Teksti: Aila Malkki
Maaliskuisena aamuna on lempeää herätä ikkunanraosta heijastuvaan valonkajastukseen. Kaihtimet suojaavat sopivasti, mutta toivon pilkahdus kimpoaa kaikesta huolimatta. Ankaran viime vuoden jälkeen tulee voimakas halu jälleen elää täyttä elämää.
Lumen henkäykset ovat pyyhkiytyneet nurmikoilta ja mielistämme jo viikkoja sitten ja katsomme taas odottavina tulevaan. Ainakaan mitään yhtä rajoittavaa ei haluaisi enää kokea kuin viime vuonna. Muutosvastarinta toimii tässä kuten niin monessa muussakin asiassa – ei enää uusia, hankalia käänteitä.
Mitä sitten jäi käteen tuosta yllätysten vuodesta? Vähintään se, että mikään ei ole ikuista. Pitkään vallinnut arjen rauha rikkoutui hetkessä ja sai meidät toimimaan epätavallisin keinoin. Sittemmin kasvomaskit ja turvavälit ovat tulleet tutuiksi mutta eivät mukaviksi tuttaviksi. Sopeutumisesta on muodostunut päivän tunnussana.
Yhdessä selviytyminen on toinen asia, joka heijastuu ihmisten puheissa. Se on varmasti pandemian myönteinen vaikutus. Miten kauan tunne kestää on sitten arvoitus. Historian kulku on täynnä yllätyksiä ja merkillisiä tarinoita, joita kukaan ei olisi osannut ennakoida.
Elämme käänteentekeviä aikoja. Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä ajanjakso kirjoitetaan suurin otsikoin oppikirjoihin. Pyörteen keskellä elävät eivät koskaan aivan täysin ymmärrä muutoksen laajuutta.
Eräs myönteinen seikka tulee mieleen: näemme kouriintuntuvasti oman rajallisuutemme. Sen myötä ehkä ymmärrämme myös tekojemme seurauksia paremmin maailman mittakaavassa. Jokaisen on välttämättä osallistuttava yhteiseen planeettamme pelastushankkeeseen.
Terveydelliset riskit ja maapallon tulevaisuutta varjostavat uhat liittyvät siis merkillisesti yhteen. Emmekö vieläkään tajua, että aikaa on rajallisesti niin ihmiskunnan kuin maailman säilyttämiseen? Yksi tapa selviytyä on sulkea silmänsä koko ongelmalta. Siten onnistuu hetkeksi poistamaan asian mielestään, mutta vain hetkeksi.
Vanhan sanonnan mukaan, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nyt se tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Sormien välistä ei auta tirkistellä, kun käsissämme ovat kohtalokkaat kysymykset. Teoreettisten pohdiskelujen aika on ohi – nyt tarvitaan tekoja.
On vaikeaa muuttaa mukavia tottumuksia, mutta siihen on sopeuduttava, aivan kuten olemme sopeutuneet koronan aiheuttamiin rajoituksiin. Talouden alalta levinnyt ajatus siitä, että kasvu on ikuista, ei ole enää realistinen. Viimeistään näinä päivinä sen pitäisi olla selvää kaikille.
Armottoman raakoja totuuksia ihmisille julistavat nuoret ympäristöaktivistit ovat kohonneet nykysankareiksi syystäkin. Voiko olla sen suurempaa tavoitetta kuin maapallon pelastaminen? Ja kaikkensa sen eteen uhraaminen? Kansalaisrohkeus on siinä kunniakkaimmillaan.
Unohtuvatko nämä suuret tavoitteet, kuten menneen talven pakkaset? Eivät ne voi unohtua, koska kyseessä on yhteinen kotimme maapallo. Toista kotia ei ole. Haaveet muista planeetoista pysyvät vielä pitkään unelmina.
Kaukaisten planeettojen varaan ei pysty jättäytymään. Sitä paitsi niistä tulisi vain rahakkaiden asuinsijoja, ja köyhät jäisivät ratkomaan ongelmia täällä Maan päällä. Se saattaisi toisaalta ollakin hyvä lopputulos, sillä kuluttavathan rikkaimmat ihmiset eniten maapallon luonnonvaroja. Joka tapauksessa auringosta on lupa nauttia kohtuullisesti kaikkialla maailmassa.