Kulttuuripalvelun Hossan juhlamatkan kirjailijavieraana Anni Kytömäki
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
”Haluaisin usein tehdä kirjoittamisen sijasta elokuvaa tai säveltää, kun mielessäni tuotan koko ajan visuaalista virtaa, virtaavaa tarinaa ja tunnelmia. Sana on toista kieltä, kuin se tarinan kieli, jota olen alunperin kuvitellut. Sanat ovat typistettyjä osia todellisuudesta, ne kilisee ja kolisee ja klonksahtelee toisiaan vasten, kestää todella kauan, että saan sanoiksi sitä kuvien virtaa, joka on mielessäni.”
Luomisen tuskaa, lopputuloksena jotain aitoa ja ainutlaatuista: näin syntyvät helmet jokihelmisimpukoissa ja näin syntyvät helmet kirjailijan tuotannossa.
Näkövammaisten kulttuuripalvelu sai Anni Kytömäen jo toisen kerran kirjailijavieraakseen, tällä kertaa tyylikkäästi osana Hossan juhlamatkaa, Suomussalmen Kiannankuohut -nimisen hotellin viihtyisässä teatterisalissa.
Kainuun maisemat ovat paras mahdollinen kulissi keskustelulle Kytömäen kolmesta romaanista, joiden tematiikka heijastelee toisiinsa kietoutuvia motiiveja: metsän, kivien ja eläinten mystiikkaa ja pysyvyyttä ja ihmistä pienenä osana luontoa. Erityislaatuisena sattumana Kytömäen jokaisella romaanilla on myös tietty tarinallinen kytkös Suomussalmen ja Hossan maisemiin.
Kirjailija kutsuu ”hyvää aavistamatta”-matkoiksi reissaamisiaan, joilla hän törmää pieniin yksityiskohtiin tai tietoihin, tarinantynkiin, erikoisiin kiviin tai kasveihin, jotka saavat mielikuvituksen liikkeelle ja joiden ympärille rakentuu sittemmin kokonainen romaani.
Annin lapsuuden perhe asui Ylöjärvellä, kotipiha rajautui metsään. Pienelle Annille, joka oli luonteeltaan yksinäisyydessä viihtyvä lapsi, metsä oli paikka, jonne hän meni paetakseen ihmiskuntaa. ”Jos olisimme asuneet kaupungissa, vastaavana piilopaikkana olisi varmasti toiminut jokin hiljainen museo”, toteaa kirjailija. ”Alunperin en siis lähtenyt metsään luontoharrastajana, vaan yksinäisyyden harrastajana.”
Hän on kokenut metsässä lapsesta asti mystisyyteen liittyvää salaperäistä tunnelmaa, myönteistä mitättömyyttä, olleensa itse tosi pieni jonkin ison armoilla. Lähimetsä muodostui äidin kertomien satujen tarunomaiseksi tapahtumapaikaksi, jonne hän halusi melkein väkipakolla salaperäisyyttä ja sadunomaisuutta. Lapsenomaisesta luontosuhteesta kertoo paljon tapaus, kun pieni Anni vanhan Minotauros-myytin kuultuaan otti äidin villalankakorista lankakerän aikomuksenaan löytää ulos labiryntinomaisesta metsästä sen avulla. Parinkymmenen metrin päästä lanka kuitenkin loppui, vaikka kotitalon seinä näkyi vielä ja tämä oli melkoinen mahalasku.
”Metsä on se, joka meitä aina auttaa, kun on kova paikka”, painottaa kirjailija kertoessaan ensimmäisestä, Finlandia-palkintoehdokkaana olleesta romaanistaan Kultarinnasta. Aikoinaan metsää pelättiin ja kunnioitettiin. Uskottiin, että loukatut metsän olennot voivat tehdä ilkeyksiä, siksi eläimille uhrattiin, niitä piirrettiin kallioihin. Suurin erikoisten taitojen haltija oli karhu, jolla on suomen kielessä lukematon määrä nimiä, kuten otso, itse, hän. Sana karhu lienee myös toisintonimi, joka on tarkoitettu viittaamaan eläimen karheaan turkkiin. Karhua pelättiin kenties niin paljon, ettei sitä uskallettu edes piirtää. Tästä johtunee, että kun vanhat suomalaiset jakautuivat Itä-Suomen hirviklaanin ja Länsi-Suomen karhuklaanin ihmisiin, idässä hirviä esittäviä kalliomaalauksia on paljon, mutta lännessä karhumaalauksia ehkä vain yksi.
Kansanperinteen vanhan uskomuksen mukaan ihmiset pystyvät tiettyjen taikakonstien välityksellä muuttumaan karhuksi ja takaisin. Ihmiset ovat läheistä sukua karhulle, siksi muodonmuutos on mahdollinen. ”Tanskan kuningas Knut Suuri teki jopa sukupuun, jossa esi-isänä oli karhu, omasta sukupuustani puolestaan löytyi linkki Knut Suureen, eli itsekin olen karhun sukulainen”, nauraa Anni. ”Muodonmuutos-tematiikka aiheuttaa monia kirjallisia ratkaisuja Kultarinnassa ja lukija voi itse päätellä, onko kyse muodonmuutoksesta vai neurologisesta harhasta”.
Eräällä ”hyvää aavistamatta”-matkallaan Kytömäki törmäsi erikoiseen ormio-nimiseen vesikasviin, joka kasvaa
Suomessa ainoastaan Pälkäneellä, Luopioisten kirkonkylässä sijaitsevan Kukkiajärven rannalla. ”Heti raksutti, että tässä on hyvä juoni”, muistelee kirjailija. Eräs romaanin päähenkilöistä, sisällissodan aikaan puoliorvoksi jäänyt lapsi Malla lähetettiin monien kohtalotovereiden tapaan Pohjanmaalle kunnolliseksi tiedettyyn kotiin uudelleenkoulutettavaksi. Mallan isä joutui hermoparantolaan, heidän välillään sallittiin vain sensuroitu, epäsäännöllinen kirjeenvaihto. ”Eräässä kirjeessä isä mainitsee, että läheisestä järvestä löydettiin ainutlaatuinen vesikasvi ormio, jota ei ole muualla Suomessa ja Malla selvittää suurella vaivalla, missä ormio kasvaa ja lähtee sinne löytääkseen isänsä.”
Kultarinnan, kuten myös Kytömäen muiden romaanien päähenkilöt kamppailevat historian ajassa, jossa elävät, jonkin verran toisinajattelijoina selviytyäkseen maailmassa, joka on arvoltaan hyvin erilainen kuin heidän ajattelumaailmansa. Kultarinnan tarinan aika, 1900-luvun alkupuoli oli voimakkaasti militanttia ja teollista, modernia aikaa, romaanin päähenkilöt taas pasifisteja ja luontoon vetäytyviä. Tarinan Joelin etäinen esikuva olikin Arndt Pekurinen -niminen totaalikieltäytyjä, joka teloitettiin vuonna 1941 juuri Suomussalmella ja jonka nimeen liittyi ensimmäisen siviilipalveluslain aikaansaannos.
Suomussalmen Hossassa löytyvän Värikallion kalliomaalauksia mainiten Kytömäen puhe kääntyy hänen toiseen romaaniinsa Kivitaskuun, jonka idea syntyi kymmenisen vuotta sitten myös eräällä ”hyvää aavistamatta”-matkalla, jonka hän teki Ristiinaan Astuvansalmen kalliomaalausalueelle Saimaan rannalle. Kytömäki lähestyi kalliomaalauksia järven puolelta uiden, eikä hän pitkään aikaan pystynyt lähtemään sieltä pois, niin vahvasti viisituhatta vuotta vanhat maalaukset vaikuttivat häneen. Myöhemmin hän sai kuulla, että kalliomaalaukset ja niitä ympäröivä dramaattinen maisema, jyrkkä kallio, vesi ja tietynlainen akustiikka vaikuttavat moniin ihmisiin samalla tavalla, neurologisella tasolla. ”Menneisyyden ihminen koki varmasti jotain pakahduttavaa värinää siellä, missä kalliossa erottuu hyvin selkeä ihmiskasvojen muoto”, muisteli Kytömäki, jonka romaani Kivitasku alkoi hahmottua siellä. Romaanissa toisiinsa rinnastuvat todellinen luonnollinen kallio ja louhinta ja toisaalla ihmisen peruskallio, eli aivot ja lobotomia, eli aivojen lohkojen yhteyksiä katkaiseva leikkaus, jota käytettiin viime vuosisadan puolivälissä usein vaikeisiin psyykkisten sairauksien hoitoon.
Anni Kytömäkeä ovat aina kiinnostaneet keinot eläytyä vieraisiin tajuntoihin. Kultarinnan karhuun oli helppo samaistua, niin myös Kivitaskussa naiseen, jolle aikoinaan tehtiin lobotomia. Margaritassa samaistuksen kohteeksi hän valitsi huomattavasti vaikeammin lähestyttävän jokihelmisimpukan.
Vuosi sitten Finlandia-palkinnon voittaneen Margarita-romaanin ydinsanoma on: ”luonto auttaa meitä, eikä päinvastoin”. korostaa kirjailija. Myös Margaritalla on kytköksensä Suomussalmeen, nimittäin Suomussalmen Emäjoesta löysi viime vuosisadalla Konrad Hollo -niminen tutkija valtavan helmen, jonka hinnalla osti ison talon, nykyarvoltaan noin sadantuhannen euron arvoisen. Tällainen helmi löytyy joka kymmenennestätuhannesta simpukasta, mitä ajatellen ei ole ihme, että jokihelmisimpukat ovat kuolemassa sukupuuttoon.
Margaritassa jokihelmisimpukka rinnastuu karhuun, se edustaa pysyvyyttä, tuntemattomuutta ja mystisyyttä, esiintyy koko luonnon symbolina ja omana itsenään, villieläimenä. Sillä ei ole aivoja, joten sen tajuntaan eläytyminen oli kirjailijalle melkoinen haaste. Kytömäki kehitteli ratkaisun, jossa simpukka käyttää aistillisesti realistisia sanoja ja kielikuvia. Romaani sisältää puolen sivun mittaisia simpukan puheenvuoroja hänmuodossa, paitsi viimeinen puheenvuoro on minämuotoinen. Esimerkiksi kaivinkoneen sijasta simpukka puhuu hirviöstä, jonka herättämä kauhu on yhteistä koko eliökunnalle. Kirjailijan pyrkiessä kuvailemaan, miltä kuteminen mahtaa tuntua, kun naaras ja koiras eivät edes kohtaa toisiaan, hän kuvittelee, miten ”jokivesi tuo outoja viestejä yläjuoksulta, ne täräyttävät simpukkaa ja aiheuttavat pakahduttavan tunteen”. Simpukan jaksot kertovat symbolisella tavalla siitä, mitä ihmisille tulee tapahtumaan.
Romaanin päähenkilö on Senni, kylpylän ja täyshoitolan nuori hieroja. Sennin hahmossa Kytömäki, joka on alkuperäiseltä koulutukseltaan hieroja, hyödynsi kokemuksiaan. Kylpylässä Senni tapaa monenlaisia ihmisiä ja ihmisten psyykkinen ja kehollinen olemus kulkee milloin käsi kädessä, milloin erkanee toisistaan. Kytömäki ja Senni tuntevat hyvin ihmisen anatomian. Margaritassa kuvataan paljon ihmisen fyysisyyttä ja sisärakennetta, ”kaikki havainnollistaa, että ihminen on osa luontoa, eikä luomakunnan kruunu”. Ihmisen sisikunnan huomioiminen vertautuu myös simpukkaan, yhtä lailla herkkiä olentoja ovat molemmat. Molemmat tarvitsevat kuoren pysyäkseen hengissä ja kun yhteiskunta yrittää murtaa kuoren, syntyy vääjäämättä ongelmia.
”Helmi on simpukalle itselleen aikamoinen katastrofi. Kun simpukkaan joutuu jokin epäpuhtaus, se alkaa muodostaa sen ympärille suojaavan, eristävän kuoren, siitä syntyy helmi”, muistuttaa kirjailija. Tämä simpukan eräänlainen ”arpikudos” on ihmiskunnalle hyvinkin haluttua tavaraa. Sennin ”helmenmuodostus” on raskaus, joka sairastuttaa häntä harvinaisella tavalla. Abortti ei ollut vielä mahdollinen, ”valtio haluaa aina lisää lapsia, siihen aikaan haluttiin uusia sotilaita, nyt puhutaan huoltosuhteesta ja veronmaksajista”. Sennin erikoinen ominaisuuus on raskaana olevista naisista pientä osaa koskeva harvinainen sairaus nimeltä hyperemeesi. Hänen elimistönsä pyrkii hylkimään sikiötä. Romaanin tapahtumien aikaan hyperemeesiä ei vielä tunnettu, eikä nesteytystä ollut vielä keksitty hoitokeinona. Hyperemeesiä sairastavat naiset saivat hyvin yliolkaista kohtelua terveydenhuollon taholta. ”Oikeastaan vasta Englannin kruununprinsessa Katen raskauksien kautta tämä vaiva on tullut laajempaan tietoisuuteen”, kertoo kirjailija.
”Joskus käy niin, että romaani ujuttautuu yllättävällä tavalla todellisuuteen”. Suomi eli tarinan aikaan voimakasta amerikkalaistumisen kautta, jossa näkyvinä merkkeinä olivat farkut ja muut tavarat, uudenaikaiset koulutukset ja rokotteet. Samanaikaisesti yhteiskunta joutui polvilleen kauhistuttavan pandemian, polion edessä. Romaaniin kirjailija sai poliota vastaan käydyn taistelun ja rokotteiden keksimisen ja käytön alkuvaiheet Sennin lääkintävoimistelijaopintojen takia ja kautta. Senni vertaa henkitoreissaan olevia simpukoita poliopotilaisiin ja yrittää pelastaa niitä, molempia.
”Kun kirjan käsikirjoitus oli valmis, julkisuuteen alkoi tulla polion aikaa muistuttavia uutiskuvia koronasta. ”Rankkojen sairauksien edessä koko yhteisö nousee takajaloilleen kauhusta. Kun ihmiskunta kohtaa uuden pieneliön, olemme edelleen aika lailla polvillamme luonnon edessä. Nykyisin on unohdettu, miten vaikutti, kun rokotteet tulivat 1950-luvulla ihmiskunnan käyttöön. Tämä koronapandemia osoittaa, etteivät ihmisen voimat riitä vieläkään kaikkien asioiden ratkaisemiseen”, muistuttaa Kytömäki.
Metsäteollisuus oli keskeinen asia, jolla Suomi saatiin sodan jälkeen jaloilleen. Metsäteollisuuden voittokulusta voi lukea suomalaisessa kirjallisuudessa valtavasti, muiden muassa Kytömäen suosittelemassa Matti Pulkkisen romaanissa Ja kesäpuu itki. Margaritassa tarkastellaan kolikon toista puolta, sitä, mitä metsäteollisuus on merkinnyt luonnolle. ”Minua kiinnosti valtavasti kaksoisrooli, miten sama ihminen voi määrätä hakkuita ja samalla perustaa kansallispuistoja, kantaa syvää huolta eliöistä.” Kytömäki mainitsee esimerkkinä eräkirjailija A. E. Järvisen, joka oli töissä Metsähallituksessa ja kirjoitti samalla hyvin kaunosieluista eräkirjallisuutta. Oman mökkinsä ympärille hän määräsi vyöhykkeen, jota ei saanut hakata, muuten hän suunnitteli valtavia hakkuita. ”Tämä kaksoisrooli tai kaksinaismoralismi on edelleen havaittavissa elämässämme tekoinemme ja huonoine omatuntoinemme, esimerkiksi asenteissamme kierrätykseen tai ilmastonmuutokseen. Metsä tarkoittaa aivan eri asiaa eri ääriryhmille. Nykyään ääripäät ovat niin kaukana toisistaan, että aiheesta on todella vaikea keskustella, kun peruskäsitteestäkään ei päästä yhteisymmärrykseen.”
”Itse pidän tässä tarinassa tärkeänä sen, mitä Senni lopussa miettii: että simpukat toivat hänet metsään, eli ei hän pelastanut simpukoita, vaan simpukat hänet. Hän on vain yksi olento keskellä suurta luontoa”, kiteyttää kirjailija.
Entä ne kilisevät, kolisevat ja klonksahtelevat sanat? Anni Kytömäen romaanien kieli on harvinaislaatuisen kaunista, luontevasti soljuvaa, sielukasta. Samalla tarina on juuri sellainen, minkä hän edellyttää hyvältä romaanilta: ”että voi täysillä heittäytyä mukaan tarinaan, eläytyä ja jättää siksi aikaa oman todellisuutensa ja ajan kulun taakseen”. Kuten hän kertoi opettajansa 9. luokalla lausuneen nuoren Annin Titanicista kirjoittaman aineen perään: ”Ihana, kuohuva melodraama!”
Anni Kytömäen haastattelu on kuunneltavissa
Kajastuksen nettisivuilla osoitteessa:
www.kajastuslehti.fi ja kirjailijavierailut