Teksti: Timo Leinonen
Rutger Bregman: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa.
Atena, 2020
Viime vuonna suomeksi julkaistussa tuoreimmassa teoksessaan Rutger Bregman jatkaa aiemmasta tutulla ohjelmallaan. Miksipä muuttaa menestyksekästä kaavaa. Edelleen ajatteluumme pesiytyneet yleiset harhat, loogiset epäjatkuvuudet tiedon ja päätöksenteon suhteessa ja suurtakin mainetta saavuttaneet epäilyttävät ”tieteelliset tutkimukset” saavat kyytiä. Teksti on iskevää, saa lukijan ajoittain naurahtamaankin.
Vauhdikas eteneminen ja iskevyys yhdistettyinä välillä eksoottisilta vaikuttaviin esimerkkeihin tuottaa toisaalta elämyksen, joka – ei kai pitäisi, mutta kuitenkin – hieman hassusti palauttaa mieleen vanhat kokemukset vuosien takaa Valittujen Palojen äärellä. Tarkoitan tyyliä, joka tunnetaan myös monista elämäntapaoppaista.
Teos tulvii ajankohtaisuutta. Aiheina yhteiskunnalliset ilmiöt moneudessaan, työelämän kysymykset, organisointi ja johtaminen, liiketoimintamallit, hoiva-ala, erityisesti demokratia; avauksia riittää moneen suuntaan.
Joukossa vilahtaa myös sota. Suuri teema eurooppalaisittainkin, sehän pitää myöntää, myös erittäin otollinen Bregmanin käsittelytavan kannalta. Hölmöä ja naurettavaa sota käänteissään on, mutta ei ollenkaan viihdyttävän huvittavaa.
Britannian jouduttua Saksan ilmahyökkäysten kohteeksi 1940 kävi ilmi, että muun muassa pääkaupungille aiheutetuista vahingoista huolimatta hyökkääjä ei ollut saavuttamassa tavoitteitaan: vastarinnan murentumista, ei myöskään riittävää ilmaherruutta maihinnousun toteuttamiseksi. Britannia oli tuolloin hyökkääjään verrattuna huonosti varustautunut, ja kun Saksa oli aiemmin miehittänyt jo Ranskankin, britit olivat tilanteessa yksin vailla sotilaallisia vaihtoehtoja ja pakotettuja turvautumaan jo hyökkääjän käytössä tehottomiksi osoittautuneisiin pommituksiin.
Vaihtoehtojen puuttumiseen tuona ajankohtana Bregman ei silti lainkaan syvenny, jättää tyystin mainitsemattakin. Sen sijaan hän perehdyttää lukijansa ennakko-oletukseen, jonka mukaan kriisitilanteessa ihminen alkaa käyttäytyä itsekkäästi, mitä ilmahyökkäyksin oli tavoiteltu.
Myöhemmin brittien sodanjohto saikin käyttöönsä pommitusten tuloksista laaditun raportin, jonka mukaan yleistä moraalin murtumista ei Lontoossa kaikesta huolimatta tapahtunut. Ryöstelyn sijasta ihmiset keskittyivät kriisissä pääasiassa toistensa auttamiseen. Bregman saakin asianosaiset päättäjät näyttämään emähölmöiltä – kirjoittaja tunnistanee viihdearvon – yhdistämällä pommitusraportin tiedot ja tehty päätös pommitusten aloittamisesta Saksan kohteita vastaan.
Viallinen ihmiskuva
Bregmanin kysymys, onko meidän ihmiskuvamme realistinen, kulkee mukana läpi tekstin.
Negatiivisen ihmiskuvamme juuria Bregman löytää historiasta, kaunokirjallisuudesta (William Golding: Kärpästen herra, 1954), eräistä kuuluisista psykologian tutkimuksista ja uskonnosta. Myös päivittäinen uutisten virta vääristää painotuksillaan ihmiskuvaa.
Tietyt tutkimukset tottelevaisuudesta ja vaikkapa vankilan hierarkian vaikutuksista käyttäytymiseen Bregman arvioi jo muiden toimesta osoitetun epäilyttäviksi. Hän toteaa näiden kuuluisien ja ajatteluumme voimakkaasti vaikuttaneiden tutkimusten (Stanley Milgram 1961, Yale; Philip Zimbardo 1971, Stanford) taustoissa, tutkimusasetelmissa ja raportoinnissa manipulaatiota ja tarkoitushakuisuutta. Silti nämä eettisiä edellytyksiä täyttämättömät ”tutkimukset” ovat Bregmanin mukaan vuosikymmeniä tukeneet kielteistä kuvaamme ihmisestä.
Tutkijan lähdekriittistä taustaa vasten onkin hieman yllättävää, että Bregman nielee empimättä ajatuksen kristinuskon kielteisestä vaikutuksesta ihmiskuvaamme.
Psykologian nimissä esimerkiksi tohtori Lutheria kohtaan esitetyssä arvostelussa ei usein ole näkynyt kiinnostusta häntä ja hänen ajatteluaan kohtaan aikaansa sidottuna kokonaisuutena. Tuomio historian romukoppaan päätymisestä ei näytä kovin reilulta, kun syytetyn puolustusta ei ole haluttu kuulla.
Ilman muuta tohtori itse on osasyyllinen kohtaloonsa katolisten kanssa käymässään kiistassa muovautuneiden korostustensa vuoksi. Ne ovat olleet omiaan vauhdittamaan hänen matkaansa muiden hylkiöiden joukkoon. Toistuvasti Lutheria on vaadittu tilille häntä seuranneiden sukupopolvien väärinymmärrysten varaan rakennetusta ajattelusta, kyseenalaisista kasvatuskäytännöistä erityisesti. Marinoitukoon siis perisynnissään.
Romun seassa saattaa tohtori silti elämäniloisena veikkosena perustellusti ihmetellä, kuinka tässä näin kävi: mihin joutui vapauden raikas ilo?
Hyvä ihminen
Toisaalta on ilmeistä, ettei ihminen helposti saavuta parastaan. Miten on mahdollista käydä raakoja sotia, jos ihminen kerran on taipuvaisempi ystävällisyyteen? Entä kansanmurhat, miksi niitä tapahtuu?
Filosofi Hannah Arendt seurasi Jerusalemissa Adolf Eichmannin sotasyyllisyyttä koskenutta oikeudenkäyntiä 1961. Eichmann organisoi sodan aikana juutalaisten tunnistamista ja kuljettamista tuhoamisleireille, toiminnastaan hänelle langetettiin kuolemantuomio.
Raporteissaan The New Yorker -lehdelle Arendt ilmaisi käsityksenään, että ytimeltään ihminen on hyvä. Eichmannkaan ei ollut ihmishirviö tarkkailijan mukaan. Mahdollinen paha toteutuakseen vaatii perimmäiseksi tavoitteeksi hyvän. Joskus väitetään tarkoituksen pyhittävän keinot. Vastuuta teoistaan Eichmann ei voinut välttää, vaikka kansallissosialistinen hallinto onnistui väitetyn mukaan uskottelemaan hänellekin, että hänen inhimillisesti ajatellen räikeästi rikollinen toimintansa palveli muka hyvää päämäärää.
Meistä jokainen tuo esiin juuri sitä, mitä meissä eniten on ruokittu. Itsekäs käytös Bregmanin mukaan edellyttää, että ihminen opetetaan siihen.
Taisteluista ja sodista tiedetään, ettei tasapainoinen ihminen ilman raaistavaa sotilaskoulutusta halua riistää henkeä keneltäkään. Miten joukot motivoidaan taisteluun? Bregman yksinkertaistaa vastauksessaan tyylilleen uskollisena. Hänen mukaansa joukot eivät taistele ideologian puolesta, vaan toveruuden. Näin on todettu Wehrmachtin osalta. Bregmanin näköpiiristä kuitenkin katoaa armeijoiden ja erilaisten aseellisesti taistelevien joukkioiden ja selkkausten moninaisuus. Asevelvollisarmeijan piirteet eivät välttämättä sovellu joka tilanteessa.
Bregmanin johtopäätös: ”…ihmisluonnon parhaat piirteet – lojaalius, toverillisuus, uskollisuus – inspiroivat… lähtemään taisteluun.” Näin kaiutetussa ajatuksessa tuntuu piilevän mato: valikoivuus.
Tarkkakorvaisin meistä voisi tässä kohdin halutessaan kuulla historian romukopasta rytmikkään jyskeen säestämää ”tiedetään, tiedetään”-huutoa. Vienosti sieltä myös ehkä tiedusteltaisiin, mitä erinomaista me siinä näemme, että osoitamme suopeutemme vain ystävillemme.
Tekijä ansaitsee kiitoksen. Huomiot työn organisoimisesta, tai erilaisista palkitsemisjärjestelmistä yrityksissä ovat paljon muun ohessa tutustumisen arvoisia. Kirjan lähdeviitteet syventävät lukukokemusta. Onkohan kirjallisuusluettelon pois jättämisessä ajateltu kohdeyleisö lukutottumuksiltaan tietynlaiseksi? Luettelolle olisi tietysti käyttöä.
Tällaista luettavaa tarvitaan. Ihmiskuvassamme on kiistatta tarkistamisen varaa. Historioitsijana Bregman tunnistaa tilanteen vakavuuden ja ihmiskuvan oikaisutarpeen aikamme kohtalonkysymykseksi.