KUVA: RAINER RESSLER

Teksti: Marianne Tenhami

VIRO 100

Monissa Timo Lehtosen kirjan kuvissa lukee: kuva Rainer Ressler. Hän on ottanut paljon kuvia monilta matkoilta muistoksi Timo Lehtoselle ja rovasti August Kaljukoskelle. Nykyisin hän kuvaa satunnaisesti vain kamerakännykällä.

Tapaan Rainer Resslerin hänen nykyisessä asuinpaikassaan Stefanoskodissa Helsingin Tapaninvainiolla.
– Tämä on 74 huoneistoa käsittävä ortodoksisen eläkesäätiön talo, jossa asuu eläkkeellä olevia ortodokseja. Viihdyn täällä erittäin hyvin. Meillä on pihalla marjapensaita, kirsikka- ja omenapuita sekä suuri grillikatos. Minulla on mukavat naapurit, joista on paljon seuraa ja täällä tapahtuu koko ajan, kertoo parikymmentä vuotta Stefanoskodissa asunut mies nykyisestä asuinpaikastaan. Ennen Stefanoskotiin muuttamista hänelle on ehtinyt sattua ja tapahtua jos jonkinlaista.
Rainer syntyi vuonna 1950 ruotsinkieliseen helsinkiläisperheeseen. Ruotsinkielinen pikkupoika oppi pian myös suomen, saksan ja venäjän kielen 1950-luvun Helsingin kulttuurielämän rikkauden vuoksi. Lisäksi hän puhuu viroa, karjalaa, kolttasaamea sekä englantia ja ranskaa.

Humanitääristä työtä Karjalassa, Baltiassa ja Venäjällä

Työuransa Rainer teki palomiehenä ja sairaankuljettajana Helsingissä. Lisäksi hän toimi arkkipiispa Leon alidiakonina ja teki humanitääristä koordinaattorin työtä Suomen ortodoksiselle kirkolle. Tähän sisältyi paljon matkustelua Euroopassa ja sen ulkopuolellakin. Vanha silkkitiekin tuli miehelle tutuksi.
– Pääasiallisena toiminta-alueenamme oli Karjala, Viro ja muu Baltia. Jaoimme vaatteita, ruokaa ja lääkkeitä. Myöhempinä vuosina toimin enemmän koordinaattorina: meillä oli hyvät yhteyshenkilöt ja enemmän rahaa käytettävissä. Yksi yhteyshenkilöistämme oli presidentti Tarja Halonen. Muita yhteystyötahojamme olivat ulkoministeriön virkamiehet ja konsulaatit sekä ortodoksinen kirkko, niin Moskovan patriarkaatti kuin Konstantinopolin patriarkaatti. Nykyään tämä lähialuetyö on jäänyt pois ja humanitäärinen työ kohdistuu enemmän Afrikkaan, selittää mies, jota hänen silloinen esimiehensä arkkipiispa Leo kutsuu heidän kirkkokuntansa diplomaatiksi.
Rainer yhteistyökumppaneineen sai tuona aikana humanitäärisellä työllään paljon julkisuutta Yleisradion tehdessä erilaisia dokumentteja aiheesta. Näitä nähtiin televisio-ohjelmassa Itse asiassa kuultuna, jossa näytettiin konkreettista humanitääristä työtä Karjalassa, Baltiassa ja Venäjällä. Rainer vietti noin vuoden myös Valamon luostarin veljestössä. Kielitaitoisena miehenä hän oli alidiakonina mukana toimittamassa palveluksia puolalaisten, venäläisten ja ruotsinkielisten pappien kanssa.
– Valamon luostari oli hyvä paikka, koska matka Venäjän rajalle oli lyhyt ja sieltä oli helppo matkustaa rajan yli. Koska minulla oli pysyvät viisumit, veljestö hyväksyi alkuaikoina lähtöni Venäjälle. Keräsin Valamon luostarissa vaatteita ja muuta tarpeellista, joita vein Sortavalan lasten- ja vanhainkoteihin. Se oli antoisaa aikaa.

Kuvia muistoksi

Rainer Ressler sekä toisaalla tässä lehdessä tutuksi tulleet Timo Lehtonen ja rovasti August Kaljukosk tapasivat 1970- ja 1980-luvuilla. Ennen kaikkea näitä kolmea miestä yhdisti ortodoksisuus. Heillä oli myös paljon yhteisiä ortodoksituttavia ja -ystäviä Virossa. Vierailut yhteisten ystävien ja tuttavien luona lujittivat Rainerin, Augustin ja Timon ystävyyttä entisestään. Rainerin rakas harrastus on valokuvaaminen. Hänestä olikin paljon apua matkoilla hänen ottaessaan kuvia muistoksi Timolle ja Augustille. Kuvista suuri osa päätyi myös Timon kirjaan Viron Apostoliset kirkot – rovasti August Kaljukosken matkassa.
Kuvaaja kiittelee Timoa siitä, että tämä on osannut valita kirjaansa Rainerin arvokkaimmat kuvat. Muuten kuin kuvia Timon käyttöön antamalla Rainer ei ole osallistunut Viron apostoliset kirkot -kirjan tekoon.
Kuvaaja ja Timo kävivät kahdestaan myös Pietarissa. Siellä ei niinkään kuvattu, vaan vierailtiin kirkoissa ja luostareissa ja tavattiin ystäviä iloisissa merkeissä. Rovasti August Kaljukosken kanssa Rainer kävi myös Ruotsissa tapaamassa ortodoksiystäviään ja vierailemassa siellä toimivissa emigranttiortodoksikirkoissa.
– Etsimme vanhoja piispojen hautoja ja tapasimme pappeja ja ylidiakoneja. Raahasin Augustia perässä tai hän raahasi minua, Rainer kuvailee pilke silmäkulmassa.

Jonotettiin ja jonotettiin

Nämä kolme miestä ovat matkustelleet paljon yhdessä Virossa: Setumaalla, Saarenmaalla ja Tallinnassa. Rainerin mukaan Augustin, Timon ja hänen matkoilla oli kaksi luonnetta. Toinen oli tietysti humanitäärinen työ, joka kattoi Venäjän sekä silloisen vanhan Viron ja Baltian. Toisena olivat vierailut ystävien luo sekä tietojen kerääminen Viron ortodoksisista kirkoista ja niiden kuvaaminen.
– Ihminen on tiedonhaluinen. Erityisesti tiedonhaluamme kasvattivat Virossa asuvat setukaiset. Setukaiset, heidän kirkkolaulunsa, kielensä, pukeutumisensa ja kulttuurinsa tulivat meille tutuiksi. Heidän ruokakulttuurinsa on ihanaa leikkeleineen ja kalaruokineen, Rainer selittää. Setumaa oli tuttu rovasti August Kaljukoskelle jo ennestään: hän toimi siellä pappina Saatsen kylässä, joka on vain 500 metrin päässä Venäjän nykyisestä rajasta. Hän osasi toimittaa ortodoksiset jumalanpalvelukset setukaisilla tavoilla ja oli ensimmäinen pappi, joka alkoi kastaa lapsia Setumaalla. Rainerille ja Timolle setukaisten kulttuuri oli uutta. Käytiin Georgios Voittajan päivillä, joilla Peips-järvestä ongittuja kaloja savustettiin. Timon tavoin myös Rainer ihastelee setukaisten vieraanvaraisuutta: runsaiden ruoka- ja juomatarjoilujen lisäksi sauna on aina lämpimänä ja setukaiset ovat valoisaa, laulavaa ja kulttuurisesti värikästä kansaa. Kolmikko on vieraillut Saatsessa Setumaalla setukaisten Suurmarttyyri Paraskevan Pyatnitsan kirkon juhlissa praasniekoissa.
– Praasniekkoihin kuuluvat kirkolliset jumalanpalvelukset, pukeutuminen sekä kuorolaulu, jossa on kuultavissa setukaiskansojen ominaisuus kirkkoääni. Praasniekkoja vietetään Kaakkois-Virossa lähellä Venäjän rajaa. Petseriin oli matkaa parikymmentä kilometriä.
– Venäjän raja oli vallan kamala. Siellä jonotettiin, jonotettiin ja jonotettiin. Alistettiin niin, että tunsin jo itseni syylliseksi. Tästä huolimatta salakuljetimme joka kerta polttoainetta ja viinaa ylittäessämme rajan. Tämä onnistui hyvin: aina joku jäi kiinni, mutta joku toinen ei jäänyt. Venäläinen kulttuuri ei ole muuttunut hiukkaakaan silloisista ajoista: nyt lahjotaan ja silloin lahjottiin. Raha korvasi ja korvaa edelleen kaiken.

Ota sinä kuva kun sinulla on kamera mukana

Rainer kertoo valokuvauksen olevan lähellä hänen sydäntään. Hän korostaa sen olevan harrastus. Aluksi hän kuvasi ortodoksisen kirkon erilaisia tarpeita varten sekä ortodoksisen kirkon erilaisia ihmisiä. Hautausmaitakin hän valokuvasi. Tämä on poikkeuksellista, koska Rainerin mukaan ortodoksisessa kirkollisessa elämässä valokuvaaminen ei kuulu asiaan. Hautajaisia, häitä tai muita juhlia ei yleensä kuvata. Jos jotain ortodoksisessa kirkollisessa elämässä kuvataan, siihen on oltava lupa. Rainer oli harvoja jotka tämän luvan saivat, koska häneen luotettiin. Hänelle saatettiin sanoa: ”Ota sinä kuva kun sinulla on kamera mukana.”
– Kuvasin paljon eri aiheista, filmi filmin perään ja tallensin ottamani kuvat huolellisesti. Yksi aiheista oli Timon ja Augustin ortodoksinen aihe, toinen setukaiset.
Hänellä on kokemusta niin mustavalkoisille kuin värifilmeille kuvaamisesta ja tietysti myös digikameroista.
– Digikamera on näistä paras: jos otat kymmenen kuvaa, valitset ja tallennat niistä yhden. Valinnan varaa siis on. Parasta on kuvata silloin, kun kuvaamisen kohde on luonnollinen. En koskaan ole tehnyt kohteita, vaan olen ottanut kuvat. Jos et juuri nyt ota kuvaa, et ikinä enää saa luonnollista kuvaa.
Kuvaaminen on vähentynyt, mutta matkapuhelimen kamera on kuitenkin vielä käytössä.
– Jos oikein tiukka paikka tulee, kuvaan sillä. Oltuani tässä kirkollisessa toiminnassa mukana minulla on mahdollisuus olla kirkossa semmoisissa paikoissa, joihin muut eivät pääse. Jos huomaan, että on vaikkapa kastetilaisuus eivätkä omaiset ole kuvanneet sitä, otan yhden kuvan. Jos he haluavat kuvani, annan sen heille. Joissakin muissakin kirkollisissa tilaisuuksissa tulee myös joku kuva otettua. Kuvaaminen on siellä jossain taustalla. En ole ihan malttanut lopettaa, kuvaaja myöntää.
Haastattelumme lopuksi hän haluaa evästää ihmisiä rovasti August Kaljukosken ohjeella, joka on heti Timo Lehtosen kirjan alussa:
”Suu on syömistä,
korvat kuulemista ja
silmät näkemistä varten.”