Muistelut koonnut Eija-Liisa Markkula
Säveltäjä, urkuri ja näkövammaisille tuttu, itsekin sokea musiikin yleismies Raimo Tanskanen nukkui pois viime vuoden marraskuussa. Samana vuonna oli vietetty hänen 80-vuotissyntymäpäiviään. Muistokirjoituksia julkaistiin useissa yhteyksissä, mutta Kajastuksessa päätimme kertoa hänestä sellaisten henkilöiden suulla, jotka olivat oppineet häneltä paljon tai tehneet työtä hänen kanssaan. Niinpä haastattelin Tarmo Kulmasta, Sari Karjalaista ja Paavo Konttajärveä.
Kaikki kolme mainitsivat Raimon tyypillisimmiksi ominaisuuksiksi rauhallisuuden, hillityn hyvän käytöksen ja toisten huomioon ottamisen. Paavo arvioi lisäksi, että Raimo oli pohjimmiltaan aika hiljainen, mutta silti hyvin huumorintajuinen. Tarmo sanoo, ettei Raimo ollut koskaan pelottava tai liian vaativa vaan ”jotenkin armahtavainen”. Joukon nuorimpana Sari toteaa saaneensa Raimolta valtavan paljon tukea ja kannustusta. Kaikkien kolmen muisteluista syntyy kuva miehestä, jonka elämässä kaikkeen liittyi musiikki, ja jolla oli laaja yleissivistys; hänellä oli moninaisia mielenkiinnon kohteita politiikasta urheiluun. Hän harrasti esperantoa ja teki mielellään kävelylenkkejä.
Tarmo Kulmaselle Raimo oli musiikinopettaja Näkövammaisten Ammattikoulussa. Myöhemmin miehet olivat kuorokavereita Kamarikuoro Kontrapunktissa. Lisäksi Raimo toimi Tarmon säestäjänä, kunnes Raimo 1980-luvun alussa muutti urkuriksi Pomarkkuun.
Vaikka Raimo oli Kontrapunktin perustajajäsen ja hovisäveltäjä, hän ei koskaan johtanut kuoroa, toimi kylläkin sen varajohtajana. Kuoroa ylläpitävä Kulttuuripalvelu valitsi useimmiten johtajaksi näkevän henkilön. Kuoro on koko olemassaoloaikansa pitänyt aina ohjelmistossaan Raimon säveltämiä lauluja. Tarmo kertoo, ettei Raimo ollenkaan pannut pahakseen kuullessaan joskus, että joku toinenkin oli säveltänyt samoja runoja. Hänellä oli aina myös mainita säestäjäehdokkaita, mikäli hän itse ei ehtinyt.
Raimo oli erinomainen pianisti. Hän soitti myös urkuja ja pianoharmonikkaa. Hän kuului Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n ylläpitämään puhallinorkesteriin. Kvartetti Miekkoset oli varsin suosittu lauluyhtye näkövammaispiirien juhlissa. Siihen kuuluivat Raimon lisäksi Aatu Moilanen, Arvo Karvinen ja Matti Manninen.
Kouluajoilta Tarmo muistaa, miten pohjoiskarjalainen puheenparsi välittyi Raimon puheessa. Hänelle oli tyypillistä sanonta ”niin jotta”. Joskus oppilaat jopa matkivat häntä, mistä hän sai aiheen käyttää nimimerkkiä ”jotta” kirjoittaessaan jotakin oppilailleen. Kouluaikojen jälkeen Tarmolle on selvinnyt, ettei sokeaan musiikinopettajaan aina suhtauduttu yhdenvertaisesti opettajainhuoneessa. Näkövammaisille tarkoitetuissa kouluissa oli periaatteena, että virkoja annettiin vain näkeville.
Esperanton lisäksi Raimo harrasti myös ruotsia. Sunnuntai-aamuisin Tuusulassa Onnelan Impivaara-talon yläkerrassa kokoontui hänen vetämänään ruotsin opintopiiri. Tarmo ei siihen kuulunut, mutta jotkut hänen kavereistaan olivat mukana. Raimo suosi aina pistekirjoitusta, hän opetti sitä leireillä ja kursseilla. Pistenuottien opettaminen oli oleellinen osa tässä työssä. Lukeminen oli Raimolle tärkeä harrastus. Hän myös kuunteli mielellään radiota. Jos tutustuu Raimon säveltämien laulujen sanoihin, on varsin helppo huomata, että hän oli tarkkaan perehtynyt etenkin 1900-luvun alkupuolen kotimaiseen runouteen.
Lopuksi Tarmo kertoo Saksinauha-nimisestä ”äänilehdestä”, josta en ollut ennen kuullutkaan. Raimo teki ajankohtaisten henkilöiden haastatteluja ja muuta materiaalia, jotka hän äänitti avokelanauhoille. Lehden tuottaja ja levittäjä oli Sokeain Henkinen Työ eli nykyinen Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry. Lehden tilaajat palauttivat nauhat uudelleen äänittämistä varten.
Sari Karjalainen on haastateltavakolmikkoni nuorimpana tutustunut Raimo Tanskaseen ollessaan vielä lapsi. Tuusulan Onnelassa järjestettiin lastenleirejä ja siellä hän oppi pistenuotit Raimon ohjauksessa. Sari kokee saaneensa Raimolta paljon tukea sekä musiikki- että kirjoittamisharrastukseensa. Ollessaan alun toisella kymmenellä Sari vaihtoi kirjeitä Raimon kanssa, aiheina olivat luonto ja runot sekä tietysti musiikkiharrastuksen kuulumiset.
Myöhemminkin Raimo seuraili Sarin edistymistä. Jos Sari oli johtanut varajohtajan ominaisuudessa Kontrapunktia, ja oli esitetty Raimon säveltämiä lauluja, Raimolla oli tapana tulla konsertin jälkeen kiittämään ja kättelemään sekä lausahtaa jotakin leppoisaa tyyliin: ”Tempot olivat juuri sitä, mitä minäkin olin ajatellut”. Sari kertoo, että Raimo kuunteli aina hyvin tarkkaan toisten mielipiteitä. Hän saattoi pohdiskellen sanoa: ”Jaa, voihan sen tietenkin noinkin sanoa.” tai ”No, näin minä nyt olen tähän kirjoittanut.” Sari muistelee Raimon jäljentäneen vielä 90-luvulla nuotteja Kontrapunktille poikansa Jari Tanskasen kanssa, vaikka jäljentäminen Näkövammaisten kirjastolle olikin jo
loppunut.
Sarilla on hyvin merkittävä henkilökohtainen muisto; Raimo sävelsi häävalssin hänelle ja Ari Taljalle. Koska säveltäjä oli tuttu heille molemmille, he rohkenivat pyytää häneltä näin erikoista asiaa. Raimo lupautui ja niin syntyi konserttivalssi nimeltä Hääiloa. Säveltäjä itse soitti sen pianolla kasetille ja lähetti kihlaparin kuultavaksi – ja harjoittelua varten tietysti. Nuotit tulivat perässä. Varsinaisena hääpäivänä 28. kesäkuuta 1997 valssin soitti Oulunkylän Pop & Jazz –opiston bändi. Säveltäjä oli häävieraiden joukossa. Harmillista kyllä, nuotit lähtivät bändin mukana, eikä niistä ole sen jälkeen mitään kuulunut, vaikka Sari niiden perään kyselikin.
Paavo Konttajärveä ja Raimo Tanskasta yhdisti paitsi musiikki myös työ. Musiikin puolella tämä tarkoitti sitä, että Raimon asuessa Alppikadulla Paavo otti häneltä pianotunteja, ja työnsuhteen taas sitä, että molemmat jäljensivät nuotteja työkseen.
Kaikki alkoi siitä, että vuonna 1969 Raimo veti ”nuotintajakurssiksi” nimettyä pistenuotti kurssia Helsingin Sokeainkoulussa. Kurssi on ollut ainoa laatuaan. Sille ilmoittautui kuusi opiskelijaa, joista jäljellä on kolme: Paavon lisäksi Marketta Ahonen ja Markku Tenhunen. Aloitettaessa kurssilaiset osasivat lukea pistekirjoitusta, jotkut, kuten Paavokin, olivat itsekseen tutustuneet pistenuotteihin, ja niitä oli opetettu näkövammaisten kouluissakin. Muutamalle nuottien opiskelu alkoi ihan alusta. Raimo oli valmistanut kurssia varten monipuolisen opetusmateriaalin.
Nuotintajakurssilla opiskeltiin nuottienkirjoittamista pisteille. Tarkoituksena oli saada jäljentämistaidosta lähes ammatti. Kurssi alkoi syyslukukaudella ja jatkui kevääseen saakka, tunteja oli joka päivä. Opinto-ohjelmaan kuului monenlaisia harjoituksia, myös säveltapailua ja jopa kvartettilaulua. Paavo muistelee, että oli tosi vaikeata laulaa suoraan pistenuoteista – ja vielä sitäkin vaikeampaa, lähes mahdotonta kirjoittaa pistenuoteiksi kuulemaansa laulua tai soittoa! Viime mainittua nimitettiin diktaatiksi.
Kurssilaisista Paavo oli ainoa, josta tuli ammatikseen nuotteja jäljentävä siis oikea nuotintaja, kuten pitikin, mutta ammattinimikettä ei käytetty. Hän teki töitä monille musiikkia harrastaville näkövammaistahoille, muun muassa Kulttuuripalvelulle, jonka välityksellä lukuisat sokeat musiikinharrastajat saivat nuottinsa. Vähitellen kehitys vei siihen, että Paavo ja Raimo jäljensivät nuotteja lähes yksinomaan näkövammaisten kirjastolle vastaten sen pistenuottituotannosta. Vuodesta 1987 lähtien kirjasto vaati tietokoneen käyttöä nuottien jäljentämisessä. Raimo ei suostunut muuttamaan työskentelytapojaan eikä ottanut tietokonetta työvälineekseen. Hän menetti työpaikkansa ja Paavo jäi yksinään vastaamaan pistenuottituotannosta.