Jonna korjaamolla
Teksti: Jonna Heynke
Niin siinä vain kävi, että vasen polvi otti ympäri maailmaa säntäilystäni nokkiinsa. Edessä oli remontti, jossa rustonsa kadottanut nivel korjattiin proteesilla. Leikkaus suoritettiin kauniin metsän keskelle rakennetulla, viihtyisällä Lindenlohen ortopedian klinikalla. Kotiin pääsisin vasta, kun pystyisin kävelemään rappuja.
Tahtoni käydä kylppärissä ilman apua oli niin vahva, että fysioterapeutti rähjäsi minulle voimisteluharjoitusten liioista toistokerroista. Minut kuulemma muistetaankin klinikalla suomalaisena, Rammsteinin paitoihin pukeutuneena sisupussina, joka raahautui kanttiiniin hakemaan kokista, vaikka hiki virtasi ja väri oli kadota kasvoilta.
Sokeana kävely sauvojen kanssa oli sula mahdottomuus. Rollaattorista, jonka tietenkin ristin Tilliksi Rammsteinin nokkamiehen mukaan, tulikin apulaiseni pariksi seuraavaksi kuukaudeksi. Ja koska Saksassa ei asioita jätetä puolitiehen, minutkin lähetettiin kolmen viikon kuntoutusjaksolle.
Kuntoutuskeskus Roter Hügel (suomeksi Punakukkula) sijaitsee Bayreuthin kaupungissa Baijerissa, nimensä mukaisesti pienen kukkulan laella. Siellä kuntoutetaan erilaisista nivelleikkauksista toipuvia sekä neurologisista sairauksista kärsiviä potilaita lämpimässä, rennossa ilmapiirissä. Tarjolla on lukuisia erilaisia hoitoja, joita annetaan kullekin asiakkaalle vaivasta ja tarpeista riippuen.
Koska kyse oli totuttelusta uuteen polven varaosaan, ohjelmani räätälöitiin sen pohjalta. Sain joka viikko hoitosuunnitelman kellonaikoineen. Iltaisin oli mahdollisuus uimiseen, vaikka hoitava lääkäri ensin olikin kieltänyt minulta kaikenlaisen vesiliikunnan sokeuden takia. Kun kerroin, että olen varttunut Suomen suurimman järven rannalla, muuttui ääni kellossa.
Kävin uimassa lähes joka ilta. Harvoinpa tarjoutuu mahdollisuus uida isossa altaassa ilman pelkoa törmäilystä.
Yksi tärkeimmistä hoidoista, joka aloitettiin jo klinikalla, oli taivutuskiskohoito. Siinä leikattu jalka kiinnitetään laitteeseen, joka hitaasti koukistaa ja ojentaa sitä. Päivä päivältä koukistuskulmaa lisätään tuntemusten mukaan. Ensimmäiset, klinikalla tehdyt taivutushoidot syytivät Saksan ilmakehään pilven painokelvottomia sanoja. Kun hoitoon tottui, aloin jopa nauttia siitä. Ja ainahan voi höpistä naapuripenkeissä makaavien potilaiden tai hoitajan kanssa. Puoli tuntia hurahti alta aikayksikön.
Jokainen niveliään telonut tietää, miten hyvää kylmä tekee. Säännöllisesti polveeni puhallettiinkin tukankuivaajan näköisellä laitteella todella hyisenkylmää ilmaa. Se tuntui, kunnes tunto ihosta hävisi. Uutta polvea tykitettiin myös sähköllä, jota tuli miellyttävinä impulsseina ihoon kiinnitetyistä imukupeista. Ei auttanut, vaikka kuinka kinusin vielä muutamaa minuuttia lisää.
Ja jottei aivan laiskotteluksi menisi, pääsi töihin itsekin. Jalkalihasten voimaa paranneltiin kuntosalilla lähes päivittäin. Perinteisten lähentäjien ja loitontajien lisäksi itse polven kestävyyttä lisättiin: Jalan ympärille kiinnitettiin talja, jossa oli kiinni rautaa. Jalkaa koukistettiin niin, että tuntui.
Jokapäiväiset jumppatuokiot olivat paitsi lihaskuntoa myös mieltä parantavia. Rennossa ilmapiirissä, ilman hikeä ja piiskausta teimme tuolilla istuen erilaisia polven liikkuvuutta parantavia liikkeitä.
”No, mitenkäs on kuntoutus sujunut? Teillä kun sitä on ollut haaste poikineen.” Jumppaa vetävä, äänelläänkin hymyilevä fysioterapeutti kysyi.
”No hyvinhän tämä on mennyt”, vieressäni istuva mies sanoi.
”Tarkoitin tätä meidän suomalaista sisupussiamme”, fysioterapeutti selvensi.
Sanoin kuten asia oli:
”Tämä kuntoutus todella tekee ihmeitä.”
Ja tottahan se olikin: Kun laahustin kuntoutuksen ensimmäisenä päivänä Tillin sarvista kiinni pitäen kohti huonettani, jalkani hinkkasivat lattiaa kuin sohjoista hiihtolatua.
Kun kolmen viikon päästä suuntasin vastaanottoaulaan jättämään huoneeni avaimen, en enää kiillottanut lattiaa vaan kävelin. Nopeuttakin oli tullut niin, että Till-rollaattorin rullat saivat pyöriä kunnolla.
Kuntoutusta sai myös toisinaan iltaisin. Kun kolmannella viikolla pystyin jo kävelemään melko hyvin, lähdin mukaan todella suositulle, ilmaiselle retkelle.
Jo perillä tuoksu hiveli sieraimia. Astelimme, jotkut kävelysauvojen varassa, sisälle yhteen Baijerin noin kuudestasadasta olutpanimosta. Kierroksella Saksan kansallisjuoman lähteille oli käveltävä niin monia, enemmän ja vähemmän jyrkkiä rappuja, että niin polvet kuin jalkalihaksetkin kuntoutuivat kummasti. Kaksi ilmaista maistiaistuoppia korjasivat hikoilun horjuttaman nestetasapainon.
Retkiä lähipanimoihin oli tarjolla joka viikko. Sunnuntaisin, kun ohjelmassa oli vain aamiainen, lounas ja illallinen terveellisestä mutta herkullisesta noutopöydästä, halukkaat pääsivät läheiseen kylpylään nauttimaan kymmenen erilaisen saunan lämmöstä. Sanomattakin selvää, että olin näiden halukkaiden joukossa.
Moni uskoo rankkaan jumppaan, paasaukseen ja piiskaukseen. Mutta vähintään yhtä hyviin tuloksiin voi päästä muillakin tavoin. Portaikkojakin on monenlaisia: kylmiä laitosrappuja ja portaita, jotka johtavat jonnekin, missä on makoisaa ja mukavaa.