Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas kohtasi naisen. Tilanne oli sellainen, että he keskustelivat enemmän kuin vain pari sanaa, joten Vinokas alkoi automaattisesti tarkkailla naisen ääntä. Koska sokea mies Vinokas oli sokea, hän ei kiinnittänyt huomiota naisen ulkonäköön vaan tämän ääneen. Naisen puhetapa oli rauhallinen, ja hänen äänensä oli pehmeä. Puheen rauhallisuus ei kuitenkaan kuulostanut mitenkään alleviivatulta vaan hyvin luontevalta. Jos naisen ääntä vertaisi pukeutumiseen, kuulosti kuin hän olisi pukeutunut tavallisiin siisteihin vaatteisiin, jotka sopivat hänelle hyvin. Rauhallisuudesta huolimatta äänessä ei ollut vähääkään sellaista hieman velttoa vivahdetta, josta olisi voinut epäillä keskustelukumppanin olevan kyllästynyt tai uupunut, tai että hänessä ei olisi ollut luonnetta. Äänen rauhallisuus oli sen kaltaista, että saattoi kuvitella hänen olevan hieman elämää nähnyt ja sopivasti elämää ymmärtäväkin hyvä tyyppi. Myös äänen pehmeys oli hyvin luontevaa laatua. Ääni ei ollut mitenkään korostetun lempeä, vaan kuulosti kuin se olisi aina ollut miellyttävä ja ymmärryksellinen. Äänen perusteella hän hymyili enimmän aikaa puhuessaan. Vinokas tunsi kiinnostusta naista kohtaan, ja koska naisen puheesta saattoi ainakin kuvitella kuulevansa kenties pientä kiinnostusta Vinokasta kohtaan, Vinokkaan kiinnostus naista kohtaan kohosi lähes syttymispisteeseen.
Sitten naisen ja Vinokkaan väliin käveli ihmisiä eikä naisen ääntä kuulunut enää. Väkijoukko hälveni mutta nainen ei palannut. Vinokas odotti. En puhunut mitään epäsopivaa. Totta kai se mut löytää jos haluu mut jos se roikkui siinä vaan kohottaakseen mun mielialaa ja tilaisuuden tullen lähti kiitämään. Ei. Voi. Ei. Se vaikutti sellaiselta mukavalta että jos se olisi halunnut lähtee oisi se hyvästellyt sentään eiköhän se kohta tuolta ilmesty vai katteleeko kauempaa vaan tässä mä seison kuin orpo piru mitä nyt pitäisi tehä menenkö perään no joo mä kävelen siihen suuntaan ei oo enää vähääkään käryä mihin se katosi.
– Tarvitsetteko apua? paikalle saapunut mies kysyi. – Kadotin naisen. – Mihin? – Tähän. – Minkä näköinen hän on? mies kysyi. Vinokkaalle tuli aivan hirveä ikävä lempeä-äänistä naista. Hänen kanssaan oli ollut niin helppo olla ja jutella. Kuin hänestä olisi hohtanut positiivisuutta ja rauhaa, joka tarttuu toisiinkin. – Hänellä on kauniit ja rauhalliset kasvot. Katse on lämmin ja silmistä välittyy ilo, vaikkei hän juuri sillä hetkellä hymyilisikään. Hän hymyilee runsaasti, mutta ilme on pikemminkin rauhallinen ja luotettava kuin hilpeä. – Tiedätkö, miten hän on pukeutunut? – Siisteihin tavallisiin vaatteisiin. –Tuolla olisi yksi. Käynkö kysymässä? – Mennään.
– Tunnetteko tämän miehen? avulias mies kysyi naiselta. Vinokas seisoi hievahtamatta valkoinen keppi kädessään. – En. Kuinka niin? tuntematon vastasi. Vinokas pudisti päätään. Hän oli kuullut inahduksesta, ettei kyseessä ollut oikea henkilö. Ikävä vain paheni. Kun lempeä ääninen nainen oli puhunut hänelle, tuntui kuin tämä olisi täyttänyt koko huoneen, kasvanut saman tien kaupungin kattojen ylle ja hymyillyt kuin aurinko. Hän oli ollut kuin pään vierestä lentävä perhonen, josta pöllyää onnenseerumia.
Avulias mies ja Vinokas jatkoivat matkaa. – Osaisitko antaa tarkempia tuntomerkkejä? mies kysyi. – Hänen äänensä oli raikas kuin alkusyksyn tuuli ja veikeä kuin asfaltilla rapisevat lehdet. –Entä hiukset ja silmät? – Hiukset ovat lähes varmasti vaaleat, melkein vitivalkoiset, pitkät ja laskeutuvat hartioille. Silmät ovat luultavasti suuret ja siniset tai vihreät. Hän ei käytä runsaasti meikkiä. Hän on todennäköisesti hyvin kaunis. – Tuolla. Mennään lähemmäksi, mies sanoi.
– Anteeksi, tunnetteko tämän miehen? – Ee en kai, nainen vastasi. – Oletko varma hänen ulkonäöstään? mies kysyi. – Sellaiselta hän kuulosti, Vinokas vastasi ja jälleen kerran turhautui. Kadotinko elämäni naisen? Ei voi käydä näin että tapaan elämäni naisen ja hukkaan saman tien näkevälle ei ikinä kävisi näin jos näkisi tietäisi missä mennään eikä systeemit irtoaisi näpeistä ja jäisi arvailujen varaan. Voi Venäjä. Taisi taas mennä vessanpönttöön elämäni mahdollisuus näkövamman takia en ikinä löydä häntä.
– Tuolla olisi yksi, joka heiluttaa kättään. Hän on juuri kuin kuvailit, valkoiset hiukset, naama söpö kuin nukella. Suuret silmät, paksut huulet, runsas povi ja kaareva lantio. Pukeutunut tavallisesti mutta erittäin seksikkäästi, avulias mies huokaisi. – Mennään, Vinokas sanoi. – Kuinka saatoit kuulla hänen ulkonäkönsä äänen perusteella? – Ääni kertoo kaiken.
– Hei, ihan mahtavaa, että tavattiin taas! nainen sanoi. Ääni oli lempeä ja syvä kuin tyyni kalliolampi. Siinä seisoi Vinokkaan etsimä nainen satavarmasti. – Kadotin sinut, kun oli vaikea liikkua. Minulla on kainalosauvat, nainen sanoi. – Miksi sinulla on kainalosauvat? – Jalkani on paketissa. Kaaduin rappusissa. Olen vähän kömpelö. – Tahdon tanssia äänesi lämmössä ja käpertyä nukkumaan sanojesi havinan alle. Äänesi on mielettömän hieno. Kuin siinä soisi ihmismieli jaloimmillaan! Vinokas sanoi. – Hänellä on tihrusilmät, pottunokka ja ruskea siilitukka, avulias mies kuiskasi. – Eikö hän olekaan se kaunotar? – Ei.
– Kuka on vaaleahiuksinen nainen, joka vilkutti meille? Vinokas kysyi. – Olen entinen miss Hyvinkää. Autoin tuota naista, koska hän pyysi apuani, missi sanoi viileästi ja omahyväisesti. Vinokas käänsi valkoisen keppinsä kohti missiä. – Minullakin on vaikeuksia liikkumisen kanssa. Voisitko auttaa? – Voin auttaa, jos hinnasta sovitaan, missi totesi jäätävästi. – Mitä apusi maksaa? – 200 euroa tunti, missi sanoi.
Vinokas pyörähti jaloäänistä naista kohti.
– Voitaisko me jatkaa juttua?
Paikalla ei ollut enää ketään.