan aikaan läpikäynyt, ja käsittelisi sitä, miten keskeinen osa Karpon työtä on ollut ihmisten huolien ymmärtäminen. Hannu Karposta kirje oli hyvin kirjoitettu ja suostui elokuvaan. Häneltä oli vuosikymmenien aikana kysytty voisiko hänestä tehdä elokuvan, mutta hän oli aina kieltäytynyt.
   -Karpon työ kansan äänenä oli aikalaisille ehkä liiankin selvä instituutio, jonka arvoa ei ohjelmien aktiivisena aikana täysin ymmärretty. Se, että toimittaja nousee systeemiä vastaan ja muodostaa työllään ”kansankäräjät” television välityksellä, on hyvin ainutlaatuista. Sitä on sittemmin kaivattu. Mistä saa enää oikeutta, kun ei ole Karpoakaan?
   -Karpon tekemät dokumentaariset reportaasit elävät edelleen ajassamme ja löytyvät pirstaleisina netistä, mutta tämän dokumenttielokuvan kautta kerrottuna ne piirtävät uuden kuvan koko kokonaisuudesta; miehestä, toimittajasta ja kansasta.

Hannu Karpo, kuva: IL-arkisto.

Yhä ajankohtaisempi

-Kun teimme elokuvaa, tunsimme sen yhä ajankohtaisemmaksi. Koko prosessi on ollut äärimmäisen antoisa. Kaiken keskeltä nousi esiin Hannu Karpon ymmärrys ihmisiä ja heidän ongelmiaan kohtaan. Se on jäänyt mieleeni. Valotin sitä miksi hän on toiminut kuten on toiminut. Kesällä 2019 ajoin hänen kanssaan ympäri Suomea. Ihmiset olivat tietoisia siitä ja kun he huomasivat meidät, he tervehtivät kuten silloin ennen.
  Matikainen sai Karpon luottamuksen. Se, että päähenkilö luottaa ohjaajaan, on yksi dokumenttielokuvan – muidenkin elokuvien – tärkeä elementti.
   -En ole elokuvissani halunnut tirkistellä ihmisten elämää, vaan annan muiden asioiden puhua puolestaan.
   Elokuvassa on arkistokuvaa Hannu Karpon ohjelmista.
   -Kävin niitä läpi.myös hänen kanssaan. Hänellä oli vihkoissa tarkat muistiinpanot. Lähdin siitä että elokuvassa on reportaaseja, jotka ovat olleet hänestä mieleenpainuvimpia ja muuttaneet hänen elämänsä suuntaa tai olleet muuten merkityksellisiä. Ja että löytäisin niistä hänet ihmisenä. Halusin tuoda esiin hänen matkansa, raivaaja- ja kasvutarinan. Kun hän ottaa median haltuunsa kokeillen mihin se taipuu, välillä lipsahdellen rajojen molemmin puolin. Kun hän Katajanokan porttikongeista lähtee matkalle Suomeen – millainen muutos se on.


   Poliittinen korrektius on ohittanut journalismin ja säälinsekaiset sometarinat täyttävät median.
   -Haluan tämän elokuvan kautta sekä Hannu Karpon huikean uran avulla avata sitä historiaa johon olemme tässä päivässä päätyneet ja antaa puheenvuoron kansan erilaisille äänille sekä ymmärryksen ihmisille, että jokainen kansa tarvitsee moninaisen puolueettoman äänen.
   Maailma, Suomi, media ja journalismi ovat käyneet läpi valtavan murroksen Karpon toimittajanuran aikana. Karpon tarina on kuin täydellinen läpileikkaus tästä dramaattisesta muutoksesta ja samalla muistutus siitä, miten toisenlainen Suomi oli vielä vähän aikaa sitten.
   -Olen jo saanut viestiä, että tälle elokuvalle on tarvetta. Karpo, ensi-ilta 25.9.2020

Ari Matikainen

Ari Matikainen on ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja sekä tuotantoyhtiö Kinocompanyn perustaja. Hän on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut useita dokumenttielokuvia ja tv-sarjoja. Hän on valmistunut Taideteollisen korkeakoulun (nyk. Aalto-yliopisto) Elokuva- ja lavastustaiteen osastolta, jossa hän on toiminut myös dokumenttielokuvan lehtorina vuosina 2016-2018. Matikaisen lopputyö, dokumenttielokuva Yhden tähden hotelli (2007) voitti parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon 2008 ja sai laajan teatterilevityksen Suomessa.
Hän on ohjannut dokumenttielokuvat Venäjän vapain mies (2012) ja Sota ja mielenrauha (2016) sekä tuottanut useita kansainvälisiä yhteistuotantoja, kuten dokumentin Anteeksiantamaton (2017) ja Rodeo (2018), joka esitettiin Hot Docs 2018-dokumenttielokuvafestivaalilla.

————————————————————–

Ranskassa sijaitseva valkoinen Maison Louis Carré on Aallon kuuluisimpia rakennuksia.

Maison Louis Carré, Ranska. Kuva: Euphoria film.

AALTO – dokumentti Alvar ja Aino Aallosta

”Alvar Aalto oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat”. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto näyttää Alvar ja Aino Aallon tasavertaisina työtovereina ja modernina pariskuntana.

Teksti: Pilvi Meriläinen

-Elokuva Aalloista kyti mielessäni vuosia. Alvar Aallon Rovaniemelle vuonna 1965 valmistuneesta kirjastotalosta tuli minulle lapsena iltapäivien turvapaikka. 1970-luvulla taivalsin koulupäivän jälkeen kirjastoon läpi lumisateen ja pakkasen. Sinne minua vetivät kirjat mutta myös ympäristö, joka tuntui jännittävältä. Pystyn vieläkin tavoittamaan tunteen, kun tartuin ulko-oven messinkiseen kaarevaan ovenkahvaan ja siirryin kohti lämmintä ja kutsuvaa tilaa. Muistan miten hauskaa oli kuljettaa sormia posliinimassasta puristettua kourutiili-seinää vasten. Myös Aallon nahkatuolit ja messinkiset lamput tuntuivat ylellisiltä. Tunsin itseni rikkaaksi, vaikka kotona oli vaatimatonta. Kirjasto kuului kaikille, myös minulle. Alitajuisesti ymmärsin jo silloin olevani kosketuksissa erityiseen teeskentelemättömään kauneuteen, Virpi Suutari kertoo.

Villa Mairea sisältä, ikkunoissa on kalterit kutsumattomien vieraiden varalta.

-Irrottauduttuaan puhtaasta funktionalismista ja kehitettyään vapaamman orgaanisen tyylinsä Aalto onnistui luomaan inhimillisimmät rakennuksensa, esimerkiksi Säynätsalon kunnantalon ja Villa Mairean, jonne hän toi metsän kokemuksen keskelle olohuonetta. Hänellä oli Göran Schildtin sanoin ”metsäviisautta”, joka ei ollut romanttista haihattelua vaan rationaalista ymmärrystä luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Perjantaina 4.9. ensi-iltansa saava Aalto (2020) on dokumenttielokuva Alvar ja Aino Aallosta sekä heidän teoksistaan ympäri maailmaa. Se kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Aaltojen rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Se kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä.
Elokuvassa on paljon ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Aaltojen rakkauskirjeitä sekä Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja. Elokuva perustuu laajaan taustatyöhön ja nykypäivässä kuvattuun materiaaliin. Siihen on haastateltu Aaltojen läheisiä ja kansainvälisiä huippututkijoita eri puolilla maailmaa. Elokuvassa vieraillaan monissa Aalto-kohteissa, ja matkalla kohdataan myös Rockefellerit, Le Corbusier ja muita legendaarisia kulttuurihahmoja.

Alvar ja Aino Aalto nuorina perheen antamassa kuvassa.

Aino ja Alvar Aalto. Kuva: Aallon perhe.

Aaltojen maailmaan

Virpi Suutari halusi tehdä Aalloista elokuvan, koska Aallon tilojen kanssa kosketuksissa oleminen lapsena on muovannut hänen käsitystään siitä, mikä on esteettisesti sopusuhtaista ja hyvää arkkitehtuuria. Hän haaveili elokuvasta, jossa olisi kauneutta mutta myös rikkinäistä inhimillisyyttä, leikkisyyttä ja charmia. Hän halusi oppia tuntemaan kuka oli Alvar Aalto ja millaisia olivat hänen arkkitehtipuolisonsa Aino ja Elissa Aalto. Kuinka he työskentelivät ja mitä he saavuttivat. Kuinka he rakastivat ja loivat yhdessä. Miten he synnyttivät Aalto-brändin ja Artekin yhdessä Mairea Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa, josta tuli ikoninen menestystarina.
Aalto-elokuvan tekeminen on ollut Suutarille pitkä ja monitahoinen prosessi.
-Tuntui että kokosin melkein väitöskirjaa, koska hankin valtavan määrän tietoa eri lähteistä, verkostoiduin tutkijoiden kanssa, tutustuin Aallon sukuun ja kävin assistenttini kanssa lukuisissa arkistoissa. Tavoitteeni oli tehdä oman näköiseni elokuva.

Aallot tutkivat piirustuksia New Yorkin maailmannäyttelyyn.

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Kuva: Eino Mäkinen/Aallon perhe.

Aaltojen inhimilliseen puoleen tutustumisessa Suutaria auttoivat Aallon perheen hänen luettavakseen antama kirjeenvaihto eri aikakausilta. Suutari skannasi lähes tuhat sivua Alvarin ja Ainon kirjeenvaihtoa.
-On sykähdyttävää ja mieleenjäävää miten hauskasti ja kauniisti he puhuvat toisilleen. Kirjeistä välittyy leikkisä ja rakastava Alvar Aalto mutta myös syyllisyys siitä, että Aino oli jäänyt hänen varjoonsa. Alvar haaveili paluusta yhteiseen luomistilaan, jossa he olivat olleet uransa alkuaikoina. Niistä välittyy myös heidän vapaa seksuaalisuutensa. He omaksuivat ajan uudet virtaukset johon kuului myös vapaampi seksuaalisuus. He olivat moderneja arkkitehtuurissaan ja henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjeiden lukijoina toimivat näyttelijät Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen yllätyivät niistä välittyvää Aaltojen edelläkävijyyttä.
Alvar Aaltoon yhdistetty eroottisuus näkyy myös arkkitehtuurin aistillisuutena. Se oli hänen elämänsä vahva voima.
-Hänestä voisikin sanoa, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

Harvinaista materiaalia

-Elokuvassa on lukuisia kertojaääniä, sillä Alvar Aallon elämäntyö on niin rikas ja monipolvinen, että eri elämänalueisiin oli etsittävä omat asiantuntijansa ja sitä tukeva tutkimustieto. Elokuvassa yhden ihmisen suulla esitettävät tulkinnat ja väitteet ovat todennettavissa useista eri lähteistä.
-Olen silti jättänyt poikkeuksellisesti mutta tarkoituksella elokuvasta pois niiden kertojien nimitiedot, jotka eivät ole ns. ensikäden todistajia. Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelunauhat tarjosivat puolestaan harvinaisia todistajanlausuntoja niiltä, jotka tunsivat henkilökohtaisesti Aallot ja olivat paikalla kun kaikki tapahtui. Aallon perhe luovutti kirjeiden lisäksi käyttöömme harvinaisia perhealbumikuvia sekä muutamia julkisuudessa ennennäkemättömiä Alvarin piirroksia, muun muassa Ainosta kuolinvuoteellaan.
Aallot olivat hämmästyttävän kansainvälisiä. Siksi elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä ja sitä on kuvattu seitsemässä maassa. Elokuvaa varten Suutari kahlasi arkistoja eri puolilla maailmaa; suomalaisten arkistojen lisäksi muun muassa Rockefellereiden ja YK:n arkistot, sekä digitoitiin useita suomalaisia arkistofilmejä, kuten ajankuvaa Finlandia-talon harjakaisista.

Alvar ja Aino aalto seisomassa puutarhassa käsikkäin.

Alvar ja Aino Aalto, Kuva: Aallon perhe.

Ainutlaatuinen äänimaailma

-Elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi on merkitty leikkaaja Jussi Rautaniemi. Dokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus – se oli poikkeuksellinen työ runsaudessaan – vaati leikkaajalta harvinaislaatuista omistautumista myös sen dramaturgiselle rakenteelle. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, oli haasteellista saada elokuva elämään ja soimaan.
-Teimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen ja muiden kanssa paljon työtä saadaksemme Aaltojen tarinan eläväksi ja koskettavaksi. Äänisuunnittelun rooli nousikin poikkeuksellisen merkittäväksi.

Viipurin kirjaston kattovaloja ja portaita.

Viipurin kirjasto, Kuva: Euphoria Film.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot toimivat pohjana modernistisen äänikudelman rakentamisessa. Se luotiin Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittamalla Aalto-maljakkoa jousella ja lyömällä yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita.
-Syntyi äänimaisema joka on ajatuksia herättävää ja kuvia kuvittavaa, liikkuvaa ja virtaavaa läpi koko elokuvan.

Inhimillinen ja ristiriitainen

-Tämän elokuvan myötä näen Alvar Aallon inhimillisempänä. Hän ei enää ole etäinen suurmies vaan inhimillinen ja ristiriitainen. Yllätyin muun muassa siitä kuinka kansainvälisiä he ovat olleet. Alvarilla oli luontainen hurmaamisen taito ja hän verkostoitui kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Hänellä oli kyky imeä vaikutteita ja uusia virtauksia ja tehdä niistä jotain omaa. Se on ollut yksi ratkaiseva tekijä hänen urallaan.
-Ymmärsin ettei kukaan ole suuri yksin, vaan ympärille tarvitaan muitakin.
Virpi Suutari yllättyi Alvar Aallon viimeisistä vuosista. Ne koskettavat.

Aallot laiturilla, Alvar nojaa kaiteeseen, Elissa seisoo, etualalla on kiviä, taustalla vettä.

Alvar ja Elissa Aalto, Kuva: Euphoria Film.

-Niiden surumielisyys. Se miten häntä vastaan hyökättiin Suomessa 1960-luvulla. Hän koki Suomen hylänneen hänet. Hän oli ollut arvostettu edelläkävijä, mutta häntä pidettiinkin vanhanaikaisena dinosauruksena, etenkin nuorison silmissä. Mutta hänen kansainvälinen arvostuksensa säilyi – ja kasvoi.
Alvar Aallon henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat hiipua. Hän kuoli vuonna 1976.
-Olen hyvilläni että elokuvasta tuli sellainen kuin pitikin. Tässä on paljon sydäntä, tunnetta ja rakkautta. Vaikka kaiken perustana on ollut oma kiinnostukseni näihin asioihin, en ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan tässä on myös rosoisuutta. Uskon että katsojat saavat paljon uusia näkökulmia ja pääsevät myös matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Dokumenttielokuva Aalto saa ensi-iltansa Espoo Cinéssä 3.9.,
elokuvateatteri-ensi-ilta on 4.9.

Virpi Suutari

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Virpi Suutari on kansainvälisesti palkittu dokumentaristi. Suomessa hänet on palkittu mm. parhaan dokumentin Jussilla elokuvista Yrittäjä, Edenistä pohjoiseen ja Joutilaat. Suutari oli taiteilijaprofessorina viisivuotiskauden 2012-2016. Hänellä on puolisonsa näyttelijä Martti Suosalon kanssa Euphoria Film Oy-tuotantoyhtiö.

Valikoitu filmografia
Joutilaat (2001)
Pitkin tietä pieni lapsi (2005)
Auf Wiedersehen Finnland (2010)
Hilton! (2013)
Edenistä pohjoiseen (2014)
Eleganssi (2016)
Yrittäjä (2018)
Aalto (2020)

Säynätsalon kunnantalon pihaa, etualalla vesiallas ja suihkulähde, taustalla kasvillisuuden peittämä seinä.

Säynätsalon kunnantalo. Kuva: Euphoria film.

 

 

 

 

 

 

 

—————————————————–

Tulossa suomalainen western

Huom! elokuva on Viron Oscar-ehdokas!

 

Teksti: Pipsa Sinkko-Westerholm

 

 

Viimeiset on moderni western, jonka tapahtumat sijoittuvat Lapin kesyttömille tunturialueille. Nuori kaivosmies Rupi (Pääru Oja) aikoo tuntureita louhimalla kaapia kasaan tarpeeksi rahaa karistaakseen kaivoskylän tukahduttavat tomut ikuisiksi ajoiksi jaloistaan. Mutta työt kaivoksessa seisovat, koska Rupin isä, vanha poromies (Sulevi Peltola), kieltäytyy myymästä maitaan. Kaiken lisäksi ”Kalastajana” tunnettu juonitteleva kaivospomo (Tommi Korpela) iskee silmänsä Rupin parhaan kaverin Lievosen (Elmer Bäck) naisystävään Riittaan (Laura Birn), johon Rupikin on salaa rakastunut. Elämä kaivoskylässä on vaarallista ja tapahtumat vievät hetki hetkeltä kohti lopullista sortumista. Rupin on tehtävä valinta: minne ja kenelle hän kuuluu? Isiensä maille, alkukotiin tuntureille vai itsekkäiden pyrkimysten kylmään maailmaan?

 

 

Laura Birn ja Tommi Korpela.

 

Viimeiset

 

Pituus: 117 min.
Ohjaaja: Veiko Õunpuu
Käsikirjoitus: Heikki Huttu-Hiltunen, Eero Tammi ja Veiko Õunpuu
Näyttelijät: Laura Birn, Tommi Korpela, Pääru Oja, Elmer Bäck, Samuli Edelmann, Sulevi Peltola, Jarkko Lahti
Tuotanto: Homeless Bob (Viro), Bufo (Suomi), PRPL (Hollanti)


Näyttelijä Jarkko Lahti on saanut erityisen paljon kiitoksia osastaan, samoin Tommi Korpela. Elokuva on kerännyt Virossa paljon katsojia ja ohjaaja Veiko Õunpuuta on kehuttu. Elokuva on valittu Viron Oscar-ehdokkaaksi.

 

 

 

Viimeiset elokuvan juliste.