Anneli Kannon kirjailijavierailu

Anneli Kanto, kirjailijavierailu 7.12.2021

Keskustelijat: (Huom! tekstissä käytetty puheenvuoroissa vain puhujien etunimiä)

Gyöngyi Pere-Antikainen
Anneli Kanto

Gyöngyi: No niin, hyvää iltaa, hyvä yleisömme ja hyvä yleisö myös nettiradion ääressä. Täällä äänessä on Gyöngyi Pere-Antikainen. Minä olen tämän kirjailijavierailun emäntänä tällä kertaa. Järjestäjinähän on Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistys. Ja sydämellisesti tervetuloa tämäniltainen vieraamme, Anneli Kanto.

Anneli: Kiitoksia, kiitos kutsusta.

Gyöngyi: Ensimmäiseksi, Anneli ja yleisö, sallikaa minun siteerata eräs ajatus, jonka nappasin Annelin esikoisteoksesta, jonka nimi oli Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. Oikein houkutteleva nimi, keskiaikainen historiallinen teos sekin. Mutta tämä ajatus, jonka haluan esittää, ei ole Annelin kirjoittama, mutta mielestäni todella hyvin kuvailee Annelin koko tuotantoa tai hänen tapaansa kirjoittaa tai tarkastella maailmaa. Tämän ajatuksen kirjoitti ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan tekijä, Mikael Wexionius. Hänen väitöskirjassaan, jossa hän tarkkailee järkevyyttä, en muista nyt sen latinankielistä nimeä enkä siteeraa tätä ajatusta, mutta ajatus sellaisenaan on, että viisaudella on kolme silmää. Ensimmäinen on muisti, joka kohdistuu menyisyyteen. Toinen on ymmärrys, joka tarkkailee nykypäivää, ja kolmas on huolenpito, joka suuntautuu tulevaisuuteen. Minun mielestäni tämä voisi olla meidän mottona tänä päivänä. Niin jos tässä ensimmäisen tunnin aikana puhuttaisiin Annelin uusimmasta kirjasta, joka on Rottien pyhimys. Mutta ennen sitä haluaisin hieman kysellä sinun elämäkerta-asioita elikkä tiedän, että olet Tampereelta kotoisin, välillä asuit Helsingissä ja palasit Tampereelle. Kerrotko vähän, miksi, miten?

Anneli: Joo, mä olen siis opiskellut journalistiikkaa Tampereen yliopistosta. Ja sitten, kun valmistuin, niin sattui olemaan se 70-luvun loppupuolen eräänlainen lama. Ei ollut töitä ja piti vaan muuttaa töiden perässä Helsinkiin. Ja Helsingissä mä sitten viivyin sellaiset runsaat 12 vuotta. Täällä oli toimittajalle töitä ja ihan viihdyin kyllä täällä, ei siinä mitään. Mutta sitten tuli se seuraava lama, tuli 90-luvun lama. No, sitten mulla loppui työt Helsingissä. Siinä vaiheessa mä palasin sitten takaisin Tampereelle ja ryhdyin tekemään freelancer-toimittajana töitä. Ja sillä tiellä mä olen tai siis tein jonkin aikaa niitä free-toimittajan hommia ja kirjoitin siinä sivussa. Mutta nyt sitten vähitellen mä oon siirtynyt kokonaan vapaaksi kirjailijaksi. Mulla on ollut onni saada apurahoja. Nehän sen mahdollistaa, ei se muuten oliskaan ollut mahdollista. Mutta nyt mä oon ollut varmaan kymmenisen vuotta, että mä kirjoitan romaaneja ja myös näytelmiä ja ihan tv-käsikirjoituksia.

Gyöngyi: Juu, ja lastenkirjoja ja nuorten kirjoja.

Anneli: Juu, niin, niitä toki.

Gyöngyi: Ja arvelen, että toimittajan työssä on ollut paljonkin etuja tai jonkinlaisia etuja romaania kirjoittaessa.

Anneli: Toimittajan työstä on hyvin paljon apua. Ensinnäkin siinä oppii semmosen kirjoittamisen rutiinin. Toimittaja ei voi koskaan jotenkin ihannoida tai mystifioida kirjoittamistaan. Se tekee sitä tekstiä ja sen on valmistuttava vissiin kellonaikaan, eikä yhtään kysytä, että huvittaako tai onko inspiraatiota. Niin se auttaa kyllä myös tämmösessä fiktion kirjoittamisessa, koska mulla ei oo semmosta valkoisen paperin kammoo. Mä pystyn tai mä kirjoitan ja sit mä editoin sitä paremmaksi, niin mulle ei oo tullut semmosta kirjoittajan bugia. Ja toinen on semmonen, että mähän oon haastatellut toimittajana satoja, ainakin satoja, jos en paria tuhattakin ihmistä. Ja toimittajahan saa kysellä ihmisiltä ihan luvan jäljestä, mitä sattuu, niin mä oon tavannut kauheen monenlaisia ihmisiä, kuullut kauhean monenlaisia ihmiskohtaloita. Mulla on tuolla takaraivossa aikamoinen varasto ihmisiä, joka on myös avuksi. Ja sitten tietysti toimittajana oppii myös tekemään taustatöitä, oppii kaivelemaan esiin tietoja.

Gyöngyi: Kerran meillä oli kirjoittajakurssia vetämässä Sofi Oksanen, niin hän sanoi meille kurssilaisille, että jokainen kirjailija aloittaa ja tekee ensimmäisen teoksen omasta elämästään ainakin jossain määrin. Sun kohdalla tää ei taida pitää paikkansa?

Anneli: Ei, ei todellakaan. Mä en kirjoita… no, ainoastaan tämä Alzheimerista kertova kirja, Pala palalta pois, se on omakohtainen, koska äitini sairasti Alzheimerin tautia ja olen siitä kirjoittanut. Mutta kaikki muut, ei niissä oo mun… Tietysti saattaa olla jotain samanlaisia kokemuksia noilla kirjan henkilöillä kuin mullakin. Mutta kuka kiinnostuisi minun tylsästä elämästäni? Ei kukaan.

Gyöngyi: No, miten kiinnostuit historiallisesta romaanista?

Anneli: No, se on kyllä vähän kummallista, että miks mä nyt oon valinnut näin työlään ja hankalan lajin. Nää aiheet tuli mulle vastaan kyllä jo silloin, kun mä oon tehnyt toimittajan töitä. Ja sitten ton esikoiskirjan aihe kiusas mua tosi kauan aikaa. Sen aihe on tämmönen: 1641 perustettiin Auran akatemia, eli siis Turun yliopiston edeltäjä. Niin melkein välittömästi siellä ruvettiin käymään oikeudenkäyntejä sekä opiskelijoita, että professoreita vastaan. Ja syyte oli se, että yliopistossa ei opetetakaan tiedettä, vaan salatiedettä. Ja se oli minusta niin koominen juttu, että se jäi minua kauheesti kiinnostamaan, että miten näin. Ja se kiusas mua tosi kauan. Ja kiusas niin kauan, että siitä piti sitten kirjoittaa romaani.

Gyöngyi: Se on eräänlainen Faustin versio, eikös niin?

Anneli: No, on se eräänlainen. Ja siinä on sillä lailla tosipohjaa, että siellähän käytiin siis tämmösiä noitaoikeudenkäyntejä. Ja sieltä löytyi muun muassa yks tämmönen onneton opiskelijaparka, joka yritti myydä sielunsa pirulle, ihan oikeesti. Se kirjoitti paperille, että 400 taaleria tahtoisin sielustani, ja sitten se meni hautausmaalle tekeen näitä kauppoja ja onneton jäi kiinni siitä. Mutta se oli tämmönen vähän surkuhupaisa Faust kyllä.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä. Mutta minua viehätti siinä kirjassa muun muassa se, kun hänen ystävänsä, joka opiskeli lakia, niin hän perusteli Pirulle, joka rupes seuraamaan tätä opiskelijaparkaa, niin hän perusteli Pirulle, minkä takia tämä heidän tekemänsä sopimus ei ole lainvoimainen. Se oli huikee.

Anneli: Joo, siis täähän on todellakin näin, että hän joutuu tästä… Piru rupeaa vaatimaan yhdessä vaiheessa, että no, sielu tänne nyt. Niin sit hänellä on ystävä, joka on juristi ja juristithan osaavat pykälät. Ja sit tää juristiystävä vetää jokaisen pykälän ja selittää, miksi tämä sopimus ei pädekään eikä sielua voi viedä.

Gyöngyi: Joo. Ja onkos tämä semmonen kohta, mikä on johtanut tavallaan nykymaailmaan, nykydemokratiaan eli, että on laki, on lakeja?

Anneli: Siis ihanaa, että meillä on laki ja meillä on oikeusvaltio. Ja se on aika jännä, että tää Itämaa – Suomen edeltäjä – täällä on aina kovasti nojattu kirjoitettuun sanaan ja lakiin. Ja mä oon miettinyt, että mahtaaks se johtua siitä, että tää on ollut emämaa Ruotsista kaukana. Ja sitten se, mitä on tullut määräyksiä tai muuta, niin se on tullut aina kirjallisessa muodossa. Niin me edelleen kunnioitamme kirjoitettua sanaa. Ja sitten meillä on tällaisia sanontoja, että ei sitä ole vielä kirkossa kuulutettu, että asia ei ole ihan varma ennen kuin sen on pappi paperista kirkossa lukenut. Semmonen kirjoitetun sanan kunnioitus on kyllä aika voimakas asia täällä Suomessa

Gyöngyi: Mutta ennen kuin kirjoitettu sana tuli toden teolla, niin oli kuvat. Ja tämä johtaakin meidät sitten tähän varsinaiseen pääaiheeseemme eli sinun uusimpaan romaaniin, Rottien pyhimys. Nyt täytyy sanoa, että kun me ollaan näkövammaisten keskuksessa, niin meillä näkövammaisilla tai tällä Rottien pyhimyksellä on vielä muita suurempi merkitys siinä mielessä, että tämä on kuin kuvailutulkattu. Tiedätkö jotain kuvailutulkkauksesta?

Anneli: Tiedän. Tiedän kyllä.

Gyöngyi: No niin. En tiedä, kuinka moni meistä on käynyt siellä Hattulan kirkossa – minä en oo valitettavasti käynyt näkevänä – mutta nyt kun on siis lukenut tän kirjan, niin mä näin edessäni sen koko seinän, kaikki. Tää on kuin olis opastetulla kierroksella tai vielä paljon, paljon parempi.

Anneli: Ai ku ihanaa, kiva kuulla!

Gyöngyi: Ja tää kuvailutulkkauksellinen merkitys tässä romaanissa on – toki kaikissa muissakin näissä sinun historiallisissa ainakin – sinä kuvailet niin elävästi kaikkia pikku yksityiskohtia, että nämä todella muuttuu nähdyksi kaikki tarinat. Mutta mennään tähän Rottien pyhimykseen. Miten tämä aihe?

Anneli: Mä olen aina tai tosi kauan harrastanut taidehistoriaa. Mä en maalaa itse, enkä ole silleen kädentaitava ollenkaan, mutta mä tykkään katsoa kuvataidetta ja mä tykkään laahustaa kuvataidemuseoissa. Ja sitten mä luin taidehistorian perusopinnot Tampereen kesäyliopistossa ihan huvikseni vaan. Ja siellä tuli vastaan tää Hattulan kirkko. Meidän luennoitsija näytti videon Hattulan kirkosta ja mä hätkähdin, että mähän tunnen nää kuvat, mä oon nähnyt nää. Mä oon nähnyt ne, kun mä oon ollut ehkä seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, että vanhemmat on vienyt meidät katsomaan näitä kuvia. Ja sen on täytynyt tehdä muhun hyvin suuri vaikutus, koska mä muistin ne niin paljon, monta vuosikymmentä myöhemmin. Ja melkein samalla hetkellä mä ajattelin, että tästä pitäis kirjoittaa kirja. Tää on hieno aihe, tästä mä haluan kirjoittaa romaanini. Tää oli siis vuonna 2014. Tuli kaikennäköistä muuta työtä siihen väliin ja kirja siis ilmestyi 2021, tänä vuonna alkuvuodesta.

Gyöngyi: Joo, eli aika pitkään muhinut tää ajatus.

Anneli: Kyllä. Tosi pitkään, mutta mä kirjoitin pari muuta kirjaa siinä välissä. Mutta minusta se tekee ihan hyvää vaan, että ajattelee kauan.

Gyöngyi: Onkos tällaisia kirkkoja paljonkin Suomessa tai muualla maailmassa? Tarkoitan, jotka on niin ääriä myöten maalattu?

Anneli: Hattulan kirkko on kyllä kaikkein rikkaimmin maalattu. Keskiaikaisia kivikirkkoja meillä on noin sata, mutta täähän on ollut siis köyhää aluetta. Jos verrataan Tanskaan, siellä on tuhat keskiaikaista kivikirkkoa, vaikka se on aika paljon pienempi maa. Ja näistä monet on siis koristeltuja. Varsin hienoja kirkkoja on esimerkiks Lohjan kirkko, jonka on maalannut sama ryhmä, joka maalas Hattulan. Sit Kalannin ja Taivassalon kirkot on myös tosi upeita. Mut sitten osa kirkoista on sellasia, että siellä on vain ornamentteja. Siellä ei oo siis sellasia maalauksia. Mutta Hattulan kirkko on siitä jännä, että siellä on niin paljon niitä. Siis se kirkko on lattiasta kattoon koristettu. Se ei oo kauheen iso kirkko, joten suunnilleen jokainen tyhjä paikka seinissä on jollain maalauksella täytetty. Se on jotenkin niin semmonen ylitsevuotava se kokemus, kun sinne menee. Niitä on niin paljon, niitä kuvia.

Gyöngyi: Kyllä. Mitä minä olen käynyt katolisissa kirkoissa, niin ei niissä yleensä ole kuin nää tietyt freskot ja ornamentteja aika paljon. Mutta en ole koskaan tavannut sellasta kuin miltä tää kuulostaa.

Anneli: Niin, muuallahan tosiaan on just näitä lasimaalauksia paljon. Mutta Hattulassa on ollut se idea näillä maalauksilla, että kun kansa ei osannut lukea vielä silloin keskiajalla – tai nää on maalattu keskiajan lopulla – niin niillä kuvilla haluttiin opettaa kristinoppia kirkossa kävijöille. Siinä on pyhimyksiä hyvin paljon. Sitten siellä on Jeesuksen elämäntarina. Ja sitten siellä on tavallaan tämmönen koko maailman selitys. Siellä on kuva, kun maailma alkaa ja sit siellä on kuva, mihin maailma loppuu. Eli kuvilla on yritetty selittää kristinoppi ja maailmanhistoria.

Gyöngyi: Ja tämähän oli vuonna 1…

Anneli: 1513 suunnilleen.

Gyöngyi: Ja sitä katolista aikaa.

Anneli: Joo. Ja aika jännä kyllä, että tämmönen näin suuri urakka eikä sitten kulu kuin kymmenen vuotta, niin kaikki on toisin. Sit tulee Kustaa Vaasa ja ryöstää kirkon omaisuuden ja tuo luterilaisuuden. Mutta kun Hattulan kirkkoa maalataan, niin kukaan ei vielä aavista, että kymmenen vuoden päästä kaikki on ihan toisella mallilla.

Gyöngyi: Kyllä, ja sen jälkeen kirkon ylirikas kuvaileminen, maalaaminen loppuu siihen.

Anneli: Se loppuu, mut se ei lopu ihan niin jyrkästi kuin usein luullaan. Kyllä vielä 1700-luvullakin on kirkkoja koristettu maalauksin, mutta se ei oo sitten enää niin runsasta ja yleistä. Ei sitä mitenkään kielletty. Vaikka usein luullaan, että kun tuli luterilaisuus, niin kuvien maalaaminen loppui siihen paikkaan ja kuvat peitettiin kalkkimaalilla. Mutta se ei oo totta. Niitä on kyllä peitetty, mutta vasta 1800-luvulla.

Gyöngyi: Joo. No niin, elikkä sinä näit nää kirkon maalaukset, ja miten sitten tarina käynnistyy sun mielestä?

Anneli: No, mä tosiaan mietin sitä kauheen kauan ja sitten siinä sivussa tein taustatöitä, niin se rupee jotenkin kehkeytymään. Mä aika varhain päätin sen, että tää on hyvin tiivis tarina. Se on ajallisesti tiivis. Se kestää vaan sen yhden kesän, kun ne maalaa niitä kuvia. Yks paikka eli se kirkko ja vähän ihmisiä. Tässä kirjassa ei oo periaatteessa kuin kuusi henkilöä, että tää on hyvin tämmönen keskitetty. Joo, ja sitten tosiaan mä tein taustatöitä ja opettelin keskiaikaa, mutta sen lisäks kirjoittaja tarvitsee tämmösiä aistielämyksiä. Se ei riitä, mitä lukee. Mä oon kuunnellut keskiaikaista musiikkia, syönyt keskiaikaista ruokaa. Ja sitten mä oon käynyt keskiaikatapahtumissa, joita järkätään Turussa, Vantaalla ja Hämeenlinnassa. Ne on kauheen hyviä, koska siellä vähän pääsee pujahtamaan keskiajalle, koska siellä on keskiaikaisesti pukeutuneita ihmisiä ja siellä tehdään keskiaikaisin menetelmin. On työnäytöksiä ja siellä on keskiaikaista ruokaa tarjolla, niin nää keskiaikatapahtumat oli tosi hyviä.

Gyöngyi: Ja se kaikki siirtyi sinun romaaniin, että se on äärettömän rikas, käsittämätön määrä detaljeja ja yksityiskohtia. Välillä pää on haljeta siitä kaikesta rikkaudesta. mitä tää romaani sisältää. Ja kuitenkaan ei ole liikaa eli yllättävän hyvin nää pysyy hallinnassa.

Anneli: Se on historiallisen romaanin kirjoittajan ongelma, että toisaalta pitää olla riittävästi faktoja ja riittävästi yksityiskohtia, jotta se maailma on uskottava, jotta lukija uskoo, että no, nyt ollaan keskiajalla. Mutta toisaalta, jos sitä faktaa tulee liikaa, niin sit siihen tulee semmonen opettavainen sävy, joka on ärsyttävähkö. Se, että miten tasapainoilla tässä, että sopivasti, muttei liikaa, niin se on yks temppu.

Gyöngyi: Kyllä. Tässä siis lähtökohtaisesti on tämmönen kolmen hengen ryhmä tai maalariryhmä, jotka saapuvat Hattulaa. Siinä on Andreas, Victor ja sitten Martinus. Andreas on ilmeisesti heistä se kaikkein lahjakkain ja kuuluisin taiteilija.

Anneli: Joo-o.

Gyöngyi: Sitten Martinus, joka on toinen maalari, ja sitten heidän apupoikana oleva…

Anneli: Vilho.

Gyöngyi: Vilho, joka heti alkuun loukkaantuu jokseenkin vakavasti ja ei pysty enää oikeesti kuin aputöihin. Niin sitten siinä käy niin onnettomasti – tai tarinan kannalta onnellisesti – että he joutuvat palkkaamaan, koska aika rientää, aikaa on liian vähän tämän kirkon maalaamiseen – he joutuvat palkkaamaan nuoren naisen, Pelliina-nimisen, joka on tämmönen syrjäytynyt. Kerro sinä mieluummin heistä.

Anneli: Joo, mä mietin… Tai siis tää tyttö tuli siihen oikeastaan ihan tarinallisista syistä. Onhan se nyt paljon mielenkiintoisempaa, että jätkien työporukkaan tulee nuori nainen kuin, että sinne tulisi keski-ikäinen mies, niin syntyy vähän sähköä paremmin. Ja sit mä mietin, että mikä olis sellanen tilanne, että tämmönen rahvaan tyttö pääsis maalariporukkaan – joka on kuitenkin siis pitkälle koulutettuja käsityöläisiä. Niin sit mä vaan aattelin, että jos se on nyt näin, että on aivan pakko saada joku tähän tai muuten tää urakka menee kunnolla kiville. On vain pakko. Mä oon ajatellut tästä tytöstä, että kun Hattulaan tehtiin siis pyhiinvaelluksia Euroopasta. Siis ei pelkästään niin päin, että Somesta Santiago de Compostelaan, vaan Euroopasta on siis tehty pyhiinvaelluksia Hattulaan.

Gyöngyi: Kerrotko, minkä takia?

Anneli: Sen takia, että Hattulassa on ollut siru Jeesuksen ristiä. Aito, juu varmaan…

Gyöngyi: Lainausmerkeissä ainakin.

Anneli: ”Aito”, mutta se on kuitenkin ollut pyhäinjäännös, että sitä on tultu rukoilemaan ja tehty tämmösiä pyhiinvaelluksia. Niin mä ajattelin, että semmonen espanjalainen, ehkä portugalilainen, mikä lie nainen, on siis tehnyt pyhiinvaelluksen tänne Hattulaan ja hän on ollut raskaana. No, sit hän on saanut sen lapsen, mut kuollut lapsivuoteeseen niin kuin usein kävi. Ja sitten se tyttö on ollut semmonen ei kenenkään, niin se on sitten annettu paikalliselle toiselle syrjäläiselle, tämmöselle tiilimestarille kasvattilapseksi. Jolloin se tyttö on saanut, kun se toinen on ollut tiilimestari ja saven kanssa tekemisissä, niin se on saanut kaiken ikänsä olla tämmösten visuaalisten asioitten kanssa tekemisissä. Se on saanut muovailla savea, se on saanut piirrellä saviastioihin kuvioita, että sillä on tämmöstä kädentaitoa, jota ei tietysti monellakaan siellä Hurttalan kylässä ole. Niin sen takia hänet sitten pestataan, koska se osaa. Ja tosta nimestä mä oon ajatellut näin, että sen pyhiinvaeltajanaisen nimi on ollut Isabella. Ja sit kun on syntynyt lapsi ja se on ollut tyttölapsi, niin he on antanut sille saman nimen. Mutta se on niin vaikea ihmisten suussa, niin se on vääntynyt Pelliinaksi.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä. Ja Pelliina on semmonen tyttö, jota pidetään hieman, melkeinpä vajaaälyisenä etukäteen ja ainakin kömpelönä ja ei-naisellisena naisena, kun hän on iso, hän on vähän kömpelönoloinen ilmeisesti ihmisten mielestä. Mä mietin tässä sun muidenkin historiallisten kirjojen kohdalla, että tässä tietyllä tapaa naishenkilöt kurkottavat kohti lasikattoa.

Anneli: Joo, kyllä. No, siinä on semmonen, että useinhan historialliset romaanit kertoo miehistä. No, mä oon naisihminen. Mua tietysti naiset kiinnostaa. Ja sitten mua kiinnostaa myös ajatella se, että kun ajattelee vähän tarkemmin, niin kyllä niitä naisia sieltä löytyy. Se on vaan jotenkin se ensimmäinen ajatus ja jotenkin itsestäänselvyys, että miehet toimii. Mutta naisia löytyy, kun niitä vaan rupee ajattelemaan. Keskiajallakin naiset on olleet kauppiaita, krouvin pitäjiä, leipureita, oluenpanijoita. Ja sitten näitten maalaistalojen emännäthän on pyörittäneet isoa taloutta ja johtanut sitä. Kyllä sellasia toimeliaita naisia löytyy. Ja esim. tämmönen Turun rikkain nainen oli Elin Sågar 1600-luvulla, joka omisti kauppaliikkeitä ja laivoja ja myös kaivoksia. Kyllä niitä on.

Gyöngyi: Mutta taiteilijoiksi asti naisia ei oo kauheesti ollut, vai oliko?

Anneli. Joo. No, siis taitelijoitahan ei siis silloin keskiajalla ylipäänsä ollut. Niitä pidettiin varmaan käsityöläisinä. Mutta kyllähän siis naismaalareita alkaa olla jo aika varhain, Margareta Capsia esimerkiksi, olikohan se jo 1700-luvulla jo? Sielläkin siis löytyy kyllä. Mutta tosiaan ei varmaan ollut edes sellasta sanaa kuin taiteilija 1500-luvulla. Jossain Italiassa oli Leonardo da Vinci, Michelangelo ja siellä oli taide paljon korkeammalla tasolla. Täällä ei vielä ollut.

Gyöngyi: Täällä oli se Pictor (?), joka oli tavallaan se erottava, toinen oli pictor ja toista ei kutsuttu vielä pictoriksi.

Anneli: Juu. Näin mä aattelen, että se pictor olis sellanen kunnianimi, joka annetaan vaan niille kaikkein parhaimmille. Martinuskin on mestari, mutta se ei oo vielä pictor.

Gyöngyi: Mutta siitä on käsittääkseni todisteita, että sekä Hattulassa että Lohjan kirkkoa maalaamassa oli nunnia.

Anneli: No, se on perimätietoa, että olis ollut nunnat maalaamassa, mutta pitääks se paikkansa, sitä ei tiedetä. Mutta mä ajattelen kyllä, että se vois olla mahdollista. Ei mahdotonta ollenkaan, koska Naantalin birgittalaisluostari oli hyvin kultturelli laitos ja sehän oli naisten korkein opinahjo silloin keskiajalla. Ja sitten nehän teki aivan hirveän hienoja käsitöitä, ne musisoi neliäänisesti, ne harjoitti lääketiedettä ja viljeli näitä yrttejä siellä puutarhassaan ja kopioi myös kirjoituksia. Käytännön kädentaitoja niillä nunnilla on varmaan ollut. Ei se minusta mahdotonta oo ja ei siitä tiedetä, onks se totta. Ja sitten mun tarinaani nunna ei oikein sopinut tai siitä ois tullut sitten toisenlainen tarina.

Gyöngyi: Joo. Jos mietitään näitä maalauksia, joita sinä kuvailet aivan uskomattoman herkästi, niin jos nyt ajatellaan, että monelle tulee kirkkomaalauksista mieleen juuri Michelangelo, Leonardo ynnä muut ja nää maalaukset, freskot on totisia, joku maailman synty ja näin. Mutta tässä on aivan erilaisia, ainakin näin jälkikäteen katsottuna huumori kukkii näissä maalauksissa. Kerro vähän esimerkkejä.

Anneli: No, huumori on varmaan myös ihan tahatonta, koska ne on niin kömpelöitä ja naiiveja, että niissä on sellasta lapsellista, sydämeen käyvää vaikutusta. Mutta on siellä siis ihan selvästi minusta sellasia maalarin jekkuja, että maalari on halunnut tehdä jotain omaa keksintöä. Siellä on esimerkiks tämmöset kirjureitten demonit kuin tutivillukset, ja ne on niin vahingoniloisen näköisiä kuin ikinä olla voi, koska ne on semmosia demoneja, jotka tekee kaikennäköistä kiusaa kirjureille, niin ne on tosiaan sen näköisiä. Sitten muita tämmösiä hauskoja juttuja on esimerkiks, että siellä varoitetaan kuolemansynneistä ja varoitetaan kateuden synnistä kuvalla, jossa on mies, jonka päästä pullahtaa puhekupla ihan niin kuin sarjakuvissa. Ja sit siinä puhekuplassa on vielä semmosia teräviä pykäliä niin kuin moottorisahan terässä, joka kertoo sen, että no niin, tää puhuu pahaa. Tulee tämmöstä terävää puhetta, joka tekee kipeetä. Se on minusta tosi hauska. Ja sit heti siinä etuhuoneessa, etuhuoneen oven yläpuolella on myös hauska kuva, siinä vedetään niskanuoraa. Se on keskiaikainen leikki. Se on niin kuin nuora, jonka kaks miestä on pistänyt niskaansa ja kumpikin vetää puoleensa, kumpi sen voittaa. Sekin on lystikäs, kaks semmosta pörröpäistä, paljaspyllyistä tyyppiä siinä kisailee.

Gyöngyi: Joo, sitten on taikuri tai jonglööri.

Anneli: Joo, sitten on jonglööri. Se on myös harvinainen kuva, sitä ei oo muualla kuin Hattulassa ja Lohjalla. Se on sellanen porukka, että siis jonglööri näyttää temppujaan Neitsyt Marialle ja en mä tiedä, hämmästyykö se niin, että siltä putoaa pallot käsistä vai eikö se maalari oo osannut piirtää ylöspäin lentäviä palloja. Joka tapauksessa ne pallot putoaa sen käsistä siinä. Ja sitten sekin, että miks, miks tämmönen kuva.

Gyöngyi: Joo, miten se olikaan tarkoitettu?

Anneli: No, ei sitä oikein tiedä. Semmonen legenda kyllä on, että jonglööri näyttää Marian kuvalle tämmösiä temppuja ja sitten se kuva muuttuu eläväksi. No, kirjailijalla on sitten lupa aina tulkita kaikennäköstä ja kuvitella asioita. Niin mä kuvittelen sen niin, että se maalari on nähnyt jonglöörin jossain markkinoilla. Ja se on tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, että se on halunnut myös kuvata sen kirkon seinään, koska tän jonglöörin asento on ihan oikea. Sillä on kädet ihan oikeassa semmosessa sirkusjonglöörin asennossa, sillä on polvet vähän koukussa niin kuin jonglöörillä on, ja sit sillä on semmonen erikoinen vaate. Mutta sitä mä en pysty sitten selittämään, että miksi tämä kuva on sakastin oven yläpuolella, siis siellä sakastin puolella eli se on viimeinen, jonka pappi näkee, kun se lähtee pitämään jumalanpalvelusta. Miks hänelle halutaan viimeseks näyttää jonglöörin kuva? Halutaanko viestittää, että älä möhlää, pidä pallot ilmassa? Vai halutaanko sille kertoo jotenkin, että kun olet papin tehtävässä, niin sinun ei pidä olla tämmönen temppuilija ja temppujen tekijä, vaan sinun pitää olla totisesti asiasi takana? En tiedä, mutta sielläpä se on.

Gyöngyi: Uskomatonta. Ja sitten on näitä tavallaan tiedon puutteesta johtuvia hauskuuksia, kuten viikunanlehti, joka pestään.

Anneli: Joo. Kun Aatami ja Eeva ajetaan paratiisista, niin eihän maalarit oo nähnyt viikunanlehteä, joten Aatami ja Eeva ovat nykäisseet saunavihdat intiimien paikkojensa peitoksi. Sehän on ollut paljon tutumpi.

Gyöngyi: Leijona…

Anneli: Leijona on siellä Danielin… Daniel joutuu leijonanluolaan ja siellä on tää evankelista Markuksen leijona. Ei ne oo nähnyt leijonaa, niin se on vähän – miten sen nyt sanois – niin kuin saukko, jolla on kynnet. Siellä on muitakin näitä eläimiä, joiden maalaamiseen ei oo taito riittänyt.

Gyöngyi: Yksisarvinen.

Anneli: Niin, yksisarvinen, se on muuten kauniisti maalattu. Se on yksi näistä. Mutta nyt kun olen siellä paljon käynyt ja paljon katsellut näitä kuvia, mä rupeen erottaan jo käsialoja. No, toi on ton taitavan maalarin ja toi on ton vähemmän taitavan.

Gyöngyi: Aha. Minua huvitti valtavasti tämä Jeesuksen ylösnousemuskuva.

Anneli: Joo, niin todellakin! Se on myös yks näitä maalarin hauskuuksia. Siinä on kuvattu, kun Jeesus helatorstaina nousee taivaaseen. Hän on siellä korkealla kattoholvissa ja nousee niin vauhdilla, ettei hänestä näy enää kuin varpaat ja vähän mekon helmaa. Hän on sujahtanut katon yli, katon halki siitä kohti taivaita. Ja siellä sitten opetuslapset ja naiset ihmeissänsä katselee, että mitäs tapahtui, tuonneko se meni?

Gyöngyi: Joo. Tässähän on siis ensinnäkin kuvattu koko historia, suunnilleen maailmansynnystä, Aatamista ja Eevasta viimeiseen tuomioon.

Anneli: Kyllä.

Gyöngyi: Ja toisaalta sitten pyhimystarinoita valtavasti. Mutta tää viimeinen tuomio oli jännästi kuvattu. Andreashan sen maalasi ja hän koko ajan työsti ja työsti sitä päivää ja ryyppäs välillä ja lepäili välillä ja teki vaikka mitä välillä, jottei tarvii maalata sitä viimeistä tuomiota.

Anneli: Joo, se kauhistuttaa häntä sen maalaaminen, samoin kun siis Colgatan tapahtumien maalaaminen kauhistuttaa, koska se on niin kamala kuva. Niin sitä hirvittää maalarina ryhtyä siihen. Siis mähän en ole maalari, mut mä oon pistänyt siihen maalaamisen kuvaamiseen sen, mitä mä tiedän kirjoittamisesta. Ja kirjoittamisessa on siis myös näin, että kun pitäis kirjoittaa jokin kauhea juttu – esimerkiks tossa Veriruusuissa, joka kertoo sisällissodasta, niin siellä on jaksoja, joissa viattomia ihmisiä teloitetaan – niin mä samalla lailla haluaisin lykätä sitä, mä en haluais tarttua siihen, koska toisaalta sitä ei voi kirjoittaa hyvin, jos sen kirjoittaa vaan kylmästi ja pinnallisesti ja päältä katsoen. Kyllä siihen tilanteeseen pitää mennä sisään ja miettiä, miltä niistä ihmisistä tuntuu ja, mitä siinä tapahtuu – ja se ei oo kivaa.

Gyöngyi: Kyllä. Andreas nimitti tätä maalarin säryksi.

Anneli: Joo, hän puhuu siellä loppupuolella semmosesta tavallaan, että maalarilla pitääkin olla joku särky. Hän tarkoittaa sitä, että kun maalari kokee jotain surua, menetyksiä, tämmösiä kohtalon iskuja, niin ne on tietysti kova juttu. Mutta hänelle maalarina tekee hyvää, että kun on sielussa joku särky, niin hän maalaa paremmin. Koska siitä seuraa se, että hän osaa maalata kuvan, josta joku, joka sitä katsoo, niin se tunnistaa semmosen saman säryn ja ajattelee, että, niin toi maalari on kokenut jotain samaa kuin minäkin. Ja sitten sillä tavalla se kommunikoi sen kuvan kanssa.

Gyöngyi: Jossakin sinä viittasit Aleksis Kiven erääseen mainintaan huumorista, muistatko?

Anneli: Ai joo. Tätä mä oon lainannut usein, koska hän sanoo niin viehättävästi, hän on loistava humoristi. Ja Kivi sanoo, että huumoria on kahta lajia, toinen laji on luontoraikasta ja toisen huumorinlajin lähteenä on paremminkin kärsitty haaksirikko elämänmerellä. Nää on hänen mielestään ne huumorinlajit.

Gyöngyi: Minä olen havaitsevinani tässä romaanissa ja sinun muissakin historiallisissa romaaneissa kumpaakin.

Anneli: Aha, se voi olla. Se voi olla.

Gyöngyi: Vai kumpaa sinä enemmän kirjoitat?

Anneli: No, kyllä mä varmaan enemmän semmonen haaksirikkoinen olen. Mutta monet humoristit tai koomikotkin, monella on siis menetyksiä. No, nyt hyppään asiasta, mutta näyttelijätär ja komedienne Tanhupallo, Kiti Kokkonen, hänhän puhuu jossain haastattelussa nyt, että hän on hyvin melankolinen ja masennukseen taipuvainen ihminen ja tekee ihanaa komediaa.

Gyöngyi: Juu-u, kärsimyksestä nousee parasta huumoria monesti ihan totta.

Anneli: Joo, ja kyllä se tekee sen, että ihmisen jotenkin semmonen luonne lavenee, kun tulee vastoinkäymisiä.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä. No, entäs sitten nämä pyhimystarinat?

Anneli: Joo, nehän on jänniä. Siis tuolla Hattulassahan on joku 70 pyhimystä, siis aivan valtava määrä, ja niistä hämmästyttävän paljon on naispyhimyksiä. Ja nää pyhimystarinathan on, ne kukoisti silloin ja ne on siis nykyihmiselle hieman koomisia. Ne on vähän semmosia supersankareita nää pyhimykset. Se menee aina saman kaavan mukaan nää legendat, että aina joku kääntyy kristinuskoon, sit hän hirveän vahvasti käännyttää muita siihen. Sit hän saa vallanpitäjien vihat päälleen. Sitten häntä kidutetaan erittäin kekseliäin konstein, mutta pyhimys kestää sen, kunnes sitten menettää henkensä ja sit hänestä tulee pyhimys. Ja nää on tosiaan aika hupaisiakin, että siellä on tämmösiä pyhimyksiä kuin Pyhä Ursula 11 000 neitsyen kera. Hän käy sitten pakanoita käännyttämään ja sitten siellä on Katariina Aleksandrialainen, 50 oppinutta pakanaa tulee häntä käännyttämään, mutta ei, Katariina käännyttää heidät kaikki. Ne on siis tämmösiä. ja yks mun suosikkini muuten on Pyhä Apollonia, joka on hammassärkyisten pyhimys. No, se oli varmaan ihan tarpeellinen pyhimys keskiaikana, kun ei mitään hammaslääkäreitä ollut, ainoa konsti oli vetää hampaat suusta. Niin häntä taas kidutettiin kiskomalla hampaita suusta ja nää pyhimykset tunnistaa aina jostain attribuutistaan eli jostain esineestä, jota ne pitelee, koska niillä ei mitään tämmösiä persoonallisia piirteitä ole. Ja siitä nää Hattulan maalauksienkin pyhimykset tunnistaa. Ja tällä Pyhällä Apollonialla on hammaspihdit, joita hän hyvin tomerasti pitelee ja niiden päässä, siellä hammaspihdin päässä on vielä hammas.

Gyöngyi: Joo, entäs tämä Kakukyl?

Anneli: Joo, hän on yhä Kakukyllä, hän on myös semmonen omituinen pyhimys, jota ei oo muualla kuin Hattulassa ja Lohjalla. Hän varjelee hiiriltä ja rotilta. Sen tekee myös pyhä Gertrud, joka on tunnetumpi ja, jota tuolla Turun puolessa paljon kunnioitetaan ja siellä on Kerttulinmäki, Pyhän Kerttulin kilta, joka on just tää Pyhä Gertrud. Mutta tää Kakukylla on tuntemattomampi ja siitä on monen näköisiä legendoja. Joissakin legendoissa se oli jopa nuori mies, useimmissa nuori nainen, jonka rotat syö elävältä. Ja sit hän varjelee sitä rotilta ja hiiriltä.

Gyöngyi: Miten Kakukylla tulee tähän tarinaan?

Anneli: Itse asiassa, kun mä jossain vaiheessa siellä Hattulan sakastin ikkunasyvennyksessä hoksasin sen maalauksen, niin siinä hetkessä mä hoksasin, että joo, tuo on ton Pelliinan omakuva. Se on hurja kuva. Siinä on siis nuori nainen, jota pitkin rotat kiipeilee ja yks esimerkiks roikkuu sen kädessä ja puree sitä. Niin mä aattelen, että se Pelliina on maalannut ton ja se on maalannut sen siksi – että hän on vähän tämmönen, että hänellä ei oo sukua, hänestä ei kukaan tiedä, mistä hän on kotoisin, häntä katsotaan vinoon, siitä puhutaan pahaa ja sitä ei pidetä ihan kunnon ihmisenä. Niin hän kokee tän tämmösen ihmisten pahansuopuuden ikään kuin rotan syömiseksi.

Gyöngyi: Kyllä.

Anneli: Sieltä se tulee. Ja siitä tulee muuten se nimikin. Mä hoksasin heti siinä, että joo, sen kirjan nimi täytyy olla Rottien pyhimys, josta taas kustantamossa ei tykätty yhtään. Ne juuri sanoi, että tuon nimistä kirjaa on mahdoton myydä, mutta kyllä ne myöntyi siihen sitten, kun mä vaan pidin pääni.

Gyöngyi: Kieltämättä, jos ajattelet Rottien pyhimys, hyi. Ja toinen kirja Pyöveli, voi ei, kuka tällasia kirjoittaa ja kuka tällasia lukee. Toinen pictor on ainakin ikuistanut itsensä.

Anneli: Juu, kun näistä ei oo jäänyt siis mitään faktoja näistä maalareista ittestään. Olispa ollut kiva, kun ois jäänyt joku tilauskirja tai lasku tai joku, mut ei oo jäänyt. Sen sijaan nää maalarit on maalanneet oman kuvansa, sekä Lohjalle että Hattulaan, ja se on viehättävä kuva. Se on kuva, jossa maalari keikkuu tämmösellä kiikkerällä telineellä ja sen takana on tämmönen paholainen, joka puhaltaa lieskoja niskaan ja yrittää puhaltaa hänet telineiltä. Ja toisella puolella on Neitsyt Maria, joka ottaa häntä kädestä kiinni, jotta hän ei putois. Ja Lohjan kirkossa tää ilkityö on päässyt vähän pidemmälle jo, toi piru on rikkonut ne tellingit ja se maalari putoaa. Mut se ottaa kiinni Neitsyt Marian vaipasta ja pelastuu sillä tavalla. Mä mietin sitäkin, että oisko oikeesti tapahtunut joku tämmönen, että sieltä ois joku pudonnut ja kuin ihmeen kaupalla sit selvinnyt hengissä, koska ne on kaks tämmöstä kuvaa. Sehän on paljon mahdollista, jos miettii, minkälaisia sen aikaiset tellingit on ollut, ja kauheen korkeelle täytynyt kiivetä.

Gyöngyi: Ja pelottavia, kyllä.

Anneli: Ja sit mä ajattelen tästä kuvasta myös niin, että he on halunnut tehdä tiettäväksi, että me olemme maalanneet nämä kuvat. Ja teimme sen henkemme kaupalla, se oli vaarallista työtä.

Gyöngyi: Ja symboloiko se samalla myöskin sen pahan ja hyvän taistelua?

Anneli: Niin, että kumpikin, siellä on toisella puolella se Piru ja toisella puolella Neitsyt Maria.

Gyöngyi: Joo-o, hieno ajatus, että aina ilmeisesti ihminen on halunnut ikuistaa itseään.

Anneli: Niin, ja ihminen on aina halunnut myös muuttaa kokemansa maailman kuviksi. Ja sitten jos ajatellaan nää luolamaalaukset, kun ne maalaa sinne biisoneita ja härkiä. Tai Suomessakin on näitä hirvihahmoja ja ihmishahmoja näissä kalliomaalauksissa, niin ihmisellä on joku semmonen tarve muuttaa kokemansa kuviksi.

Gyöngyi: Joo, kyllä. Yks asia on tästä historiallisen romaanin kielestä, jota minä en oo ikinä uskaltanut kysyä. Tiedetäänhän, että keskiajan ihmiset olivat yhtä fiksuja kuin me, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta miten on, että käytännössä kaikkien historiallisten romaanien kieli on tällasta tietyllä tapaa naiivia, humoristista, kovasti erilaista? Miten se kieli löytyy? Kun sä kirjoitat tuolla kielellä, tuolla tyylillä, että sä jotenkin mukautat sitä esikuvien kieleen vai miten se kieli syntyy? Ja miksi on näin?

Anneli: Mehän ei tiedetä, kuinka ne ihmiset on puhunut, tietenkään meillä ei oo siitä aavistustakaan. Keskiaikaisia tekstejä on toki säilynyt ja niitäkin olen lukenut, mutta se on kirjoitettua kieltä. Se on ihan jotain muuta kuin se rahvaan puhuma kieli. Sitä ei oikeastaan voi muuten muuta kuin yrittää löytää semmonen poljento ja klangi ja tietysti, että yrittää varoa liian moderneja sanoja. Mutta eihän sitä kuitenkaan voi kirjoittaa mitään Agricolan kieltä, koska sitä ei kukaan jaksa lukee. Sitä täytyy vaan sitten jotenkin tasapainoilla sen kanssa. En oo tuota tullut aatelleeksi, että se vaikuttaa nuivilta. Varmaan on näin.

Gyöngyi: Juu, jollakin tavalla. Mutta se on eräs näitä historiallisten romaanien tyyli ja toinen tyyli on minusta semmonen, että tätä kirjoittaa vaikka Waltari, Waltarin kielessä on tätä samaa poljentoa minun mielestäni kuin sinun kielessä. Ja sitten toisaalta – no, toki se on käännöskirjallisuutta – vaikka Hilary Mantelin Susipalatsi, ootko lukenut?

Anneli: Oon lukenut, joo.

Gyöngyi: Ja muut, niin niiden kieli on aivan toisenlaista ja se on sitä jännää filosofista, mutta toisaalta se ei oo rahvaan kieltä ollenkaan, tuntuu siltä.

Anneli: Meinasin just sanoa, että hänellä on nää henkilöt on oppineita tai sitten ne on ihan vallan huipulla. Mulla on tämmösiä rahvaan ihmisiä. Ja mulla oli kyllä ongelma siinä, kun mä mietin – kun mä rupesin kirjoittamaan – mä mietin, että millä mä tiedän tarpeeksi tästä keskiaikaisesta teologiasta. Siitähän on kuitenkin kysymys, kun kirkkoa maalataan, kunnes mä hoksasin, että ei mun tartte tietää enempää kuin nää maalaritkaan eikä ne oo mitään siis jumaloppineita. Ja sitten oli vielä tämmönen kiva sattuma, että löysin… siis birgittalaismunkki Jöns Budde on kääntänyt siis teologisia tekstejä, ja sitten taas Marko Lamberg on kääntänyt ne suomeen. Ja ne oli kauheen mielenkiintoisia. Sieltä mä löysin kauheen paljon semmosta. Siellä on tämmönen tyyppi kuin Lucidarius, joka selittää sitä keskiaikaista teoriaa. Ja hänellä on vielä semmonen, hän käyttää tätä hyvin nykyaikaista tekniikkaa: usein kysytyt kysymykset. Se esittää aina kysymyksen ja sit se antaa siihen vastauksen. Ja se on aika tylyä, että justiin näistä ilveilijöistä, jonglööreistä se kysymys on, että pääsevätkö ilveilijät taivaaseen? Eivät pääse. He joutuvat helvettiin, jossa heille ilveillään ja heitä pilkataan ikuisesti. Kärsivätkö vanhemmat, kun näkevät lastensa palavan helvetissä? Eivät kärsi. He katselevat sitä kuin kalojen kisailua.

Gyöngyi: Apua!

Anneli: Se on hyvin tiukka tyyppi tämä Lucidarius ja nykyihmisen silmissä aika huvittavakin. Mutta siitä sai hyvän tämmösen kuvan, mitä joku alkeellinen teologia olis voinut olla, mutta teologi kuitenkin.

Gyöngyi: Näitä sitten siihen seuraavaan kirjaan, kiitos. Sitten tää kieli on älyttömän rikas, ja kirosanat, kiroilu ja tämä alakieli on aivan huikeaa. Mistä nämä on peräisin?

Anneli: Mullehan on sanottu, että aiku sä oot keksinyt solvauksia. Mä en oo keksinyt yhtään, ne on kaikki alkuperäisiä. Ne on siis keskiaikaisia haukkumanimiä, kaikki nää kupinnuolija, rappujenlakaisija, käärmeen suolaaja, surkoperse, joka on hyvä. Siellä on siis vaikka mitä. Ja nää on semmosesta – se on semmonen turkulainen tutkija Veli-Pekka Toropainen, joka tutkii 1600-luvun Turkua, ja se tutkii siis näitä käräjäpöytäkirjoja. Ja nää on sieltä. No, miks tämmöset haukkumanimet on käräjäpöytäkirjoissa? No, siks koska keskiaikaisille ihmisille kunnia oli hirveen tärkee asia. Ja siinä kävi näin, että jos joku Magdalena Jaakobintytär haukkui naapuriaan Sofia Johanneksentytärtä kolmen markan huoraksi, niin siitä mentiin käräjille. Ja sitten kirjuri kirjoitti muistiin, millaisia nimityksiä on käytetty. Sieltä se Toropainen ne löytää. Ne on todella värikkäästi ja luovasti käytelleet kieltä.

Gyöngyi: Ja sinä kävit kiroilukoulua?

Anneli: Niin, toinen, mistä mä sain apua – se oli tietysti ruotsiksi ja ne piti kääntää – niin tämmönen Skogklosterin linna piti kesällä 2020 kiroilukoulun, niin joka viikko ne opetti uuden solvauksen tai kirouksen, ja mä tietysti katselin niitä netistä ja sieltä sitten löytyi kaikennäköistä mielenkiintoista.

Gyöngyi: Jossain sanoit, että se surkoperse on sun suosikki.

Anneli. Juu, se on mun suosikkini. Mun mielestä se on niin kuvaava, kun joku luuseri on paljon tylsempi, et samaa asiaa se tarkottaa, mutta tämä on minusta. Sietäis ottaa laajalti käyttöön.

Gyöngyi: Kyllä, näin sitä vois tehdä, lista, ja sit alkaa levittää nykyisten sijasta, niin olis paljon värikkäämpää.

Anneli: Näin olis. Meillä on turhan kapea tämä haukkumissanasto.

Gyöngyi: Voisimme jatkaa sinun, ei, kun nyt jos sopii, niin voisit lukea pikkuisen, pari pätkää, tai pätkän ainakin tästä Rottien pyhimyksestä.

Anneli: Joo, mä luen, vaikka tämmösen pätkän, missä tää Andreas Pictor, joka on siis kuuluisa maalari, niin hän miettii maalaamista, ja maalaamisen ajattelemista. Ja hän ajattelee näin, että aloittamisen hetkellä maalari tunsi suurta voimaa ja onnen autuutta, mutta myös musertavaa kelpaamattomuutta, ja taidottomuutta. Kirkon koskemattoman puhtaat seinät, huikaisevan korkealla siintävä katto, syntymistään odottavat kuvat, maailman alku ja loppu, koko kristinoppi. Maalaaminen jumalalle kunniaksi, kirkkokansalle iloksi ja opetukseksi, sekä kirkolle kallisarvoiseksi työksi. Kalkkiseinä oli armoton, mitä siihen maalattiin, se pysyi. Seinä ei sallinut erehtymistä. Hänenkö kätensä pystyisi työn tekemään ilman virhettä, ilman väärin arviointia, täydellisesti. Hänkö osaisi sijoittaa kuvat tasapainoisesti niin, ettei kirkon toinen seinä tuntunut painavammalta, kun toinen, ja värien kirkkaus, ja tummuus, kuvien ilo ja tuska rinnastuisivat, ja antaisivat toisilleen voimaa, mutta pysyisivät erillään. Riittäisivätkö hänen voimansa valtavaan urakkaan. Andreas tunti äkkiä itsensä vanhaksi. Ensin sitä oli liian nuori ja taitamaton maalaamaan vaativia töitä, Sitten pitikin johtamaan ryhmää, ottamaan vastuu kokonaisesta kirkosta, ja seuraavaksi oli liian vanha. Martinus oli parhaissa voimissaan, muttei vielä maalarina. Hän oli taitava, varsinkin piruja maalatessaan, mutta jokin sykintä hänen kuvistaan puuttui. Se tulisi, jos Martinus ei tyytyisi siihen, mitä osasi, vaan jaksaisi vaatia itseltään yhä parempaa, yhä taidokkaampaa kädenjälkeä, jos hän kohoaisi maalaamisen pyhään korkeuteen, ja yrittäisi ymmärtää sen tarkoituksen. Mutta nytkin Martinus rynkytti Vilpun kanssa maalaustelineitä, mittaili katseellaan holveja, ja puhui makkarasta. Maalari kehittyy vanhuuteensa asti, mutta jokaisen työn edessä hän oli vasta-alkaja. Maalarin oli pakko joka kerta yrittää enemmän, kuin mitä osasi, ja mihin pystyi, ja niin tehdessään ei voinut olla varma. onnistuisiko, vai olisiko tulos huono ja ruma, eikä tehtyä saanut seinästä pois. Kuvat piti maalata niin, että katsoja liikuttui. Ymmärsi pyhimyksen ihmisluonnon, mutta myös sen ylittävän rohkeuden, ja uhrautumisen, uskon lujuuden. Katsojan piti kuvista ymmärtää jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen. Mikä elämässä on tärkeää, ja mikä pitää heittää pois, ja mikä kaikkia kerran kohtaa. Katsojan oli nähtävä elämän tuska ja kärsimys, koko elämän mittainen ponnistelu. Sen ilo ja onni, ja vääjäämätön loppu, kuolema ja tuomio. Maalarin piti saada yhteys näkymättömään, ja tehdä se näkyväksi. Luoda kuva siitä, mitä silmä ei tavoittanut. Miten ihmeellinen oli se hetki, kun aivoista vierivä ajatus ja sydämestä purkautuva tahto yhdistyivät, ja väristen virtasivat käsivartta pitkin sormiin, ja niistä siveltimeen niin, että maalari, sivellin ja maalaus olivat jumalallisessa ohjauksessa yhtä. Maalaaminen tarvitsi hiljaisuutta. Maalliset äänet häiritsivät, sekoittivat mielen. ja pilasivat taidon. Kirkkoon kuuluivat vain sianharjastupon sihinä, nahkarievun rahina, siveltimen lähes äänetön liuku, morttelin kalkutus, jauhaantuvan värin ratina, tai kalkkiveden loiskahdus. Maalarin ähkäisy ja huokaus, askeleen tömähdys ja laahaava ääni hänen siirtäessään työvälineitään. Tämä oli paras ja pelottavin hetki, kaikki oli mahdollista, kaikki oli vasta alussa. Kuvat ja värit leijuivat kuvitelmina mielessä, ja mielikuvat olivat aina kauniimmat ja täydellisemmät, kuin lopputulos.

Gyöngyi: Taiteilijan ars poetica.

Anneli: Niin ehkä.

Gyöngyi: Miltäs tuntui, kun annoit tämän kirjan pois käsistäsi?

Anneli: No, se tuntuu aina vähän murheelliselta. Tässähän myös nää maalarit, että kun ne saa sen työn valmiiksi, ja sitten niiden pitää, se on niiden omaa niin kauan, kun ne maalaa. Mut sitten, kun ne on valmiit ja niitten pitää antaa se seurakuntalaisille, antaa pois, niin se on vaikea hetki. Ja niinhän se Andreas Pictor, kun se on melkein valmis, niin se rupee vatkuttaan siinä ja vetkutteleen, se ei millään tahdo saada sitä valmiiksi asti, koska silloin sen pitäis luopua niistä. Niin kyllä se on vähän kirjoittajalla, ainakin minulla se on sama, että sitten, kun kirja on valmis, niin sillä lailla valmis, että se on nyt esine, eikä sille tehdä enää mitään, niin se on sillä lailla murheellista, että omasta elämästä lohkeaa niin iso pala pois. Sitä on ollut monta vuotta jotenkin tekemisissä tän projektin kanssa, on tehnyt ja edistänyt sitä, ja on ollu joku homma, johon on ollu kaikki energia, ja huomio keskittynyt, sitten sitä ei ookaan. Siitä tulee sellanen tyhjä olo, että mitäs nyt?

Gyöngyi: Miten nopeasti pystyt ottamaan seuraavan haasteen?

Anneli: No, ei kovin nopeesti, että mä usein teen sillä tavalla, että sitten romaanin jälkeen teen jotakin muuta. Saatan tehdä lastenkirjaa, ja nyt esim. mä kirjoitan näytelmää, että ei oikein toiseen romaaniin, siinä pitää pitää tauko, ennen kun pystyn.

Gyöngyi: No niin, palataan sitten varhaisempiin aikoihin, elikkä sun toinen romaani tämän Piru, Kreivi, Noita ja Näyttelijä jälkeen oli Pyöveli. Taas semmonen luotaan työntävä nimi.,

Anneli: Joo. Nää tahtoo olla nää mun kirjan nimet. Ja mulla on tosiaan Pyöveli, Lahtari, Veriruusut, että tämmöstä aika väkivaltaista ja veristä meininkiä on kyllä.

Gyöngyi: Miksi näin paljon väkivaltaa?

Anneli: En tiedä, en tiedä, en ole yhtään väkivaltainen ihminen, mutta ehkä siinä on just se, että mä mietin sitä, miksi, miten, et miten se voi olla, että ihmisissä on niin suuri viehtymys väkivaltaan. ja miten se väkivalta kaikkialla on. Mä oon varmaan jotenkin kummeksun sitä, ja yritän selvittää miksi.

Gyöngyi: Joo. No, tämä Pyöveli romaani tapahtuu hieman myöhemmin, 1600…

Anneli: 1600-luvun lopulla, 1700-luvun alussa.

Gyöngyi: Joo. Niin se on jännä, että näiden kaikkien taustalla on sitten oikeita historiallisia henkilöitä, että tossa äsken oli Åke Todd ja. Tässä nyt on oikeastaan kolme päähenkilöä, kolme miestä, joita kohtalo tavallaan ajaa, paitsi, että yksi ottaa käytännössä kohtalon omiin käsiin. On tää Pyöveli, joka on pyövelin poika, ja sanookin heti alussa, että kun papin pojasta tulee pappi, pyövelin pojasta tulee pyöveli. Sit on tuomari, ja apteekkari, joka on, joka ei ollut apteekkarin poika, vaan, ja heidän kolmen elämää. Heidät naiset myöskin tässä on. Niin kerrotko vähän näistä henkilöistä?

Anneli: Joo. Siinä on niin kun kolme miestä, ja se oli mulla heti alussa jotenkin se kuva, että miten ne on tämmösissä, ne on kaikki toisistaan riippuvaisia, että se on tämmönen kehä, joka menee niin, että tuomari antaa sen tuomion. Ja pyöveli panee sen toimeen. Ja apteekkari tulee kuvaan siinä, että tähän pyöveleihin liitty hirveen paljon taikauskoa, ja näiden mestattujen kaiken näköisillä ruumiin jäsenillä kuviteltiin olevan parantavia ominaisuuksia, että tämmöstä taianomaista voimaa. Ja sitten tää tuomari sairastuu, ja hän joutuu sitten käyttämään, apteekkari ostaa näitä pyöveliltä kaikennäköstä ruumiin jäsentä, ja tekee niistä rohtoja, joita se myy sitten taas sille tuomarille. Ne on tämmösessä kehässä toisistaan riippuvaisia.

Gyöngyi: Ja toisaalta kaikki, jokainen heistä päättää elämästä ja kuolemasta omalla tavallaan.

Anneli: Tavallaan, kyllä.

Gyöngyi: Joo. Sitten tämä pyövelin poika, josta tulee pyöveli, hän lähtee oppia hakemaan Lyypekistä.

Anneli: Joo.

Gyöngyi: Elikkä hän on hyvinkin oppinut, ja ammattitietoinen ihminen.

Anneli: Joo. Näitten pyöveleitten, vaikka se oli siis hyvin ansaitseva, se tienas hyvin nää pyövelit. Mutta siihen ammattiin ei ollu helppo saada ihmistä, että ei ollu tunkua. Ja siihen jouduttiin kahta tietä. Ja toinen oli se, että joku kuolemaan tuomittu rikollinen, sille annettiin kaks vaihtoehtoa, menetkö hirteen, vai ryhdytkö pyöveliksi. Ja siinä aika moni sitten tietysti ryhtyi. Mutta aika kova kohtalo oli tosiaan näillä pyövelin lapsilla, että jos ihminen syntyi pyövelin pojaksi, niin hänestä siis varsin suurella todennäköisyydellä, hänellä e ollu muuta ammatin mahdollisuutta, kuin pyöveli. Ja pyövelin tyttäristä tuli pyövelin vaimoja, tai huoria, että ne oli tämmösiä niin kun syrjittyjä ihmisiä kuitenkin.

Gyöngyi: Joo, ja tää on järkyttävä, kun isinä kerrotaan, että kun tää pyövelin poika, josta tulee pyöveli, ja joka on se Johan on se päähenkilö, niin hänhän on olevinaan ainokainen lapsi. Mutta selviää, ettei olekaan.

Anneli: Joo, joo, koska hänen äitinsä….

Gyöngyi: Tämän verran voi kertoa.

Anneli. Voi kertoa, että äiti on niin pelännyt niitten lastensa puolesta, että hän on katsonut paremmaksi, etteivät ne elä.

Gyöngyi: Eli surmannut kaikki vastasyntyneet pienokaisensa, paitsi tämän viimeisen.

Anneli: Niin.

Gyöngyi: Aika järkyttäviä. Ja, että miten pyöveliä syrjitään ja hän ei pääse edes kapakkaan. Joutuu juomaan oluensa kapakan ulkopuolella.

Anneli: Joo. Ja kirkkoon hän pääsee, mutta sen pitää istua omalla penkillään muiden takana. Ja sitten pyövelillä saatto olla, että hänellä oli semmonen asu, kaksivärinen, että kaikki tunnistais, että se on pyöveli. Ja esim. se, että ihminen ei, kunniallinen ihminen ei voinut siis juoda samasta tuopista pyövelin kanssa, että siellä, esim. Turusta löytyy just tämmösiä oikeudenkäyntejä siitä, kun jotakuta on väitetty, että olet juonut pyövelin kanssa samasta tuopista. Ja se on niin kauhee solvaus, että siitä mennään käräjille. Ja sitten se on pitkällinen oikeusjuttu, jossa todistetaan, onko se nyt juonu samasta tuopista, vai eikö se nyt ole juonu. Se on ollu hirveä vahva stigma sillä pyövelin ammatilla. No, ymmärrettävää, kauhea ammatti.

Gyöngyi: Kauhea ammatti. Toisaalta tämä meidän sankari tekee sen todella hienolla tavalla. Elikkä hän jopa neuvottelee kuolemaan tuomittujen kanssa, tai hän lupaa heille, että hän tekee, mestaa armeliaasti, sillain, että mahdollisimman vähän kivuliaasti. Elikkä se pyövelin ammattitaito tavallaan.

Anneli: Kyllä. Ei ne siis olleet mitään sadisteja. No, oli siellä ihan hullujakin, ja tietysti tää oli niin kova ammatti, että se saatto siis horjuttaa mielenterveyttä. Ja esim. on hyvin kaikkialla todistetaan sitä, kuinka hirveästi pyövelit joi. Se oli tietysti ainoo tämmönen hermojännitystä, stressiä lieventävä asia. Mutta siis ihan niin kun työsuojelullisista syistä ei ollu niitten mitenkään syytä kiusata erityisesti sitä mestattavaa, vaan ne yritti tehdä sen niin kun nopeasti, ja jopa kivuttomasti, et niillä oli tämmösiä omia konsteja. Esim. oli semmonen, saksaksi se oli henker hand, pyövelin käsi, että kun oli vielä tätä, että poltettiin elävänä, mitä Suomessa ei tehty, Suomessa tapettiin ensin, sit poltettiin. Niin pyöveli siis saatto tehdä näin, että se kuristi sen niin kun huomaamatta sen uhrin, että se kärsi vähemmän. Tai kun oli tämmösiä julmia rangaistuksia, kuten elävältä hautaaminen, niin pyöveli niksautti niskat nurin. Ja sitten oli vielä siis, puhuivat suolaaminen, tarkoitti sitä, että sen poltettavan niin kun rinnalle ripustettiin ruutipussi, joka räjähti, ja se ihminen kuoli siihen, ei niin kun poltettu kuoliaaksi. Aika karmeita, mutta ne oli niin kun tarkoitettu helpottamaan. Kyllä niillä tarkoitus oli.

Gyöngyi: Kyllä joo, ja näitä Lyypekissä opetettiin oikein?

Anneli: Juu, mä oon aatellu, et hän kävi opissa siellä. Koska, no, Euroopan pyöveleistä tiedetään aika paljon, niin mä senkin takia sitten halusin Eurooppaan.

Gyöngyi: Oli huvittava, kun he harjoitteli kaalin päillä.

Anneli: Joo, se on ihan totta, ne harjoitteli kaalin päillä, ja raparperin varsilla ensin. Ja sithän tää mun pyöveli, kun ne joutu antamaan siis mestarinäytteen, että he pystyy teloittamaan, ennen kun ne saatto saada pyövelin viran. Niin tän saa myös tämmöseksi harjoituskappaleekseen sian, joka on tehnyt henkirikoksen. Ja se on ihan todellinen tarina. Niitä voi olla enempikin, mutta siis sika oli päässyt juoksemaan vapaasti. Ja se oli tappanut lapsen. No, sika joutui siitä tuomiolle, ja sit sika tuomittiin sitten menettämään henkensä tästä murhatyöstä, ja se menettikin sitten päänsä. Ja siitä on siis olemassa lasku, jonka pyöveli on kirjottanut siitä. Jossa on sitten, että sian ylläpito viisi markkaa, sian kuljettaminen paikalle, nahkahansikkaat ja sian mestaus kisällin suorittamana. Se on.

Gyöngyi: Ja sitä sikaa ei saanut syödä?

Anneli: Niin, olis sen saanu kai syödä, mutta niitä vähän ilkeetti tämmöstä murhasikaa syödä, niin ei ne saattanut.

Gyöngyi: Joo. Aika rajuja kidutusmenetelmiä näissä sinun kaikissa kirjoissa on, että ihan välillä oikein päätä huimas.

Anneli: Joo, vaikka en oo ihan niitä kaikkein kauheimpia sinne edes laittanut.

Gyöngyi: Kiitos.

Anneli: Mutta siellä on kyllä esim. tämmönen juttu on, että siis nää, Suomessa ei varsinaisia noitavainoja ole ollu, kun kahdessa paikassa, Ahvenanmaalla, ja ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

Gyöngyi: Miksi juuri ruotsinkielisellä?

Anneli: Siellä on kyllä siis kidutusta harjoitettu. Mä luulen, tai siis se oli näin, että noitavainot oli siis tieteen viimeinen sana. Se oli tieteellinen juttu. Tiede oli todistanut, että on olemassa tämmönen salaliitto, noitien salaliitto, jonka ne on tehneet saatanan kanssa, ja sen salaliiton tarkoitus on kumota jumalan maailman järjestys, ja asettaa tilalle saatanan maailman järjestys, Joka on tietysti hirvittävän vaarallista, jota oli 1700-luvulla. Miettikääpäs jotain Q’Anon salaliittoja, kyllä muistuttaa aika lailla. Ja tähän se perustu sitten, että niitä ruvettiin etsimään näitä salaliittolaisia, eli näitä saatanan kanssa liitossa olleita noitia. Ja se tuli Ruotsista tää ajatus, niin sen takia se tuli tälle ruotsinkieliselle alueelle.

Gyöngyi: Kyllä. Ja onneksi loppui suhteellisen lyhyeen.

Anneli: Joo, se ei ollu kauan, eikä se ollu niin hurjaa, kun Ruotsin puolella. Mutta kuitenkin kyllähän se ihan silmitöntä oli. Ja meillä ei ollu semmosta, mitä oli Ruotsin puolella, joka on kanssa aivan, siis ihan järjestön systeemi. Siellä oli tämmösiä näyttöpoikia, ja näyttötyttöjä, että kun kuviteltiin, että ne noidat menevät siis juhliin Blåkullaan, taikka Suomessa Kyöpelinvuorelle, tälle saatanan juhliin, ja he vievät sinne viattomia lapsia mukanaan annettavaksi paholaiselle. Niin sit niin kun etsittiin tämmösiä lapsia, jotka oli muka ollu niissä juhlissa, ja sanottiin, että näytäpä nyt, ketä näit siellä? No, lapsi, joka tuntee ittensä tärkeeksi, niin sehän menee, et juu, toi oli, ja toikin, tuokin. Ja se oli selkee todistus, joka oli ihan kauhee. Sen verran niitä oli Suomessakin, että yks onneton poikalapsi ilmianto oman mummonsa, ja sitten katu sitä myöhemmin, että ei se ollu. Mutta se oli sitten myöhästä enää.

Gyöngyi: Onks näissä tarinoissa pieni silmänisku nykyaikaan?

Anneli: No, yhteyksiä voi aina löytää, että kyllä mä esim. just aattelen sitä, että niinpä, nykyään on paljon tehokkaammat tavat levittää näitä juttuja. Mutta siis ihan yhtä älyttömiä tämmösiä salaliittotarinoitahan on.

Gyöngyi: Juu, ja muistelen, vaikka 80–90-luvun, kun oli näitä insestiaaltoja ja pedofiiliaaltoja, joilla käytännössä ihmiset syytti, siis, joka nousi oikein hysteriaksi asti.

Anneli: Aivan. Ja sitten 80-luvulla oli vielä saatanan palvonta-aalto yhteen aikaan. Siis nyhdettiin saatanan palvojia sieltä sun täältä. Ja sitten yhtäkkii ne katos. Tämmösiä kummallisia, siis tämmöstä hysteriaa aina syntyy välillä.

Gyöngyi: Joo. Opitaanko mitään?

Anneli: Niinpä, niinpä, toivottavasti opitaan, mutta aina välillä tulee se mieleen, että niistä ei opita yhtään mitään.

Gyöngyi: Joo. Tieteellisesti kai on osoitettu, että nykypäivänä maailma on kokonaisuudessaan kuitenkin paljon demokraattisempi.

Anneli: Ja meillä on se laki, mistä alussa sanoit, että meillä on kuitenkin. Ja aina, kun vaaditaan, että kansan oikeustaju vaatii sitä ja tätä, niin mä aina aattelen, että onpa hyvä, ettei mennä kansan oikeustajun mukaisesti. Kyllä tulis toriparlamentteja, ja äkkinäisiä tuomioita kovasti, että se on todella hyvä, että meillä on, vaikka onkin vähän kankee oikeusjärjestelmä, ja laki, jota noudatetaan.

Gyöngyi: Kyllä. Joo, millaisia nää noidat oli?

Anneli: No, nehän oli, enimmäkseen oli, niin, no, ei oo kai kumma, että ne löytyy aina useimmiten siitä köyhästä porukasta. Harvemmin oli tämmösiä vallasrouvia, tai. Kyllä niitäkin oli, että oli esim. yks papin rouva, joka joutu, mut hänen miehensä sit onnistu hänet siitä pelastaan. Mutta ne oli usein siis semmosia, joilla ei ollu esim. vahvaa sukua turvana. Tai, jotka oli muuttanut jostain. Ja semmosten kimppuun oli helppo käydä. Ja siten tietysti oli myös nää, ja siis käytti tämmösiä vanhoja lääkintäkonsteja, niin niitä oli helppo myös väittää, että ne harjoittaa noituutta. Ja sit tosiaan, niin jotkut Suomen noituutta tutkineet sanoo, että no, ei siellä mitään kidutusta harjoitettu. Jaaha, no, minkähän takia sitten oli niin, että ensin ne teki tunnustuksen, ja sit, kun ne joutu oikeuteen, niin ne peru kaiken, mitä ne oli sanonu. Kyllä musta se kertoo ihan siitä, että se tunnustus on kiduttamalla saatu. Ja sit, kun ei enää oltu siinä tilanteessa, niin ne sen peruivat.

Gyöngyi: No, mä sitten mietin tarinan yhtä kohtaa, jossa on tää pyöveli, joka on rakastunut yhteen tyttöön. Mutta ei voi saada häntä omakseen, kun hän on pyöveli, tyttö ei huoli. Mutta, kun tyttö vedetään sitten oikeuteen noituudesta, niin sitten tää pyöveli saa pelastaa hänet roviolta menemällä hänen kanssaan naimisiin. No, mutta tarinan, siis se, mitä mä tässä luin järkyttyneenä, tai, mikä oli tässä järkyttävää oli se, että pyöveli, joka oli ammatistaan huolimatta maailman hellin ihminen, niin sitten yhtäkkiä hän alkaa pahoinpidellä vaimoaan. Niin tää vie minusta meidät aasin siltaa pitkin jo sinun näihin toisiin romaaneihin, seuraaviin romaaneihin, tai nykyhistoriallisempiin vai?

Anneli: No, mä ajattelen niin kun näin, että siinä on semmonen, että minkä takia ihan järkevä, ja kunnollinen ihminen, niin kohtelee niin huonosti sitä vaimoansa. Niin siinä on se, että se vaimo ei halua sitä, et hänellä ei ole konstia, millä hän pääsis siihen, jotenkin sais, pystyis vaikuttamaan tähän vaimoonsa. Ja sit, kun sanat loppuu, niin sitten lyödään. Se on semmosta voimattomuutta, että hän tuntee. Kun se joutuu niin kun pakolla sen pyövelin vaimoksi ja jotenkin se varmaan kehonkieli, ja muu sitten kertoo, että hänelle on vastenmielistä olla siinä vaimona. Niin se sitten aiheuttaa sen, että tää alkaa sitä lyödä.

Gyöngyi: Mutta onko tässä sekin, että meistä jokaisesta voi tulla tavallaan hirviö, tai ainakin aggressiivinen, pahoinpitelijä, murhaaja, mikä tahansa.

Anneli: No, siis sehän on ainakin, että kyllä jokaisessa on kyky väkivaltaan. Eri asia sitten, että kuka sitä käyttää, ja kuka ei. Mutta sitä on turha aatella, että jotenkin, että se paha olis jossain tuolla, jossain muualla, mutta ei meissä hyvissä ihmisissä.

Gyöngyi: Kyllä. Voisitko lukea tästäkin pienen pätkän.

Anneli: No, mä ajattelin, että mä luen tämmöset pätkän tästä, kun näihin pyöveleihin liitty kauheesti taikauskoa. Koska ajateltiin näin, että, kun ihminen siis teloitetaan, niin häneen jää käyttämätöntä elämän voimaa, ja sen käyttämättömän elämän voiman voi ottaa sitten käyttöön, ja tota haltuunsa, jos saa jotain siitä teloitetusta. Esim. teloitetun veri oli, että sitä ihmiset ihan seisoivat kupin kanssa siinä lähellä, että jos sais edes vähän, koska se piti epilepsiaa parantaa se teloitettavan veri. Niin tässä on nyt siitä, mitä kaikkea pystyttiin näillä teloitetun ruumiinosilla tekemään. Hirttoköyden pätkät antavat suojaa varkaita ja murhamiehiä vastaan. Se, joka saa haltuunsa varkaan peukalon vielä lämpimänä voi varastaa kiinni jäämättä. Kuolemaan tuomitun hampaista ja sormista tehdyt kalut suojaavat sotamiestä kuulalta, ja miekalta. Lämpimänä juotu mestatun veri parantaa langettavaisen taudista, ja mielitaudista, mikä johtuu siitä, että kesken ikäänsä kuolevan vereen ja ruumiiseen jää paljon käyttämätöntä elämän voimaa. Joskus vaivaiset yrittivät tungeksia lähelle mestattavaa kurottaen kuppejaan ja lusikoitaan, jotta edes pisara verta pirskahtaisi niihin. Sormi olut- tai viinitynnyrissä tekee juomasta erinomaisen maukasta. Mutta jos tynnyriin heittää mestatun salaisen jäsenen, se tuottaa suuren menestyksen krouvarille. Kysyin, tunsiko pyöveli Alruunan, joka saa alkunsa hirtetyn siemenestä, kasvaa hirsipuun alla, ja huutaa hirvittävällä äänellä, kun se kiskotaan maasta niin, että ihmisen on tukittava korvansa, jotta ei Alruunan huuto häntä tappaisi. Pyövelin poika sanoi sellaisen olevan harhaoppia. Hän ei ollut koskaan löytänyt Alruunaa hirsipuun alta. Sen sijaan hän mainitsi hyvinä lääkkeitä mestauspaikalla kasvavat juuret, jotka ovat imeneet voimansa syyttömänä mestattujen kyynelistä. Neitsyen veri on myös vahva lääke moneen vaivaan, mutta neitsyitä mestataan harvoin, hän tiesi. Ja sitten oli yks, se ei ole tässä, mutta oli vielä siis tämmönen erityisen vahva troppi oli syyttämänä mestatun neitsyen kyyneleet, että kysyä sopii, mistä pihakaivosta niitä vintattiin, mutta hinta oli kova.

Gyöngyi: Joo. No niin, sitten, jos mennään näihin toisenlaisiin, lähihistorian kirjoihisi. Nää on tavallaan sisarteokset. Suunnittelitko niitä alun perin kaksi?

Anneli: En, en. Tää Veriruusut, eli punakaartin puolella taistelleet aseelliset naiskomppaniat. Sitä mä olin miettinyt tosi kauan, toimittaja-aikoinani se aihe tuli mulla vastaan, ja se kanssa sillain hirveesti kiusas mua tosi kauan. Mutta sitten, kun mä olin kirjoittanut sen, niin sillon kirjoittaessa mä rupesin miettimään, että entäs se valkoinen puoli, mitäs niille tapahtu? Ja mä olisin kauheen mielelläni lukenut jonkun romaanin, jossa olis kerrottu niistä, mutta eipä ollu. Ei ollut siis valkoiselta puolelta, punasista on kirjoitettu aika paljon. Valkoisista ei. Se oli ainoot oli sitten, mitä löyty, oli tämmöstä 30-luvun hurmahenkistä sankaritarinaa, jota nyt ei nykyihminen pysty vakavalla naamalla lukemaan. Se jäi kiusamaan tää. Ja sitten siinä oli myös se, että silloin -18 vuonna, niin oli Tampereella semmonen iso näyttely Vapriikissa, että Tampere 1918. Kävin sen katsomassa, ja siellä oli semmonen iso valokuva, jossa on nämä Ilmajoen suojeluskuntalaiset Ilmajoen kirkon rappusilla Tampereen valtauksen jälkeen. Ja kun mä katsoin, niin mä tunnistin sieltä mun isoisän, että kas, Yrjö Jaakko Kanto se siellä yrmynä, kuten aina. Ja sitten hänen kohtalonsa jäi mua kanssa kiusaamaan, että mitä sille paapalle tapahtui. Sit mä rupesin sitä myöhemmin sitten selvittämään. Sen takia näitä tuli sitten kaksi.

Gyöngyi: Tunsitko sinä häntä?

Anneli: Joo, kyllä mä tunsin hänet. Ja jotain, mutta sittenhän se tietysti harmittaa, että miksi en kysynyt, miksi en kuunnellut, kun se kerto, mutta eipä kiinnostanut silloin.

Gyöngyi: Joo, olit vasta nuori.

Anneli: Joo, mä olin.

Gyöngyi: Puhuiko hän?

Anneli: Kyllä se jonkun verran puhu siitä, mutta siis tosiaankaan en, en nyt pahasti kuunnellut. Siitä Tampereen valtauksesta se kyllä puhu, ja enimmäkseen siitä, että kuinka kauhea nälkä heillä oli, ja kuinka he sai sitten korppuja, ja sen jälkeen ei ole maailmassa niin hyviä korppuja tehtykään.

Gyöngyi: Miltä tuntui olla Tampereella valkoisten jälkeen?

Anneli: No, eihän se nyt mikään kunniajuttu ole, kun Tampereella on niin paljon punasia sukuja, jotka on sitten kauheesti kärsinyt. Ja jos tulee just sisällissodasta puhe, niin siinä on vähän niin kun nolo sanoo, että joo, mun paappa oli valtaamassa Tamperetta.

Gyöngyi: Joo. Minun täytyy sanoa, että mä luin ensin Lahtarit, ja sitten vasta Veriruusut, ja minulla tää oli avaava, siis todella uutta maailmaa avaava kokemus nimenomaan nää kaks rinnakkain, että minähän tässä muualta tulleena tiedän sen verran, mitä historian kirjoissa kirjoitettiin, ja jonkin verran tietysti lisää. Mutta en ole koskaan näin tarkkaan perehtynyt historian tähän tapahtumaan. Ja tää oli järkytys, ja erittäin suuri elämys todella. Ja se, mikä minulle on näissä kirjoissa tärkein tavallaan opetus, tai sanoma, että sota on yhtä lailla tragedia kummallakin puolella jokaiselle osalliselle aina.

Anneli: Joo. Se oli yks, jota mä just ajattelin, että kirjoitti tästä valkosesta puolesta, että ei nekään sieltä siis vammoitta selvinnyt tavallaan, että punaselle puolelle tietysti tehtiin kaameita raakuuksia nimenomaan sen sodan jälkeen, kaikki nää keskitysleirit, mutta siis valkoinen puoli, kyllä ne kanssa sai sielullensa vamman. Ja sitten niille kävi vielä näin, että ne jotenkin sementoitiin siihen valkoisen sankarin muottiin. Ne ei voinut koskaan puhua sitä, mitä siellä oikeesti tapahtu, koska ne oli kansallissankareita, niin eihän semmoset mitään pahoja tee.

Gyöngyi: Kyllä, kyllä joo. Niin kun sanotaan, että suomalaiset sotilaat eivät tee vieläkään koskaan, kaikkialla muualla tehdään.

Anneli: Joo, näin. En mä tiedä, onko se muillakin kansakunnilla, mutta siis suomalaisilla on ainakin, että meillä on kauhea tarve olla hyviä. Me ei millään haluttais tunnustaa sitä, että suomalaiset on kyenneet kauheisiin tekoihin. Musta on, jotenkin tyypillistä on se, että kun, mikä se nyt? Anteeksi, en muista sen tutkijan nimeä, joka rupes tutkimaan niitä suomalaisia SS-miehiä, ja todisti, että he on osallistuneet näihin kylien joukkomurhiin, ja juutalaisten silmittömään tappamiseen. No, mitä seuras? Sen sijaan, että olis ollut, että onpas hirveää, että ne on ollu, niin käytiinkin sen tutkijan kimppuun. Mitä menit tutkimaan tommosta.

Gyöngyi: Kyllä. Mutta ilmeisesti tässä on se massahysteria tavallaan, ja sen vaikutus, että kun tiettyyn pisteeseen asti mennään, niin melkein ihminen, kun ihminen osallistuu, tai on erittäin vaikea olla osallistumatta.

Anneli: Aivan.

Gyöngyi: Se on pelottavaa, se on näissä natsismin ajoista kertovissa romaaneissa, ja kirjoissa yhtä lailla pelottavaa, että mihin ihminen kykeneekään paineen alla.

Anneli: Siitä on semmonen tutkimus, taikka kirja, en muista kirjoittajaa, mutta sen nimi on, että Aivan tavallisia rivimiehiä. Ja siinä just kerrotaan näistä kuoleman partioista, että kun ne oli ihan siis tavallisia. Siellä oli opettajia, ja virkamiehiä ja tämmösiä. Ja eikä ne ollu edes, siis niitä ei edes uhattu tappaa, jos ei ne osallistu tappamiseen. Mutta se ryhmän paine oli niin voimakas, että sitten ne siitä vaan osallistuivat näihin teloittamisiin.

Gyöngyi: Kyllä joo. No, tän kahden kirjan tyyli on mielestäni kuitenkin aika paljon erilainen, et Lahtarit, se on dokumentinomaisempi, siinä on aika paljon, vaikka Mannerheimin päiväkäsky, ja sitten otteita erilaisista, sanotaan päiväkirjasta, ja sanomalehtiartikkeleista, ja vaikka mitä. Ja siinä välissä on sitten monien nuorten miesten näitä omia tarinoita. Onko nää miehet, onko näillä kaikilla joku oma esikuva, todellinen esikuva, vai minkä verran tässä on?

Anneli: Mä olen ajatellut tän romaanin niin, että tää päähenkilö on sota. Ja se sota on, niin kun tässä alussa puhutaan Kyrö-joesta, kuinka se rupee tulvimaan, ja se vie kaiken mennessään. Niin mä olen ajatellut, että se sota on vähän niin kun se tulviva Kyrö-joki, että kun se lähtee menemään, sitä ei pysty pysäyttämään enää. Se menee, ja sitten se tempaisee mukaansa näitä, sekä ihmisiä, jotka ei halua tulla mukaan temmatuksi, mutta joutuvat. Ja sitten niitä, jotka vapaaehtoisesti menee. Kaikille niin kun siinä myllyssä huonosti käy. Tää kertoo siitä sodasta, siksi siellä on näitä dokumentteja. Ja sit siellä on, täällä on siis 52 kertojaa, jotka jokainen kertoo sit oman pätkänsä siitä sodasta. Ja sitten siellä on, muistaakseni kahdeksan ihmistä, joita seurataan alusta loppuun asti. Ja nää on kuvitteellisia nää päähenkilöt, mutta mä olen lukenut paljon niitten muistelmia, että niillä on semmonen tosi pohja. Olen, 30-luvulla kerättiin onneksi näiden sisällissotaan osallistuneiden muistelmia, ja mä sain ne sitten Pohjanmaan museosta luettavakseni, ja sieltä mä oon sitten saanu sitä ääntä, ja sitä, että mitä niille sitten tapahtui.

Gyöngyi: Ja sit Veriruusut taas alkaa vähän niin kun viihderomaani, romanttinen, tai puoliromanttinen tarina, jossa nuoret tytöt siellä keskustelevat, ei ihan täysin ala, koska se alkaa yhdellä aika raa’alla teolla kylläkin vielä rauhan aikaisella teolla. Eli tehtaassa tapahtuva hyvin ikävä välikohtaus. Mutta se jälkeen, no, tytöt ovat vasemmistolaisia tehtaan tyttöjä, joilla on tehtaan tyttöjen tavallinen elämä. Rakkauksia, sitten ilon pitoa ja vähän aatteen paloa. Ja sitten yhtäkkiä heidät temmataan sotaan mukaan. Ja sitten yhtäkkiä sävy muuttuu aivan totaalisesti. Ensin, kun mä aloin lukea, niin mä ajattelin, että en mä jaksa tätä, että tää on niin tämmöstä, tässä on vaan vähän jotain punasta vaatetta ja jotain sitä ja tätä röyhelöitä, että ei. Ja sitten yhtäkkiä se sävy muuttuu aivan totaalisesti, ja tempaisee mukaan, sillä lailla, että sitä ei voi jättää kesken. Niin tässä et halunnut käyttää näkyvästi ainakaan dokumentteja?

Anneli: Joo ei, tää on toisella lailla kirjoitettu. Ja siinä on tosiaan, sitten mä halusin ensin kertoa sen, että minkälaista semmonen tehtaan tyttöjen elämä oli, että se on semmosta tavallista ja pientä, ja vähän on haaveita ja rakkauksia ja noin. Ja sitten tulee se vallankumous, joka mullistaa sit kaiken. Tavallaan sitä olis ollu vaikea lähteä suoraan siitä sodasta, koska sitten olis jäänyt kertomatta niiden tyttöjen normaalielämä. Tietysti sen olis voinut toisella laillakin tehdä, mutta tein nyt näin. Sittenhän se tosiaan, kaikki muuttuu, ja ne menee sinne myös semmosta lapsellisuuttaan, ja on siinä aatteen paloa, mutta on paljon semmosta nuoren ihmisen hölmöyttä. Ja sitä, ettei osaa, ne ei ollenkaan osaa ajatella, että tässä vois käydä huonosti.

Gyöngyi: Kyllä. Ja minulle järkyttävintä oli se, että mikä sota tämä on, kun tässä ei ole sotilaita. Oikeastaan kauhean vähän tässä on ammattisotilaita, tässä on jotain jääkäreitä, ja loput on vaan ylioppilaita, ja tehtaan tyttöjä. Osa on järkyttävän nuoria, siis 14-kesäisiä tyttöjä. Siis voiko olla tällasta oikeesti, ja miten nopea ja lyhyt tämä sota oli, ja silti vielä tänään se on iso haava monessa suvussa.

Anneli: Se on juuri näin. Tätähän on sanottu, että se oli amatöörien sota, koska siellä oli kummallakin puolella oli siis semmosen muutaman viikon koulutuksen saaneita, mukamas sotilaita, ja jääkärit oli ainoot, jotka siinä oli. Ja sitten se sota on itsessään, se on niin järkyttävän lyhyt. Se alkaa itse asiassa, siis vaikka se 27. tammikuuta on se, että molemmilla puolilla alkaa, mutta tosiasiassa ne yhteenotot alkaa vasta helmikuun puolella. Ja sitten jo huhtikuun alussa Tampere kaatu. Eli se on kolme, se on niin kun helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin, että se on kaks ja puoli kuukautta. Koska sitten, kun Tampere luhistuu, niin se on itsestään selvää, että valkoset voittaa. Vaikka se etenee sinne Viipuriin, mutta se tiedetään heti. Ja kuitenkin tämmösen kolmen kuukauden sodan jäljet on niin kauheat, että sata vuotta myöhemmin niitä vielä perataan.

Gyöngyi: Ja hirvittävä määrä kuolleita noin lyhyessä, ja noin.

Anneli: Joo.

Gyöngyi: …”sodassa”

Anneli: Ja ottaen huomioon vielä, että siellä siis kuoli noin 48 000 ihmistä, joista vain 10 000 taisteluissa. Loput kuoli siis teloitettuina, tai tauteihin leireillä, että se varsinaisissa taisteluissa kuolleiden määrä oli aivan mitätön niihin muihin kuolemiin verrattuna.

Gyöngyi: Jos vaikka verrataan nykypäivän johonkin, vaikka Jugoslavian sotaan, niin.

Anneli: Samalla lailla siellä on siis, se on ihan hirvee, kun se on ollu sisällissota.

Gyöngyi: Kyllä. Ja se kesti sentään pitempään. Ja, mikä on täällä Suomessa sentään se hyvä puoli, että sen sodan jälkeen, vaikka haavat on olemassa, niin se sodan liekki ei jäänyt niin pahasti kytemään, kun jossakin, vaikka Balkanin alueella. Se on räjähdysherkkä edelleen, että Suomessa. Mistä johtuu?

Anneli: No, se on varmaan tää oikeusvaltio kuitenkin, että aika pian siis sisällissodan jälkeen kuitenkin sosiaalidemokraatit nousi kunnanvaltuustoissa merkittäviksi poliittiseksi ryhmäksi, vaikka ne oli se hävinnyt osapuoli. Se kuitenkin siis tää demokratia rupes toimimaan. Ja sitten yks, mikä oli hyvä juttu, että meille tuli presidentiksi K.J. Ståhlberg, joka oli todella tiukka laillisuusmies. Ja se puhui siitä usein, että työväestöä ei saa enää rangaista kapinasta. Ja hänen ajatuksensa on se, että tätä kuilua pitää kuroa, eikä kasvattaa. Kyllä siellä siis tapahtui, vielä 20-luvulla oli kauheesti vihaa, ja punaisia sorrettiin, mutta se ei ollu kuitenkaan semmosta mielivaltaista.

Gyöngyi: Minkälaista vastakaikua olet saanut, palautetta olet saanut näistä kirjoista?

Anneli: No, siis nää vuodet -17 ja -18 oli siis semmosia ihmeellisiä, silloin oli nää merkkivuodet, Suomi 100 vuotta itsenäisyydestä, sitten tuli 100 vuotta sisällissodasta. Hirveän paljon järjestettiin kaikkia tapahtumia, ja mä olen siis kiertänyt ihan mielettömästi niinä vuosina, siis molempina vuosina 100 tapahtumaa, joihin osallistuin jotenkin. Muta siinä oli se hyvä puoli, että kuka on elänyt ne kaks vuotta, niin ei voi sanoa, että enpä tiedä, että silloin niistä puhuttiin paljon, mikä on hyvä. Siis avattiin näitä paiseita ja puhuttiin auki. Ja sitten huomasin myös, että kun kuljin näissä tapahtumissa, niin hyvin vähän enää tuli sitä semmosta syyttelyä, ja katkeruutta, että ihmisillä oli kyllä kova tarve kertoa oman sukunsa tarinoita, mutta se oli vaan, että niillä oli tarve kertoa se. Meidän suvussa kävi näin, toinen sano, no, meidän suvussa kävi näin, että ne halus kertoa sen, mutta ei enää, että. No, oli niitäkin ääniä jonkun verran, mutta tosi vähän se, että teidän syytä, ja valkoisten syytä, ja punaisten syytä. Sitä katsottiin aika objektiivisesti jo.

Gyöngyi: Arvelet, että alkaa olla paketissa tämä.

Anneli: Joo, niinhän noi sanoo noi historioitsijat, että neljäs sukupolvi on jo vapaa muistoista, ja niinhän se rupee olemaan, että jos mun paappa oli siinä mukana, ja sitten mun vanhemmat oli se toinen sukupolvi, mä olen se kolmas, vielä muistan sen mun paappa. Ja sitten mun lapsille se on enää valokuva.

Gyöngyi: Oppivatko lapset tästä?

Anneli: No, tietysti sopii toivoa, että ihmisillä olis jonkun verran historiatietoisuutta, että sitäkin toivon, että tietysti joku romaani on jotenkin semmonen helppo, helpohko tapa tutustua historiaan.

Gyöngyi: Kyllä. Mä pelkään, että moni nykynuori sanoo, että ei jaksa katsoa Tuntematonta, se on niin hidasta ja pitkästyttävää.

Anneli: Joo. Ja joku ihan tunnettu toimittaja, en viitti sanoa nimeä kirjoitti tossa, tviittasi tossa, että sata vuotta sitten Kannaksella kaatui suomalaisia nuoria miehiä. No, ei se nyt ollu kyllä sata vuotta sitten. Ja mä oon saanu joskus, oon tehnyt jotain käsikirjoitusta, niin mä sain nuhteita, kun mä kirjoitin siis 1863 vuoden tästä valtiopäivistä, niin moitittiin, että kun et sä puhu tosta torpparikysymyksestä ollenkaan. Juu, se tuli kyllä jonkin verran myöhemmin, se oli vasta 1918, kun tuli torpparikysymys.

Gyöngyi: Tämmöstä.

Anneli: Tämmöstä se on. Tietysti semmonen historiafriikki, kun minä, niin mua se aina hirveesti ärsyttää, kun ihmiset ei tunne. Ehkä mä vaadin niiltä liikaa. Mutta on mulla yks tuttu yliopisto-opettaja, joka sanoi, että hän aloittaa historiansa, se on hänen oppiaineensa, että hän aloittaa sanomalla opiskelijoille, että muistakaa sitten, että kylmä sota ja talvisota ovat kaksi eri asiaa.

Gyöngyi: Apua. Aah, juu, jää oli jyrkkä. Huh huh. Joo. Ehkä, kertooko se toisaalta jotain hyvää Suomesta.

Anneli: Niin, tai eletään niin turvallisissa oloissa, että ei tarvii tietää.

Gyöngyi: Ei tartte tietää enää. Mutta toivotaan, että ainakin sen verran tiedetään, mitä romaaneista pystytään lukemaan. Onko sinulla vielä, sinulla oli Rottien pyhimyksestä toinenkin pätkä, joka voit lukea.

Anneli: No, minäpäs etsin täältä sen.

Gyöngyi: Viisi minuuttia aikaa.

Anneli: No, minäpä otan täältä viiden minuutin.

Gyöngyi: Korkeintaan.

Anneli: Mä luen, vaikka semmosen, kun siis nehän ei ollu, ne ihmiset, keskiajan ihmiset, niin ne ei ollu nähnyt kuvia. Niin mä olen ajatellut, että mitä tää tyttö ajatteli, kun se tuli sinne kirkkoon, ja se ekaa kertaa elämässään näki kuvia. Niin se ajatteli, se pistää näin, että menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta kirkossa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima, ja siinä ja siinä, että en pudonnut istualleni tiililattialle. Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret, ja juoksivat, koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä. Säikähdin niin, että minulta pääsi kimeä kauhun huuto, ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin, että nämä ovat jättiläisiä, joista mestari Rutker kertoi juttuja. Pelkäsin, että ne lähtevät perääni, ja minut on tuotu tänne niiden revittäväksi ja syötäväksi, niin kuin mestari Rutkerin tarinoissa. Maalarimies tuli perääni ja sanoi, ettei tarvitse pelätä, sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia, ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset, Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni, mutta mies sanoi, tule katsomaan, ne on katsottavaksi tehty, ja pysyvät seinässä, eivät ne sieltä hyppää, eivätkä elä. Hän on maalari, ja se toinen mies on maalari, ja he ovat kuvia tehneet. Kun uskalsin katsoa seinälle, ymmärsin, etteivät ne olleet oikeita ihmisiä, vaan ihmisestä piirrettyjä kuvaumuksia. En tiennyt, että ihmiset voi tehdä viivoiksi, ja eläimenkin, ja seinään on tehty valkoinen lintu. Se oli ihme. Ihminen on ihminen, ja seisoo kirkon lattialla ja puhuu ja haisee, mutta hänet voi muuttaa viivoiksi ja väreiksi, ja silti ihminen siinä on. Ja näen vielä senkin, että ihminen on hädissään, ja menee karkuun. Kun lakkasin kokonaan pelkäämästä, ja uskalsin katsella, alkoi kuvilla täytetty seinä tuntua ihmeelliseltä, että se oli kaunista, tai enemmän, kun kaunista, se oli suurta ylitse ymmärryksen. Vatsassa tuntui huikaisu, ja minun piti vetää syvään henkeä, ja minua itketti, ja olin samalla onnellinen. Pirtanauha voi olla sievästi tehty, pieni vuohen kili on soma elukka, ja kyllä pikkupossukin on. Varsinkin kissanpoika on kaunis, mutta nämä kuvat olivat olemassa vain kauneutensa tähden, eikä niillä muuta tarkoitusta ollut.

Gyöngyi: Kiitos. Kerro vielä Anneli, onko luvassa lisää historiaa?

Anneli: Ehkä, ehkä.

Gyöngyi: Onko mielessä jo?

Anneli: No, on mulla parikin aihetta mielessä, mutta tosiaan mä tällä hetkellä nyt teen tätä näytelmää tässä välissä. Ja annan aiheitten pyöriä mielessä. Mikä on mun työtapa, että mä ajattelen tosi kauan, ja sitten se kirjoittaminen käy aika nopeesti. Mutta olen nyt tämmöisessä ajattelemisen vaiheessa.