Teksti: Aila Malkki
Kerrankin juhannuksena voi kulkea pikkuhameissa ja sortseissa! Olen viime aikoina kovasti kaivannut itselleni juuri sellaisia vapaita vaatteita. On silti mukavaa katsella hoikkia nuorukaisia nauttimassa elämänsä keväästä.
On kiinnostavaa, että elämän eri vaiheita verrataan vuodenaikoihin – samoin kuin vuorokauden aikoihin. Ehkä miellämme elämän kiertokulun ympyräksi, joka viimein sulkeutuu.
Myös seitsemän viikonpäivää muodostavat toistuvan syklin. Ihminen kokee kuka ties turvallisuutta ja jatkuvuutta säännöllisesti uusiutuvassa ajassa. Lisäksi vuodenajat tarjoavat kätevän kiinnekohdan muistella menneitä tapahtumia liittämällä ne syysmyrskyyn tai heleään kevääseen.
Suven huumassa ajatustoiminta tuntuu ikään kuin loppuvan tilapäisesti. Mikään aivotyö ei maistu eikä onnistu. Helteellä suuri tuuletin oli pelastukseni, katujen varjoisat puolet ystäviäni. Parhain oivallus tukalassa paahteessa on lähteä piknikille.
Levitän ison viltin nurmelle lehtevän tammen suojaan ja avaan pian eväskorin. Välillä seurailen pilvien vaellusta ja melkein torkahdan. Kiire on tuntematon käsite. Ihanan päivän kruunaa lasillinen kuohuvaa vihreiden viinirypäleiden kera jälkiruokana pähkinäinen sanaristikko.
Rentoutuminen on minulle vaikeaa. Luonnossa se silti onnistuu parhaiten. Näin voin retkellä yhdistää huvin ja hyödyn. Kotona posket punoittavat raittiista ilmasta, ja mieli hakeutuu aikaisin levolle.
Levollisena tuokiona saattaa myös huomaamatta syntyä runo tai kaksikin peipon liverrystä kuunnellessa. Sen riemulaulu ylistää kesän kauneutta monesti iloisemmin kuin mikään muu. Peippojen kuoro tuli ikkunan ääreen ilahduttavan usein menneenä kesänä.
Hellivää poltetta voisi kuvailla niin monin tavoin, etteivät sivut riittäisi. Siksi on paras keskittyä oleelliseen. Metsän seesteinen siimes, koivujen hiipivä humina, varjojen kepeä leikki ja illan vieno tuuli kohottavat mielen miettimään nöyrästi maailman ainutkertaisuutta. Sen kauniimpaa ei edes ihminen pysty luomaan.
Luonnon väkevyys näkyy niin ikään runouden jatkuvassa suosiossa. Taiturit vaihtuvat aika ajoin, mutta klassikoita ei mikään voita. Niiden salaisuus kätkeytyy ehkä siihen, että ne kuvaavat aihettaan ajattoman rehellisesti ja täysin sydämin.
Kokonaisvaltaista omistautumista tähän hetkeen kaivataan monella alalla. Hutaisten piirretty ei yleensä kestä tulevaa. Ajattomuus nousee siis ehdottomasti tärkeäksi kriteeriksi. Samalla se tarkoittaa myös yleispätevää inhimillisyyttä.
Tässä kaikessa vastaan tulee vääjäämättä täysillä elämisen taito – kyky nähdä tämä hetki, juuri tässä ajassa. Sitä ei voi elää aivan samanlaisena koskaan uudelleen, mutta sen voi tavoittaa esimerkiksi herkän mietelmän riveiltä.
Kuljemme elämässä jokainen omaa polkuamme. Rinnalle saamme kanssakulkijoita. Jokaiselta voi oppia jotakin. Muutamat jäävät pysyvästi mieleen. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Palaamme usein suosikkikirjojen pariin aivan kuin läheisen ystävän luo. Siitä ei millään malttaisi poistua ihan heti.