Teksti: Rauni Laihonen
Pääsimme mukaan kuvailutulkattuun metsäretkeen Sipoonkorven maisemiin. Kuvailutulkki Niina Ollanketo ja luonto-opas Tuomas Lilleberg tekivät metsästä näkyvän.
Ryhmämme kokoontui Sipoonkorven kansallispuiston kävelyreitin alussa. Meitä oli sokeita, heikkonäköisiä ja näkeviä yhteensä 20 ihmistä ja yksi opaskoira. Esittelykierroksen jälkeen lähdimme kulkemaan noin viiden metrin levyistä metsätietä. Hetken aikaa käveltyämme Tuomas riensi sanomaan, että Sipoonkorven puro toivottaa meidät tervetulleiksi metsään. Niina aloitti kuvailun kertomalla polun molemmin puolin tiheästi kasvavista harmaarunkoisista lehtipuista. Muutamien koivujen latvoissa jokunen vihreä ja kellertävä lehti vielä sinnitteli näin lokakuussa. Maassa sitä vastoin niitä lojui vihreinä, kellertävinä ja ruskeina kasoina.
Saavuimme yhä tihenevään kuusimetsään. Niina kertoi, että rinteessä kasvava metsä vaikuttaa synkältä ja auringonvaloa näkyy hyvin vähän. Värisävyt ovat tummia ja harmahtavia. Maankuorta peittää tummanvihreä sammalmatto, jonka seassa vaaleanvihreät varpukasvit ja keltaiset lehdet antavat lisäväriä aluskasvillisuuteen.
Marja Könönen kertoi, että häneen teki suuren vaikutuksen pieni sieni, jonka ainut tehtävä on kuusen neulasen hajottaminen. Se ei ole yhtään sen vähäpätöisempi homma ekosysteemissä kuin esimerkiksi iso puunrunko ja sen sadat hajottajat.
– Oppaiden merkitys oli valtava siinä mielessä, mitä he nostivat esille. Niina ja Tuomas osasivat osoittaa kohteen niin tarkasti, että putkinäölläni havaitsin ja sain näkökenttääni paljon asioita. Tuli sellainen tunne, että tähän maailmaan, jonka omilla putkinäköisillä silmilläni näen, tuotiin lisää todellisuutta, Marja sanoi.
Pysähdyimme jokainen hetkeksi tutkimaan ja koskettelemaan jäkäliä ja tunnustelimme muitakin kasveja. Sieltä löytyi torvimaisen muotoinen jäkälä, jolla oli aniliininpunainen täplä päässä. Tuomas määritteli sen nimeksi punareunatorvijäkälä. Hirvensarvimaisen muotoinen, vaaleanruskea ja levämäisen näköinen kasvi sai nimekseen isohirvensarvijäkälä.
Alueella kasvoi myös kanervia ja karhunsammalta. – Olemme niukkaravinteisessa kuivassa kangasmetsässä jopa karukkokankaassa, joka on kaikkein karuin metsätyyppi, mitä Suomesta löytyy. Koska tämä on peruskallio, tässä ei juurikaan ole sellaisia ravinteita ja eloperäistä ainesta, jonka päälle voi lähteä kasvamaan ja siksi tänne on sopeutunut tosi karuihin oloihin sopivia lajeja. Jäkälä kasvaa todella hitaasti. Arvioisin sen kasvavan vain noin millin vuodessa, Tuomas pohti.
Lokakuun 4-asteinen sää ajoi meidät liikkeelle. Retki jatkui ja seuraavaksi kohtasimme ison männyn. Tuomas mittaili sen ympärysmitan ja hänen käsivartensa ylettyivät melkein rungon ympärille.
Saavuimme reitin hankalimpaan kohtaan. Monin paikoin märkä, mutainen maa vaati retkeilijöitä poistumaan polulta metsän puolelle. Polku oli ajoittain hyvinkin epätasainen. Muutama lankkusiltakin piti ylittää.
Kaikki kuitenkin selviytyivät pahimmastakin kohdasta hyvin. Matti Niemelä osallistui retkeen opaskoiran kanssa.
– Se oli juuri oikeata maastoa kuntoa ajatellen. Siinä joutui tekemään töitä.
Taukopaikka tuli kohdalle juuri sopivasti. Joimme siinä kahvit ja teet eväiden ja pullan kera. Runsaasti oli muitakin retkeilijöitä istahtanut pöytien äärelle pitämään taukoa. Hetken levähdettyämme siirryimme avonaiselle kalliolle. Niinan kuvailun mukaan ympärillä kauempana kasvoi mäntyjä. Pieni kataja kalliolla kylpi auringonvalossa. Valo osui laikukkaina täplinä havuihin maalaamalla koko puskan erisävyisillä vihreän väreillä. Tuomas kiinnitti huomiota kallion juovaiseen pintaan.
Viiden tunnin ja viiden kilometrin luontoretki päättyi mukaviin tunnelmiin. Monelle näkövammaiselle tämä oli ensimmäinen kuvailtu luontoretki. Osallistujat lähtivät kukin omille tahoilleen tyytyväisinä, mutta kenties hieman väsyneinä. Mieleen hiipi ajatus seuraavasta kerrasta, jonka ajankohdaksi mainittiin epävirallisesti alkukesä.
Kiitos järjestäjille, Vantaan aikuisopistolle ja Tuomakselle ja Niinalle!
Juttu on lyhennelmä. Koko juttu runsain kuvin on osoitteessa www.kajastuslehti.fi