Teksti: Aila Malkki
Ironia sanana tarkoittaa epäsuoraa ivaa, salaivaa, ja ironikko ivallista ihmistä. Näistä määritelmistä pääsemme helposti nykyihmisen mielenmaisemaan, jota hallitsevat usein kyynisyys ja negatiivisuus.
Jo pienet lapset päiväkodin pihalla kuulevat rohkaisuiksi tarkoitettuja kannustuksia, joista ironinen sävy kuultaa aikuiselle heti läpi lauseen alta: ”Olitpas nyt tosi sankari kun revit takin rikki”. Opettaja tai vanhempi ei ehkä huomaa lapsen ihmetystä – olenko tehnyt oikein vai väärin.
Meidän äitien ja isien on vaikea ymmärtää, että ironiantaju ei ole synnynnäistä. Vasta vuosien kokemusten jälkeen lapsi tajuaa, että vaikka sanat kehuvat, viesti on aivan päinvastainen.
Miksi sitten nykyään kiedomme sanomiseemme niin usein ironisen vivahteen? Onko aikamme niin kyynistä, että se aivan kuin kuuluu asiaan, jotta antaisimme älykkään kuvan itsestämme?
Lapsen kannalta kyse on jostain aivan muusta. Hämmennyksen lisäksi ironia aiheuttaa kysymyksiä. Voiko vanhempiin enää luottaa, onko päiväkodin täti kiltti oikeasti vai teeskenteleekö hän vain?
Ironia ilmiönä on laajalle levinnyt ja sen ”suosio” näyttää jatkuvan. Yksi selitys voisi olla se, että suuret näytelmäkirjailijat ovat historiaa. On luotava oma koominen draama. Se onnistuu arkisissakin kuvioissa, etenkin viattomiin lapsiin kohdistettuna.
Hyvin rakennettu ironia ei kuitenkaan loukkaa ketään eikä jätä ketään ulkopuolelle. Näiden kriteerien valossa ironia muistuttaa erittäin paljon taitavaa huumoria. Tietysti on mahdollista väistää ironiset letkautukset ja keskittyä omiin myönteisiin ajatuksiin. Emme kuitenkaan elä yksin emmekä voi olla riippumattomia muista.
Olisiko ironiassa kenties myös jotain hyvää? Varmasti paljonkin – oikein käytettynä. Ironia ei sovellu lapsille vaan se kuuluu hienostuneina annoksina aikuisten maailmaan. Niin ironiaan kuin moneen muuhunkin naurua hersyttävään asiaan pätee sanonta, että vähempi on parempi – pienempi on suurempaa.
Viime vuosisadalla olivat suosittuja taitavien pakinoitsijoiden lyhyehköt tarinat elävästä elämästä. Näissä ironiaan tukeutuvissa katsauksissa korostettiin ja liioiteltiin hauskoja ihmismielen käänteitä, mutta kohde jäi tuntemattomaksi. Vain ihmisyyden piirteet näkyivät selvinä lukijalle. Huvi ja hyöty yhdistyvät, kun naurun takaa peilautuu totuus.
Mikä sitten ajaa meidät niin raiteiltamme, että tavallinen myönteinen kielenkäyttö ei enää riitä? Dramaattisuuden tavoittelu ei voi olla ainut syy. Ilmeisesti aikamme ja ajatuksemme ovat muuttuneet nihilistisemmiksi – mikään ei tunnu enää miltään. Silloin voi kielen antaa latistua ja taantua.
Kiinnostavaa näissä kehitysaskelissa on kielen muuttuminen ajatustavan muokkautuessa yhä abstraktimpaan suuntaan. Miten kauniilta kuulostavatkaan kotoperäisiltä kalskahtavat sanat kuten lintu, laulu, talvi, lumi, taivas, maa.
Sen ohella, että vieraiden kielten opetus aloitetaan ensi syksynä jo ensimmäisellä luokalla, voitaisiin keskittyä myös äidinkielen hienouksien ja myönteisten ilmaisukeinojen opettamiseen. Suomi on olennainen osa minuuttamme. Sen varaan rakentuu koko elämämme.