Teksti: Rauni Laihonen
Musiikkipedagogi Katri Humpila sai kuulla tarinasäveltämisestä opiskellessaan Metropolia Ammattikorkeakoulussa varhaisiän musiikkikasvatusta ja taiteen soveltavaa käyttöä. Eräällä luennolla Hanna Hakomäki kertoi tarinasäveltämisestä, jonka hän oli itse kehittänyt yhden musiikkiprojektin aikana. Siinä tavoitteena oli tutkia ja kehittää kuvionuottien käyttöä pienten lasten pianonsoiton opetuksessa. Luennolla istuva Katri mietti, miten sama asia toimisi silloin, kun lapsi ei näe kuvionuotteja, jotka on kehitetty näkeville lapsille ja aikuisille.
Kyseisellä tunnilla lähti ajatus näiden kahden asian yhdistämisestä: näkövammainen lapsi ja tarinasäveltäminen. Opinnäytetyössään Katrin päämääränä oli tarjota sokealle lapselle saman musiikin luomisen ja tuottamisen mahdollisuus kuin näkevälläkin on. Katrin tarkoitus oli tuoda esille se, että vaikka ihminen ei näe, se ei ole este musisoimiselle, ja ettei näkevä ihminen sulkisi pois mahdollisuutta musiikin tekemiseen eikä laittaisi
liikaa rajoja toiminnalle.
Katri Humpila asuu nykyään synnyinseuduillaan Helsingissä. Hän opiskeli lukion jälkeen sosionomiksi ja työskenteli päiväkodissa, jossa tutustui ensimmäisen kerran sokeaan lapseen. – Tein silloin varmasti paljon virheitä tutustuessani häneen. Menin koskemaan ennen kuin kerroin olevani siinä, ja että kosketan häntä. Visuaalisena ihmisenä olin tottunut ottamaan ensimmäisen kontaktin vieraaseen lapseen katseen kautta. Vähitellen hän onnistui saamaan luottamuksen lapseen. Sitä kautta syntyi mielenkiinto erityislasten kanssa työskentelyyn. Tämä asia jäi taka-alalle ja Katri halusi joskus myöhemmin palata sokeiden lasten tai ylipäänsä sokeiden ihmisten pariin
tekemään töitä.
Opinnäytetyö
– Opiskellessani varhaisiän musiikkikasvatusta innostuin tarinasäveltämisestä sokean lapsen kanssa. Otin ensin yhteyttä Resonaariin – musiikin erityispalvelukeskukseen, joka tarjoaa tavoitteellista musiikinopetusta erilaisille oppijoille. Siellä käytetään kuvionuotteja, jotka ovat muotoihin ja väreihin perustuva nuottikirjoitusmenetelmä. Kuvionuotit on kehittänyt musiikkiterapeutti Kaarlo Uusitalo. Kuvionuoteissa jokaisella sävelellä on oma värinsä. Värejä on yhteensä seitsemän: punainen
(C-nuotti), ruskea (D-nuotti), harmaa (E-nuotti), sininen (F-nuotti), musta (G-nuotti), keltainen (A-nuotti) ja vihreä (H-nuotti). Oktaavialat erotetaan toisistaan eri muodoilla. Muotoja on neljä: vinoristi, neliö, ympyrä ja kolmio.
Kohokuvionuotit
Katri innostui kuvionuoteista ja sitä kautta kohokuvionuoteista. Kohokuvionuotit painettiin pistekirjoituspaperille ja näin kaikki musta väri nousee pinnalle, joten nuottien muodot ovat tunnusteltavissa.
Väreistä musta ja punainen ovat helpoiten tunnistettavat. Musta sävel nousee paperista koholle kokonaan, joten se tuntuu kumpareelta. Punaisessa sävelessä on mustaa vain nuotin reunalla, joten sen reunat nousevat koholle ja nuotti tuntuu eräänlaiselta kuopalta. Muissa väreissä, reunoilla olevan mustan värin lisäksi, on pieni musta piste.
Piste nousee koholle ja on eri paikassa riippuen siitä, mistä sävelestä on kyse. Ruskeassa piste on nuotin vasemmassa laidassa, harmaassa yläreunassa, sinisessä keskellä, keltaisessa oikeassa laidassa ja vihreässä nuotin alalaidassa.
Tarinasäveltäminen käytännössä
Seuraavaksi Katri otti yhteyttä Iirikseen, jossa toimi kahden viikon välein ryhmä näkövammaisille lapsille. Katrin tavoitteena oli kokeilla kohokuvionuottien toimivuutta tarinasäveltämisessä.
– Niinpä valitsin yhden sokean 4-vuotiaan tytön. Koska tässä ryhmässä oli muutakin toimintaa, jäi kokeiluni tarinasäveltämisestä hieman hajanaiseksi. Halusin jatkaa vielä kyseisen lapsen kanssa ja testata tarkemmin menetelmää. Kun kokeilimme hänen kanssaan pianon koskettimille laitettuja kohokuvionuotteja, hän oli ensin hieman varauksellinen ja pelkäsi pianon ääntä. Ensin lähdimme tutkimaan soitinta fyysisesti ja tutustumaan siihen. Koskettimien laskeminen taisi kestää koko vuoden.
Suuri voitto oli se, että hän uskalsi painaa koskettimia.
Karhulaulu
Tarinasäveltämisen tarkoituksena on, että kappaleet kirjataan ylös joko olemassa olevilla merkeillä tai jollain sovituilla tavoilla, jotta tekijä pystyy soittamaan teoksen uudelleen. Tässä opinnäytetyössä sävellyksiä merkittiin ylös sekä kohokuvionuotein että yhdessä lapsen kanssa keksityin merkein. Lapsi sävelsi karhulaulun, joka kirjattiin ylös paperinarusta tehtyjen erikokoisten rastien avulla, jotka liimattiin paperille. Isäkarhu oli suurin ja lapsikarhu pienin rasti.
Näistä merkeistä lapsi muisti, miten laulu soitetaan. Kun lapsi soitti pianolla nämä sävelet, isäkarhu oli matala klusteri, äiti korkeampi ja lapsi kirkas korkea.
– Pian huomasin, että kovin paljoa hän ei tarvinnut merkittyjä nuotteja. Tämän työni kautta totesin, että kohokuvionuotit eivät toimi näin pienen lapsen kanssa. Lapsi joutui opettelemaan kohokuvionuotit ja kyseisen lapsen kohdalla ne rajoittivat hänen vapaata musiikillista ilmaisuaan.
Hankaluutena oli myös tunnistaa sormilla kuvioiden sisällä olevat pienet pisteet. Ehkä hieman vanhempi, kouluikäinen lapsi pystyisi hahmottamaan niitä eri tavalla kuin neljävuotias. Hän toivoo, että myöhemmin tulisi mahdollisuus päästä kokeilemaan tarinasäveltämistä toisenlaisena versiona.
– Haluaisin kokeilla tarinasäveltämistä vielä hieman eri tavalla. Erilaisista materiaaleista voisi kehitellä helpommin tunnistettavia kuvioita.
Esimerkiksi hiekkapaperi olisi aina c-nuotti, aaltopahvi d, sametti e ja niin edelleen. Kuvio vain vaihtuisi oktaavialan mukaan. Toki jokaisen lapsen kanssa voi erikseen miettiä, miltä soitettu kappale tai yksittäinen nuotti kuulostaa, ja miten lapsi haluaa sen merkitä muistiin.
Katri suunnittelee opinnäytetyönsä pohjalta esitelmää, jonka hän pitää nykyisessä opiskelupaikassaan, Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hän olisi myös valmis menemään eri tahoille kertomaan siitä.
– Haluan jakaa tietoa ja rohkaista muitakin kokeilemaan ennakkoluulottomasti uusia ja itselleen tuntemattomia asioita, kuten tarinasäveltämistä. Haluan myös rohkaista toisia siinä, kuinka erilaisiin projekteihin kannattaa lähteä mukaan, vaikka kokemusta entuudestaan ei juuri olisikaan. Kun on halu tehdä joku asia, rohkeasti vain sitä kohti erehdysten ja yritysten kautta.
Musiikkiopintoja
Katri aloitti jo nelivuotiaana musiikkileikkikoulun ja siitä musisointi on jatkunut näihin päiviin asti. Hän oli koulussa musiikkiluokalla ja lauloi kuorossa. Musiikkiopistossa hän soitti kannelta ja aikuisiällä aloitti klassisen laulun opiskelun. 25 vuotta kuluikin sitten musiikkiopistossa.
Musiikin opiskelu ja kuorossa laulaminen olivat pitkään Katrille harrastus. – Kun olin opistossa suorittanut kaikki mahdolliset teoriat ja melkein kaikki tutkinnotkin, ajattelin, että mitäs nyt teen. Kehittyi sellainen ajatus, että jos yrittäisin saada musiikista ammatin. Hain ja pääsin Metropolia Ammattikorkeakouluun opiskelemaan varhaisiän musiikkikasvatusta. Kun laulussa kehityin eteen päin, syntyi ajatus, että kun antaa pikkusormen musiikille niin se vie koko käden. Jatkoin ajatusta, mitäs jos pyrkisin vielä laulunopettajan opintoihin ja tällä tiellä sitä nyt ollaan. Neljäs ja viimeinen vuosi on menossa. Ammattiopintojen alettua kuorolaulu jäi toistaiseksi tauolle.
Opiskelija huomasi, että on liikaa, kun päivisin laulaa ja opiskelee solistista äänen käyttöä ja tekniikkaa, ei riitä aika kuoroharrastukseen. Kuoro ei enää siinä vaiheessa tuntunut ihanalta harrastukselta, vaan sekin tuntui kuin työltä. Se ei tuonut enää sellaista mukavaa vastapainoa elämään, jos päivisin tekisi jotain muuta kuin musiikkia. Enää ei myöskään ollut aikaa istuttaa kuorossa olevia lauluja tarpeeksi hyvin.
Sokea harjoitusoppilas
Sokean lapsen tai aikuisen kanssa työskentelemisen kiinnostus heräsi Katrille jo päiväkodissa. Kutkuttava ajatus, että miten tämä toimisi sokean aikuisen kanssa, jäi jonnekin takaraivoon. – Hieman jäi kummittelemaan, että tätä voisi tehdä vielä lisää. En myöskään halua päästää itseäni helpomman kautta. Olen aina ajautunut tekemään sellaisten lasten tai aikuisten kanssa töitä, jotka eivät päästä minua helpolla.
Katri löysi sokean naislaulajan harjoitusoppilaakseen. Kun tämä alkoi käydä tunnilla, laulupedagogi joutui miettimään, miten uuden kappaleen opettaminen tapahtuu, kun oppilas ei näe paperilla olevia nuotteja eikä sanoja.
– Sitä mietin etukäteen, miten sanat ja nuotit opetetaan, mitä välineitä siihen on. Sanallinen kuvailu on tietysti tärkeää. Miten asiat sanallistaa, miten minun kasvoni, suu tai huulet ovat. Kyllähän niitä joutuu paljon sanottamaan, kun ei riitä näyttäminen. Kun tunnin alussa alan pyöritellä hartioitani, sokealle se pitää sanoa ääneen, mutta näkevä oppilas tekee saman kuin opettaja. Koskettamiseen kysyn luvan, oli sitten sokea tai näkevä oppilas. Laulun opettamisessa kun instrumentti on koko kroppa, näen sen niin, että on tehokkaampaa, jos tietyissä tilanteissa opettaja koskee oppilaaseen tai oppilas opettajaan. Toki ilman koskettamistakin pystyy opettamaani.
Katri Humpila toivoo, että valmistuttuaan saisi jatkaa musiikillista työtä näkövammaisten parissa. Hän sanoo, että on hyvä, kun on saanut tehdä työtä sokean laulajan kanssa jo opiskeluaikana. Näin on kokemusta sokeasta oppilaasta ennen kuin valmistuneena opettajana aloittaa työt kentällä.
– Musiikki on tärkeä osa elämääni. Varsinkin yhdessä musisoiminen ja tekeminen luovat uskomattomia tunteita ja tuntemuksia. On ihanaa, kun saa välitettyä erilaisia tunnelmia, tehtyä sanoista ja nuoteista musiikkia ja kertoa yleisölle tarinaa. Siitä tulee aika mahtava fiilis. Tällä hetkellä musiikki täyttää suuren osan elämästäni, mutta vapaa-aikana liikun luonnossa sekä käyn kuntosalilla. Kun laulajalla instrumenttina on kroppa, niin haluan
pitää sen mahdollisimman hyvässä kunnossa.
Katrin opinnäytetyö on luettavissa netissä osoitteessa
www.theseus.fi nimellä Aaro kulta – tarinasäveltäminen näkövammaisen lapsen kanssa.