LUONNOSTAAN LANKEAVANA TEHTÄVÄNÄ ELÄMÄKERTAKIRJALLISUUS
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Panu Rajala Kulttuuripalvelun vieraana
Koronatalven kirjailijavieraamme, Panu Rajala on laajalti tunnettu monialainen kulttuuripersoona. Harmiksemme yleisö sai tällä kertaa seurata hänen polveilevaa ja päätä huimaavan rikasta luennointiaan vain etänä. Vaikka Eija-Liisa Markkulan esittämien tukikysymysten johdattama luento keskittyi pääosin juhlavuotensa takiakin ajankohtaisesta Väinö Linnasta valmistuneeseen uusimpaan elämäkertaan, tilaisuudessa saimme myös laajemman kuvan Rajalan elämäkerrallisista teoksista.
Panu Rajala kiinnostui elämäkertakirjallisuudesta opiskeluaikanaan. Ajan uusi kirjallisuustieteellinen suuntaus tähtäsi kirjailijan taustan kuvailemisen sijaan pelkästään tuotannon analysointiin. Tämä metodi oli Rajalalle vieras, vaikka hän sai punaisia varoitusvaloja tiedeyleisöltä. Kirjoitettuaan seminaarityönsä ja gradunsa F. E. Sillanpäästä – ilmiselvä valinta muuten, Sillanpää kun oli Rajalalle sukua ja henkilökohtaisestikin tuttu –, hän jatkoi itsepäisesti elämäkerrallisella metodilla. ”Kunnollista elämäkertaa ei siihen saakka ollut edes Waltarista kirjoitettu, joten tunsin täyttäväni suuren aukon, elämäkertojen kirjoittaminen oli minulle geneettinen, itsestään selvä ja luonnostaan lankeava menetelmä. Ja siteeratakseni Linkolan kommenttia eräästä kirjastani: on hauska katsoa, kuinka kirjailijan käy!” Elämäkerrallisen teoksen kohteena Sillanpää pysyi Rajalan matkakumppanina kolmen vuosikymmenen ajan, seminaarityöstä gradun kautta väitöskirjaan saakka.
Laajan muun tuotantonsa ja muiden kulttuurialan töidensä ohella Rajala on viime aikoina kirjoittanut pääasiassa kirjailijoiden elämäkertoja. ”Olen päättänyt jo lopettaa kymmenenteen, Ilmari Kiannon tarinaan, mutta nyt tuli tämä yhdestoista, Kansallisrunoilija Runebergin koko monografia teoksineen ja elämänvaiheineen ja sen jälkeen sitten tämä Linnan muistelmateos…”
Väinö Linnalta toivottiin pitkään muistelmateosta, mutta se jäi häneltä itseltään kirjoittamatta. Hän mietiskeli esseetyyppistä, omakohtaista romaania, mutta voimat eivät siihen riittäneet. ”Linna vetosi siihen, ettei hän voinut julkaista muistelmiaan niin kauan kuin äitinsä eli, tosin ei hän myöskään myöhemmin sitä tehnyt”.
”1970-luvulla yliopiston kirjallisuuden laitoksella käynnistettiin suuri kirjailijoiden haastatteluhanke, tavoitteenaan kysyä kirjailijoilta suoraan teosten syntyvaiheista, jottei tutkijoiden tarvitse kaikkia kaivella alusta.” Laitoksen assistenttina työskennellyt Rajala haastatteli mm. Waltaria, Eeva Joenpeltoa ja muita. Siellä hän kuuli, että akateemikko Pertti Virtaranta valitsi Linnan haastateltavakseen. Virtarantaa kiinnosti Linnan kielenkäyttö, murteiden esiintyminen hänen teoksissaan. Linnaa puolestaan miellytti tämä avarampi näkökulma. Linna innostui kertomaan muistelmiaan Virtarannalle, joka puhutti häntä nauhalle erittäin perusteellisesti. Istunnot pidettiin Linnan asunnolla Tampereella ja kirjailija kertoi lapsuudestaan, nuoruudestaan, rankasta fyysisestä työnteosta tehtaalla, sota-ajasta. Aineisto kasvoi suureksi, tallennetta kertyi 49 tuntia. Virtarannalla oli haastattelujensa pohjalta tekeillä laaja teos, mutta se jäi tekemättä. Kun viime keväänä Aamulehden toimittaja Simopekka Virkkula soitti ja kyseli, onko mitään, mitä Linnasta ei ole vielä kerrottu, Rajala sai selville, että Kotimaisen kirjallisuuden tutkimuskeskuksen arkistossa koko Virtarannan materiaali oli jäljellä, huolellisesti litteroituna. WSOY:n Touko Siltala kannusti Rajalaa tekemään haastattelunauhojen pohjalta toimitetun subjektiivisen elämäntarinan. Kirjasta karsittiin liiat murteellisuudet, mutta Linnan oma tapa puhua säilytettiin, näin syntyi Päivä on tehnyt kierroksensa.
Torppariperheeseen syntynyt ja isänsä lapsena menettänyt Linna muutti 18-vuotiaana Tampereelle ja työskenteli Tuntemattoman sotilaan ilmestymiseen saakka Finlaysonin tehtaalla. Tampereella nuori kirjailijanalku luki vimmatulla vauhdilla kirjaston hyllyt tyhjiksi haluten saada kiinni sivistyneistöön syntyneiden etumatkaa. Hän joutui väkivalloin riuhtomaan itsensä irti uskonnosta, vanhoista aatteista ja auktoriteettisidonnaisuudesta. Esikoisromaani Päämäärän ja ”vastenmielisenä myyntimenestyksenä” pitämänsä Mustan rakkauden jälkeen kolmas, Messias-aiheinen romaani, kuvasi tätä eksistentialistista kamppailua. ”Romaanin kuolemansairas antisankari nostaa esiin uuden, synkän totuuden: ihmiskunta elää itsepetoksen vallassa uskoen korkeisiin ideaaleihin, ihmisen hyvyyteen, armoon ja lunastukseen, mutta mitään tällaista ja ylösnousemista ei ole näkyvissä”. Linna huomasi, ettei tämänkaltaisen romaanin kirjoittaminen ja yksinäinen kirjoitusprosessi sopinut hänelle, hänen mielenterveytensä oli järkkyä miltei psykoottiseksi. Hän palautti saamansa apurahan ja palasi tehtaaseen. Viimeisinä elinvuosinaan hän todennäköisesti hävitti Messias-romaaninsa luonnokset, kuten myös valtavasti kirjeenvaihtoaan ja muuta aineistoa, mutta kyseinen elämänvaihe on hänen perikunnalleen vieläkin arka paikka.
Kun Linnan mieli kääntyi työstämään sodanaikaisia kokemuksiaan, tehtaan valoisat työkaverit saivat samalla vieraannutettua hänet jossain määrin uskonnollisuudesta, tosin sillä varauksella, että ”juoksuhaudoissa ei ole ateisteja”. Vuonna 1954 ilmestyi Tuntematon sotilas, jota kirjallisuustutkijat tapaavat rinnastaa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Linna myönsi Runebergilla olleen tietty merkitys hänen romaaniinsa ja ”Runeberg oli suuri runoilija, joka kuului suurten purjelaivojen aikaan”. Linna käytti Runebergia harjoitusvastustajanaan, hän sovelsi Runebergin henkilögalleriaa, hänen idealismiaan ja isänmaallisuuttaan vastapoolina, jota kohtaan hän hyökkäsi epäsuorasti, ironiallakin. Linna halusi siirtää Runebergilta saamiaan esikuvia reaalitodellisuuteen.
Nimen alunperin Sotaromaani-nimellä kirjoitetulle romaanille keksi Veikko Pihlajamäki, maineikkaaseen Mäkelän piiriin kuulunut kirjailija. Mäkelän piiri, jolla oli tärkeä vaikutuksensa Väinö Linnan uraan ja kehitykseen kirjailijana, kerääntyi 1940-luvulta asti Tampereen kaupunginkirjaston johtajan Mikko Mäkelän ympärille. Uransa eri vaiheissa olleet kirjailijat kävivät virkeitä maailmankatsomuksellisia keskusteluja, toimivat toistensa ensikriitikkoina, kuuntelivat klassista musiikkia, kävivät elokuvissa ja kutsuivat Helsingistä asti nimekkäitä vieraita tilaisuuksia alustamaan. Piirin itseoikeutettuna johtohahmona toimi Lauri Viita, joka oli ”huonona kuuntelijana aina äänessä ja keskustelun taso oli vailla erityisiä kohteliaisuuksia”. Linna puolestaan oli hiljainen ja kuunteleva. Viidalle oli myöhemmin tiettävästi kova paikka, kun Linna ajoi hänen ohitseen romaaneillaan. Linna ei kuitenkaan ylpistynyt ja eristäytynyt omaan linnaansa, vaan piti voimakkaasti yhteyttä myös heikompiin kirjailijaystäviinsä.
Tuntematon sotilas herätti hyvinkin ristiriitaista ilmavirtaa: valtavan menestyksen ohella romaani sai osakseen myös ankaraa torjuntaa. Muiden muassa 8. jalkaväkirykmentin komentaja kenraaliluutnantti Pietari A. Autti kirjoitti Linnalle näin: ”Tulkaa mieluummin ja ampukaa minut, kuin että häpäisette rykmenttiä!” Linna osasi vastata kritiikkiin maltillisesti ja rakentavasti ja he pääsivät kirjeenvaihdon kautta sittemmin yhteisymmärrykseen. Linna kertoi haastatteluissaan yksityiskohtaisesti Tuntemattoman tarinan muodostumisesta ja romaanin hahmojen esikuvista. Puhtaasti mielikuvituksellisia hahmoja ei romaanissa oikein ole, joitain henkilöitä kirjailija lainasi aivan suoraan todellisuudesta, muut syntyivät eri henkilöistä luonteenpiirteitä ja kirjailijan kokemia tai kuulemia tarinoita koostamalla. Linnalla oli sotaväessä ja myöhemminkin tapana kuunnella herkeämättä kansan ihmisten puheet, häntä kutsuttiin ”magnetofonikorvaksi”. Tuntemattomassa elääkin kokonainen eri murteiden orkesteri, vaikka erään murreprofessorin mukaan murreratkaisut eivät olleet täysin puhtaita. Täydelliseen tarkkuuteen Linna ei edes pyrkinyt, hän halusi kuulla kyseistä hahmoa päässään ilmielävänä.
Linnaa arvosteltiin myös siitä, että Tuntematon fokusoi rintamamiesten kokemuksiin, eikä näytä laajempaa perspektiiviä. Linna kuitenkin rajasi kuvauksen tietoisesti sekä Tuntemattomassa että suuressa trilogiassaan Täällä Pohjantähden alla, jossa hän keskittyi maaseutuun jättäen kaupungin enemmän taka-alalle.
Tuntemattoman jälkeen Linna muutti Tampereelta maalle ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. On merkillistä, että aivan näihin vuosiin asti hän kirjoitti romaaniensa ensimmäiset luonnokset lyijykynällä ruutuvihkoon, kirjoituskoneen hän osti vasta vuonna 1957, traktorin ja pakettiauton hankinnan jälkeen. Pohjantähti-trilogiaa työstäessään hän sai maanisen vireen päälle ja ylikiihtyneen tilansa hän piti yllä kahvilla ja tupakalla, hän saattoi juoda kolme litraa mustaa kahvia päivässä. Hän ei ehtinyt viettää paljoakaan aikaa perheensä kanssa. Linnan vaimo Kepa, entinen lotta ja kirjailijan taustahengetär, jota Linna ei huonoimpinakaan aikoina päästänyt töihin, kertoikin usein, ettei hän lukenut miehensä kirjoja niiden ilmestyttyä, kun hän sai tarpeekseen miehensä lukemisista ja kirjoittamisista kotona. ”Nainen merkitsee minulle Kaarina Maununtyttären helmaa, jossa mies voi hetken levähtää”, totesi kirjailija erään naistenlehden haastattelussa.
Linna oli huono keksimään romaaneilleen nimiä, eikä trilogian ykkösosaa kirjoittaessa ollut nimeä vielä olemassa. Sitten yhtenä päivänä perhe tuli tyttären kuusijuhlasta ja Linna muisti, kuinka tytär lauloi enkeleiden kuorossa ”Pohjantähden alla onpi kotomaamme”. Valtava välimatka todellisen elämän ja virren sanojen välillä hätkähdytti kirjailijaa.
Pohjantähden henkilögalleriaa varten kirjailija käytti todellisten esikuvien sijaan omaa mielikuvitustaan. Hän rakenteli taidokkaasti hahmojaan pienistä yksityiskohdista. Mentaliteetti oli tärkeä sana Linnalle, hän kertoi saaneensa eri oikeilta henkilöiltä mentaliteetin sirpaleita, vaikkei selvää, yksilöityä esikuvaa hahmoilla ollutkaan. Hän tunsi hyvin miljöön ja työkalut, yhteiskunnalliset olosuhteet, elintavat, maalaisyhteisöjen yhteenliittymiset. Erityisen täsmällinen ja perinpohjainen Linna oli torppien elämän yksityiskohtien kuvaajana. Hän perehtyi hyvin tarkkaan historiantutkimukseen, väitteli usein tutkijoiden kanssa, ”eikä häntä saatu helposti pussitettua”, hänen romaaneistaan löytyy vain pieniä virheitä.
Kun Linnan romaanit olivat uusia, nuori kriitikkopolvi nyrpisteli niille nenäänsä, monet pitivät niitä kerronnaltaan toivottoman vanhanaikaisina, liian selostavina. Linna perusteli käyttävänsä samaa metodia kuin esimerkiksi Leo Tolstoi. Hän vaati itselleen oikeuden kirjoittaa omalla tyylillään, tyylillä, joka piti lukijakuntansa kourassaan varmasti. Kun jotkut kriitikot kyseenalaistivat, ovatko hänen kirjansa taidetta lainkaan, se loukkasi Linnaa siinä määrin, että kun hänelle tarjottiin taiteen akateemikon arvonimeä, hän kieltäytyi, vaati sen sijaan saada tieteen akateemikon arvonimen. Lopulta hän sen saikin, mikä saattoi olla pieni jalo kosto ymmärtämättömiä kriitikoita kohtaan.
Pohjantähti-trilogian synnyttämisen valtavan rankan urakan jälkeen Linna ei enää kyennyt merkittäviin kirjallisiin töihin. Hän sairastui ja infarktin jälkeen lääkärit pelottelivat häntä: hän ei selviäisi, ellei luopuisi kirjoittamisvaiheiden maanisuuteen asti ylikiihtyneistä elämäntavoista. Hän suunnitteli joitakin näytelmiä, mutta lopulta ei löytänyt aihetta, joka olisi tempaissut hänet mukaansa.
Kirjallisuuspiireissä ja erityisesti lukijoiden keskuudessa nousee usein esille kysymys, miksi Sillanpää sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon, Linna taas ei. Panu Rajala kertoo, miten Sillanpää oli mukana palkintolautakunnan pitkällä listalla vuodesta 1919, Hurskaan kurjuuden ruotsinnoksen julkaisemisesta lähtien. Tuossa vaiheessa kaikki muut pohjoismaat paitsi Suomi olivat saaneet oman nobelistinsa. ”Kielipoliittiset syyt estivät aiemmin Sillanpään palkitsemista Ruotsin herrojen silmissä”, mutta yhtäkkiä Ruotsin akatemia alkoi kiinnittää huomiota häneen. Sillanpään seuraavaan isoon romaaniin kului kuitenkin kymmenen vuotta. Sillanpää tuntui jäävän taakse, mutta maailmanpolitiikka antoi tukea vuonna 1939, kun Suomen asema näytti synkistyvän ja siihen asti sivuutettu Sillanpää palkittiin. Palkinto vaati sittenkin kovia äänestyksiä, vastaehdokkaina oli vahvoja nimiä, muiden muassa Hermann Hesse.
Väinö Linna puolestaan oli huomattu ja vaikuttava, mutta ruotsalaisten näkökulmasta ei kaikkia taidekriteereitä täyttävä kirjailija. Linnan palkitsemisen avuksi meinasi jälleen tulla maailmanpolitiikka, nimittäin noottikriisi 60-luvun alussa. Tällä kertaa maailmanpolitiikan työntövoima ei kuitenkaan riittänyt. ”Viime aikoina ainoa palkintolautakunnan pitkällä ehdokaslistalla pitkään esiintynyt suomalaisnimi on Eeva Kilpi”, vihjaa Rajala.
Kun Panu Rajala katsoo taakseen omaa kirjallista uraansa arvioiden, hän nostaa esille itselleen merkityksellisimpinä kolme teostaan. Ensimmäisenä Mika Waltarista kertovan loistavan Unio mystican, joka edustaa kestävää vaikutusta ja merkitystä, sillä ”Waltarin lukijoita ja ihailijoita syntyy jatkuvasti lisää uusien sukupolvien myötä”. Toisena on Sillanpäästä kirjoitettu laajempi, kolmiosainen elämäkerta, joka on yhteen koottuna toimivampi, kuin sitä edeltänyt, liian laveaksi paisunut väitöskirja. Kolmantena Rajalan sydäntä lähinnä on hänen omaelämäkerrallinen pieni muistelmateoksensa ensimmäisen avioliittonsa ajoilta, Enkeli tulessa vuodelta 1997.
Panu Rajalan kirjailijavierailun tallenne on kuunneltavissa osoitteessa: www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut