Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Unkarissa käydessäni minulle todetaan usein: ”Kun olet asunut Suomessa niin pitkään, osaat kieltä varmasti äidinkielen tasolla, täydellisesti, puhut perfektisti”. Kun kiellän osaavani, keskustelukumppani hiljenee hämmästyneenä, joskus jopa säälien.
Olen tiennyt varhaislapsuudestani asti, että haluaisin isona työskennellä kirjallisuuden ja kielten parissa. Venäjän opiskelu oli alkuun hienoa, sitten pakkopullaa ja lopetettuani se unohtui valitettavan tehokkaasti. Englanti oli hyppylauta, apuväline ennen kuin pääsin suomen kielen pariin. Suomen kieltä aloin maistella 16-vuotiaana, mutta varsinaisen opiskelun makuun pääsin 20-vuotiaana. Pari vuotta myöhemmin tulin Suomeen stipendiaattina, suurin odotuksin ja suurin luuloin.
Muistan pitkän, oljenvaalean pohjanmaalaispojan, joka tuli vastaan opiskelija-asuntolan olohuoneessa. Hän tervehti ja kysyi mutisten huultensa välistä: ”Mks sn nims on?” En ymmärtänyt. Hän toisti kysymyksensä kerran ja toisenkin, lopulta niin hitaasti, että viimein sain sanoista selvää. Lähdin samantien Anttilaan ja hankin radionauhurin, enkä seuraavan viikon ajan muuta tehnyt kuin kuuntelin suomenkielistä puhetta aamusta iltaan.
Kielen opiskelussa luovuus on valttia. Muistan yliopiston ajoilta ranskalaispojan, joka vasta aloitti suomen kielen opintojaan. Kävelimme kerran porukalla Pietarissa Iisakin kirkon kupolin jyrkkiä kierreportaita. Yhtäkkiä minä löin otsaani kipeästi ulkonevaan puupalkkiin, mihin ranskalaispoika huudahti lohduttavasti: ”Oi, päässä on pieni vuori!”
Olen kulkenut pitkän matkan niistä päivistä. Matkan varrelle on mahtunut huikeita kokemuksia kääntäjänä, tulkkina, opettajana ja jopa matkaoppaana ja toisaalta huvittavia ja noloja kömmähdyksiä. Pilarit ja pillerit menivät sekaisin, kutsuin meijeriä maitotehtaaksi ja toivotin jousikvartetin jäsenille konsertin jälkeen kaupunginjohtajan puolesta onnea ja menehtymistä. Nauramme usein unkarilaisen ystäväni kanssa, että lintujen, kalojen, kasvien ja sienten nimet ovat niitä, joita on mahdottoman vaikeaa yhdistää suomen ja unkarin kielellä: suomen kielellä tiedän aivan toisia kuin unkariksi. Mistä tietäisin, mikä on Lapin riekko unkariksi? Enkä aikoinaan tiennyt, miksi erästä vaatimattoman näköistä lintua kutsutaan unkariksi sonniin viittaavalla nimellä, kunnes tutustuin täällä taivaanvuohen ääneen. Kun unkarilaiset pelkäävät kuollakseen myrkkysieniä ja syövät lähinnä herkkusientä, miten selitän, miltä näyttää ja maistuu lampaankääpä? Vanhanaikaisista sanakirjoista tällaisia sanoja olisi turha etsiä, nettisanakirjat taas eivät välttämättä ole saavutettavia, joten harvinaisempien sanojen selvittäminen vaatii viitseliäisyyttä, esimerkiksi välittäjäkielenä latinaa.
Sanotaan, että kieltä osaa hyvin, kun näkee unia sillä kielellä. Minä en aina välttämättä edes muista, kummalla kielellä jinkun unen näin. Kuten sokeuden merkit sekoittuvat unissani täysin kirkkaisiin kuviin, saatan esimerkiksi ihailla näköalaa valkoisen kepin kanssa hortoillen, sekoittuvat myös kielet milloin loogisesti, milloin aivan vinksahtaneeksi sekamelskaksi. Ajatukseni kulkevat loogisempaa rataa, päässäni puhun pääsääntöisesti mielikuvituskeskustelukumppanini kieltä tai pohtimaani aiheeseen paremmin istuvaa kieltä.
Ensimmäisen kerran koin olleeni mahdollisimman lähellä syntymäsuomalaista, kun erään useasti käyttämäni karkkikaupan sympaattinen vanhahko myyjätär valitti: ”Valitettavasti tänään ei ole niitä tummempia hedelmäkarkkeja, vaikka tiedän, että äitisi pitää niistä enemmän kuin näistä vaaleammista!” Suuni taisi loksahtaa auki ällistyksestä, sillä hän kysyi perään: ”Olethan sen ystävällisen suomenruotsalaisen rouvan tytär, joka käy täällä kerran viikossa ja ostaa samoja karkkeja?” Puhetapani muistutti kuulemma kovasti tuota rouvaa.
Nykyisin suomen kielestä on käytännössä tullut pääkieleni. Puhun toki päivittäin unkaria poikani ja sukulaisteni kanssa, unkarilaisia ystäviä minulla on kummassakin maassa, luen sikäläisiä uutisia, olen mukana sähköpostilistoilla ja minulla on laajahko kirjeenvaihtoverkosto. Pitkään harmittelin, etten voinut päästä kärryille nykyunkarilaisesta kirjallisuudesta, kaupallisia äänikirjoja kun löytyy niin vähänlaisesti. Ilokseni olen päässyt unkarilaisten näkövammaisten äänikirjasovelluksen käyttäjäksi ja löytänyt myös valtavan määrän skannattua kirjallisuutta. Arkikieleni on kuitenkin enimmäkseen suomi. Kuljen monta tuntia päivässä kuulokkeet korvilla kuunnellen äänikirjoja pääasiassa suomen kielellä, täällä valikoima on huomattavasti laajempi ja kuuntelemisen tavat ovat monipuolisempia. Myös jokapäiväisen elämäni läheisimmät ystävät ja järjestötyön kollegat ovat suomenkielisiä, puhumattakaan kaupunkiympäristöstäni ja asioinnista henkilökohtaisesti, puhelimitse tai netin kautta. Puhun suomea jopa koiralleni. Joskus pelottelen itseäni, miten kävisi, jos muistisairaus iskisi minuun vanhana: sanotaanhan, että ensimmäisenä katoaa aikuisena opittu kieli…
Mietin usein, kuinka paljon ihmisen alkuperäinen kielitausta vaikuttaa siihen, miten hän käyttää aikuisena opettelemaansa vierasta kieltä. Jokaisessa kielessä on oma sisäinen logiikkansa, rakenteensa ja ajatusmaailmansa, eikä niitä voi täsmällisesti siirtää kielestä toiseen. Usein tiedostan, että kääntäminen on tietyllä tapaa vaikeampaa kuin oman tekstin luominen. Ja mikä ihmeellisintä, oman kirjoituksensa kääntäminen on vielä tuskastuttavan paljon vaikeampaa kuin toisten tekstien! Suomen kielen ”sielunmaisema” tuntuu usein unkaria pelkistetymmältä, avarammalta, hengittävämmältä. Unkariksi käytetään arkipuheessakin paljon enemmän rönsyjä, pitkiä lauseita, kiertoilmaisuja. Kun puhun suomea, äidinkieleni taustasta nousee myös suomen kieleeni unkarin kielelle luonteenomaisia rakennepalikoita. Parhaassa tapauksessa niistä syntyy monien kehumaa erityistä kielellistä rikkautta suomen kieleeni. Pahimmassa tapauksessa unkarin kielen rakenne pakottaa suomen kieltäni sille vieraisiin raameihin. Eräs unkarilainen ystäväni ei millään pysty pääsemään eroon unkarin kielen ajattelutavasta suomea puhuessaan ja hänen suomen kielensä on häiritsevän kankeaa ja monimutkaista. Itse pyrin pitämään kieltäni ”kurissa” – jatkuva suomenkielisten kirjojen ja puheen seuraaminen on tähän välttämätön ja ainoa keino.
Tiettyjä aiheita, kuten juridisia, taloudellisia tai lääketieteellisiä tekstejä luen paljon mieluummin ja helpommin suomen kielellä kuin unkariksi. Olen äärettömän kiitollinen Suomen historialle, joka johti kielen kehittymiseen demokraattisempaan suuntaan kuin hyvin monen muun kielen kohdalla. Unkarissa juristit, taloustieteilijät ja lääkärit nauttivat vielä nykypäivinäkin valtavan auktoritäärisestä ”ylemmyydestä”, mikä leimaa myös heidän käyttämäänsä kieltä. Käännöstöitä tehdessäni siunailin usein, miten unkariksi lähes käsittämätön lakiteksti taipuu suomen kielellä maallikollekin ymmärrettäväksi tai miten vaikeaa on kääntää suomenkielisiä sopimustekstejä unkariksi siten, että ne kuulostaisivat unkarilaisen juristin korvissa autenttisilta.
Kun nappaa äidinkielestään sille luonteenomaisia fraaseja, saattaa elävöittää myös vierasta kieltä. Jotkut suomalaiset ystäväni ovat jo tottuneet kuulemaan ja peräti käyttämään itsekin sellaisia fraaseja kuin ”puhuu niin hitaasti, että maitokin happanee suussa” tai ”puree omaa sormeaan”.
Koen usein niin, että kun puhun toista kieltä hyvin, omaan myös toisen minuuden, jonka ääriviivat ovat hiukan eri lailla piirretyt kuin oman alkuperäiseni. Vieras kieli saattaa rajoittaa. Koska en ole lapsesta saakka, äidinmaidon mukana imenyt itseeni kielen kulttuuritaustaa, monet fraasit ja niitä sisältävät sadut, runot tai laulut eivät pysty koskettamaan minua samalla tavalla kuin jos olisin syntynyt ja kasvanut täällä. Ymmärrän niitä tietoisella tasolla, mutta minun ja kielen välillä säilyy tietty ulkopuolisuus, raja, kuin muuri, joka on paikoitellen ylitsepääsemättömän korkea, muualla taas pelkkä merkki, muisto entisestä muurista. Kirosanat, murteet ja slangi ovat asioita, joiden kohdalla muuri edessäni on edelleen kohtalaisen korkea. Saatan käyttää niitä, mutten itsekään tunne niitä täysin identiteettini osaksi, vaan ne saavat tietyn huumoristisen vivahteen. Joskus viljelen tarkoituksella, kuin korostetusti, slangi- tai murresanoja ja ne herättävät kuulijoissa yllättävän voimakastakin reaktiota. ”Aika haaska juttu”, saatan sanoa sarkastisesti, mistä eräs ystäväni kerran kimpaantui kunnolla ja tiedusteli, mahdanko edes tietää, mitä tarkoittaa haaska. Tiesinhän minä, mutta appivanhemmiltani tarttuneet pienet savolaisilmaisut ovat toimineet aika ajoin hyvinä tehosteina mielialaani ilmentäen.
Huumori onkin hyvä keino mitata kielitaidon laajuutta ja syvyyttä. Saan olla ylpeä siitä, että moni on kehunut kielellistä huumorintajuani. Ystäväni viljelee mieluusti arkikeskusteluissammekin munansaannoksia, ei kun sananmuunnoksia ja ryppyilee minulle leikkisesti, jos yksikin niistä jää vahingossa huomaamatta minulta. Ystävien kesken sisäpiirivitseihimme kuuluu monia pieniä kielellisiä heittoja, eikä tarvitse esimerkiksi kuin sanoa juurikki, niin nauramme yhdessä muistellen kielen tietyn ilmiön ympärillä käymiämme keskusteluja. Olen itsekin keksinyt uusia sanoja, vaikkapa vierasperäisiä tai muuten outoja sanoja tuttujen kesken korvaamaan, kuten pöriskä (CPAP-laite) tai poljetin (crosstrainer).
Huomaan myös, että vierasta kieltä on helpompi sulkea ulos tietoisuudesta. Jos olen kovin väsynyt tai stressaantunut, taustalla kuuluva suomenkielinen puhe virtaa ohitseni niin, että jos kysyttäisiin, en osaisi kertoa, mistä siinä on kyse. Myös äänikirjoja kuunnellessani saattavat ajatukseni rönsyillä muihin aiheisiin ja minun on pakko kelata kirjaa hieman takaisin palatakseni tarinaan. Äidinkieleeni en saa tällaista etäisyyttä millään, se läpäisee tietoisuuteni muurin, vaikka minkä muun aiheen kimpussa aivoni askartelisivat. Unikirjaksi voin hyvin käyttää suomenkielistä äänikirjaa, mutten unkarinkielistä, sitä kuunnellessa pysyn auttamattomasti hereillä.
Aikuisena opitun kielen turvaamasta tietystä ulkopuolisuudesta ja etäisyydestä on myös oma hyötynsä, asia, joka vaikuttaa paljon syvällisemmin, psykologisella tasolla. Olin lapsena ja teininä hyvin herkkä ja ujo tyttö. Vaikka luin ja kirjoitin paljon, oikeastaan koko ajan, minun oli silti vaikea ilmaista sisimpiä tai arimpia tunteitani erityisesti suullisesti. Olin jonkinlainen hiljainen kovis, joka piti sisällään kaiken, mikä oli liian arkaa, noloa, häpeällistä tai muulla tavoin mielestäni tabua hyvässä ja pahassa. Tämä oli perua vanhempieni kodista, joka oli toisaalta äärettömän hyvä ja rakkauden täyttämä, toisaalta vaikeista asioista vaikeneva. Suomen kieli avasi portin uuteen maailmaan. Puhuessani suomea olin alkuun ja pitkään sen verran ulkopuolinen ”harjoittelija”, että kaikki sanottu tuntui kuin kielioppikirjan sivuilta napatulta. Oli helppoa puhua asioista, joita en olisi aikaisemmin uskaltanut pukea lausutuiksi sanoiksi, kun se kaikki tuntui tapahtuvan ikään kuin verhojen takana, sisimpäni ulkopuolella. Sittemmin verhot ovat ohentuneet valtavasti, raottuneet ja pudonneetkin verhotangoista paikoitellen. Tuskin ne milloinkaan katoavat kokonaan, mutta ne eivät enää peitä, ehkä hivenen verhoavat sanottavaani. Ja kun elämäni ilot, surut ja huolet, pienet ja suuret salaisuudet, häpeän pistokset, loukkaantumiset ja loukkaukset, kaikki entiset tabut ovat sittenkin ohuiden verhonriekaleiden takana, minun on paljon helpompi nostaa niitä päivänvaloon. Suomen kieli on opettanut minulle sanoja, joita en ennen suin surminkaan olisi lausunut, jopa vaikeimpia sanoja. Olen oppinut ilmaisemaan rakkautta ja vihaa, halujani ja epätoivoani, riitelemään ja sopimaan, puhumaan kuolemasta ja elämänhalusta, olen oppinut kenties vaikeimman: pyytämään anteeksi.
Näin syntyy kielellinen tausta ja koti, se ympyröi minua hitaasti, mutta varmasti kasvavan metsän lailla, se metsä on elävä, yhä monipuolisempi ja siinä kasvavat rikkaruohotkin kuuluvat terveeseen metsään.