Teksti: Kirsti-Sisko Salonen
Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjesti lokakuussa nykytaidekurssin verkossa. Opettajana toimineelle taiteilija Hanna Vahvaselälle kurssi oli uransa ensimmäinen sekä näkövammaisille että verkossa.
”Enemmän minua jännitti se, miten selviydyn tekniikan kanssa kuin työskentely näkövammaisten kanssa”, Hanna sanoi.
Hanna on valmistunut taiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 1999 ja täydentänyt opintojaan pätevöitymällä kuvataideopettajaksi Aalto-yliopistossa viime vuonna. Opetustyötä hän on tehnyt koko taiteilijan uransa ajan opettamalla kaikenikäisiä lapsia kouluissa. Kotikaupungissaan Mikkelissä hänellä on tapana viedä seitsemäsluokkalaiset peruskoululaiset vuosittain taidepolulle. Aikuisia hän on opettanut kansalaisopiston kuvataideryhmässä.
Hän kertoi oppineensa, että jokainen tekee taidetta omista lähtökohdistaan.
Verkkokurssissa häntä askarruttivat tehtävät sikäli, ettei hänellä ollut tietoa, millaisia välineitä kurssilaisilla olisi käytettävissä.
Hän itse käyttää teoksissaan mieluiten puuta. Esimerkiksi alkusyksyllä Hämeenlinnassa olleessa yksityisnäyttelyssä reliefit muodostuivat pinnoiltaan mustiksi poltetuista pahkoista.
Taideteos ei ole välttämättä kaupallinen tuote
Aluksi kurssilaisten tehtävänä oli valmistaa tai suunnitella omakuva sekä tilataideteos kuvitteelliseen näyttelytilaan. Seuraavissa tehtävissä poistuttiin nykytaiteilijoiden tavoin gallerioista ja museoista ensin kaupunkitilaan ja sitten luontoon.
Suomessa on maalattu graffiteja laillisesti julkisiin paikkoihin 1980-luvulta lähtien. Viime vuosina on tullut uutuuksina virkatut tai neulotut graffitit. Niillä on voitu koristella lamppuja ja penkkejä.
Moni nykytaiteilija haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja muuttaa sitä. Hanna kannusti kurssilaisia tekemään interventiotaidetta, jolla usein kyseenalaistetaan tai häiritään valtarakenteita.
Taiteilijat myös työskentelevät yhä useammin yhteistyössä tieteentekijöiden kanssa tai heidän lähtökohtansa taiteen tekemisessä on tieteellinen. Ekologiset kysymykset ja huoli ilmastonmuutoksesta näkyvät etenkin ympäristötaiteessa. Niinpä näiden taideteosten materiaaleiksi kelpaavat perinteisten luonnonmateriaalien rinnalla muovi, roskat ja jopa eläinten papanat.
Lopuksi kurssilaisten vuorossa oli tehdä katoamispiste. Sen toteuttamisessa saattoi käyttää myös liikkuvaa kuvaa, mikä on tavallista nykytaiteessa. Myös Hanna itse käyttää silloin tällöin liikkuvaa kuvaa osana teoksiaan.
Esimerkkinä performanssista Hanna esitteli kaimansa Hanna Saarikosken videoteoksen See Paris and Die vuodelta 2012.
Saarikoski oli viettänyt neljä päivää Pariisissa ja kertoo liikkuneensa koko performanssin ajan silmät suljettuina. Yläluomiin hän oli maalannut kasvoväreillä kuvat silmistä. Kuva- ja äänimateriaalista valmistettiin noin kymmenen minuutin videoesitys, jossa hän muun muassa kävelee Eiffel-tornin ympäristössä.
Saarikosken kotisivulla olevassa videossa kävelee nuori nainen, taiteilija itse, puna-valkoruudullisessa takissa. Hän laskeutuu portaita, istuu kahvilassa ja vierailee taidemuseossa.
Saarikoski kertoo You Tube -videossa halunneensa nähdä, mitä tapahtuu, jos hän asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, tekee sen näkyväksi ja asettuu ihmisten keskelle. Hän arvelee, että joidenkin mielestä luomiin maalatut silmät näyttivät luonnollisilta, vaikkakin käytännössä hän oli havainnut ihmisten huomanneen hänen toisenlaisuutensa. Videon koostamista dokumenttiaineiston pohjalta hän kuvaili toiseksi prosessiksi.
Vuorovaikutusta sähköpostilla
Käytännössä kurssi eteni siten, että Hanna lähetti sähköpostilistalle linkin luentoon, jossa hän esitteli päivän aiheen ja toisessa viestissä saapui tehtävä. Kurssilaiset vastasivat kukin omaan tahtiinsa lähettämällä joko valokuvan tai kuvailun teoksestaan tai pelkästään suunnitelman sen toteuttamisesta.
Hanna kertoi yllättyneensä iloisesti siitä, miten ahkerasti kurssilaiset palauttivat tehtäviään ja miten mielenkiintoisia ja rohkeitakin teokset tai niiden suunnitelmat olivat. Hän koki oppineensa myös itse.
”Oli terveellistä huomata, miten näköaistin läpäisemä olen”, hän sanoi.
Hän kertoi alkaneensa ajatella myös omaa työskentelyään toisin. Hän toivoo ehtivänsä tutustua kuvailutulkkauksen periaatteisiin niin, että hän pystyisi kuvailemaan omia teoksiaan You Tubeen.
Hannalla oli marras-joulukuussa Helsingissä näyttely, joka sisälsi muutaman rekonstruktion ja pari ehdotusta muistomerkeiksi sekä teoksen, jota hän kutsui sotkuiseksi jälkipyykiksi. Materiaalina hän oli käyttänyt omia vanhoja teoksiaan sekä säilyttämiään, löytämiään tai kaatopaikalta pelastamiaan puita.
Tällä hetkellä hän suunnittelee teosta tulevana kesänä olevaan Mitä-biennaaleen Mikkelissä. Paikkana on hiidenkirnun läheisyydessä oleva puisto. Hannan mielestä 9000 vuotta vanha hiidenkirnu asettaa mittasuhteet siitä, miten pieniä ja lyhytikäisiä ihmiset ovat.
”Pohdin sitäkin, voisiko taide olla jopa aineetonta ja toteutua vaikkapa vuorovaikutuksessa taiteilijan ja yleisön kesken”.