RUUDUN TAKAA
HEIJASTUKSIA
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kaunis nuori nainen säntäilee pitkin katuja, ajaa lierihattuaan takaa suojatiellä, törmäilee mainosstandeihin, kaataa ja pudottelee tavaroita ja seikkailee ihmissuhdeviidakossa tultuaan huijatuksi ja menetettyään miehensä toiselle naiselle. Hän on Donna, Ylen uuden komediasarjan päähenkilö. Ja hän on sokea. Seikka, joka saa sarjan näkövammaisia katsojia, tai kuten jotkut sanovat, kuuntelijoita, väittelemään intohimoisesti sarjasta ja sen tarjoamista mielikuvista.
Harvinaisena herkkuna sarjasta valmistui myös kuvailutulkattu versio, joka on nähtävissä Yle Areenalla osoitteessa: https://areena.yle.fi/1-4362246
Kuultuani näkövammaisten varsin ristiriitaisia kommentteja päätin tiedustella mielipiteitä myös laajan tuttavapiirini näkevien jäsenten keskuudessa. Mielipiteiden törmäyttäminen tarjosi monia antoisia ja koskettavia hetkiä, henkilökohtaisia tarinoita ja analyyttisiä pohdintoja huumorin ominaisuuksista ja voimasta, erilaisuuden ja asenteiden merkityksestä. Se, että sarjan perimmäinen tarkoitus ei liene kuvata niinkään sokeita, vaan ihmisen selviytymistä kriisistä kohti uusia mahdollisuuksia, jääköön nyt sivuseikaksi keskittyessämme näiden keskustelujen teemoihin. Selvitykseni ei kävisi oikeasta gallupista suppean otannan takia: olen napannut mielipiteitä reilulta pariltakymmeneltä näkövammaiselta ja samaiselta määrältä sellaisia näkeviä tuttaviani, jotka eivät ole työnsä tai perhesuhteiden kautta tekemisissä näkövammaisten kanssa.
Monia näkeviä katsojia huvitti piireissämme tavanomaisen jargonin käyttö. Näkövammainen on näkkäri ja sokea sokko ja hyväntahtoisia, mutta vähemmän taitavia väkisin-auttajia saatetaan kutsua enkeleiksi.
Ihmetyksekseni havaitsin, että näkevät suhtautuvat sarjaan pääsääntöisesti näkövammaisia myönteisemmin. ”Uskoisin että katsottuaan sarjaa suhtautuu sokeaan ainakin vähän enemmän kuin tavalliseen ihmiseen, jolla on vain rajoite, mutta muuten samanlaiset tunteet, halut, toiveet, unelmat kuin kaikilla muillakin. Ainoa ero on, että sokea tarvitsee joissakin asioissa tukea ja apua näkeviltä”, kiteytetään miltei jokaisessa näkevän vastauksessa. ”He ovat ihmisiä, jotka ovat kaikin tavoin samanlaisia kuin muutkin ystäväni, paitsi siinä että eivät näe.”
Sokeat itse suhtautuvat kaksijakoisemmin. ”Millaista olisi, jos joku tekisi Putoukseen sokkohahmon: osaisimmeko nauraa sille yhtä makeasti kuin muille hahmoille? Vai tekeekö omien piirteittemme ja toilailujemme, aitojen ja kuviteltujen sellaisten, näkeminen kipeämpää, kuin toisten ihmistyyppien karrikointi?” Kenties kun tuo kaikki osuu liian lähelle omaa todellisuutta, ei tilanne enää olekaan koominen. ”Tulin vihaiseksi meidän näkkärien puolesta”, ”olipahan oikea kohellus”, ”taas annettiin kuva, kuinka törppöjä ja vouhottajia me sokot ollaan, totuus on aivan toinen”, arvosteli moni katsoja, joiden mielestä on surullista, jos jo muutenkin olemassa olevia kliseitä ja kielteisiä asenteita sokeuteen vahvistetaan. ”Myötähäpeä on ollut monesti läsnä, joskin ihan hykerryttäviäkin kohtia on ollut”, aprikoi eräs sokea katsoja.
Toisaalta jo itse kiinnostus ja huomion herättäminen on askel meitä kohti, mahdollisuus tutustua meihin ja se, joka nyt nauraa, saattaa seuraavaksi tulla kysymään, onko asia tosiaan kuvatunkaltainen. Donna on tehty nimenomaan näkkäreitä arvostaen ja niin, että ennakkoluuloja voitaisiin purkaa. Sarjan edetessä on kasassa jo monta sellaista kohtaa, jotka yhteiskunnan kannalta on hyvä oppia ja ottaa huomioon näkövammaisista.
Huolta aiheuttaa myös se, että vaikka kyseessä on komediasarja, ei dokumentti, saattaa se antaa väärää signaalia siitä, mihin sokea ihminen kykenee uusimman tekniikan avulla. ”Näiden väärien mielikuvien synnyttyä on kovin vaikea edunvalvonnassa todistella esim. näkövammaisten kuljetuspalvelun ja avustajan tarvetta.” Vasta-argumentoija puolestaan ei jaksa uskoa tämän vaikuttavan oikeuksienvalvonnan suuriin linjoihin. ”Enemmän merkitystä on sillä, että syntyy kuva näkkäristä, joka on tukevasti oman elämänsä ohjaksissa.”
Donnan hahmo ja Alina Tomnikovan roolisuoritus kerää sekä myönteisiä että arvostelevia kommentteja. Pääsääntöisesti kritiikki painottuu siihen, kuinka hän on lähellä onnistua roolissa, mutta pilaa hieman hahmon koomisuuden ja sympaattisuuden ylitseampuvalla raivolla ja liikkeiden nopeudella. ”Sokean kompurointiin olisin toivonut pikemminkin Mr Bean-tyylistä otetta, eli myötätunto- ja häpeäpisteitä, kuin heikkohermoisen tohelointia. Vahva, kömpelö, itseriittoinen ja kaunis sokea nainen olisi uponnut paremmin”, toteaa eräs mieskatsoja. Moni luuli Donnaa syntymäsokeaksi, kun hän kulkee niin varmasti kadulla ilman keppiä, uskaltautuu jopa vieraisiin paikkoihin – siinä kohden ei Donna vaikuta ihan aidolta. ”Noin reipasta näkövammaista liikkujaa kuin Donna, en ole eläissäni nähnyt missään. Katsekontaktinkin otti, vaikka on sokea.” ”Tuntuu, että annetaan jopa liian positiivinen ja helppo kuva elämisestä ja liikkumisesta arjessa sokkona. Korostaminen ja yliampuvuus on varmaan tarkoituksellista, se sopii sarjan ja hahmon luonteeseen.”
Kehujakin satelee: ”Kyllä tuo Alina aika hyvin on prepannut sokean esittämiseen, sillä hän todella vaikuttaa sokealta ja liikkuu vähän samalla tavoin kuitenkin, reittiä käsin tunnustellen”. Aikuisena sokeutunut nainen puolustaa Donnan vauhtia kertomalla, että kun on aiemmin ollut näkevä, jää se liikkumisvauhti ja ylipäätään normaali tekemisen vauhti päälle vielä vuosia sen jälkeen kun näkö lähtee. Erään sokean äidin tytär huomauttelee äidilleen: ” äiti sä teet just noin ja kato ny, ei kannattas tollai juosta”.
Näkövammaisille hyvin arka ja tärkeä teema on sokeaan kohdistuva valehteleminen ja huijaaminen. Keskeinen kysymys on toisen ihmisen kohtaamisen vaikeus, joka on yhteistä kaikille ihmisille, ennen kaikkea se, voiko toiseen luottaa. sokolla täytyy olla ja säilyä luottamus toisiin ihmisiin. ”Voi tietysti olla luottamattakin, mutta silloin on sekoamisen vaara lähellä.” ”Tuntui pahalta, kun tunneasioissa käytettiin hyväksi näön vajavuutta, rehti silmästä silmään kommunikoinnin puute käytettiin röyhkeästi hyväksi, miten näkövammainen voi luottaa kehenkään?” Se, että kaikki tiesivät Andren pettämisestä mutta kukaan ei ollut vinkannut mitään Donnalle, antoi kuvan sokean vähättelystä ja aliarvioimisesta. Sokean ja näkevän vuorovaikutuksen avulla tarina käsittelee sosiaalisesti elintärkeän tiedon käyttämistä vallan välikappaleena jättämällä toinen ihminen tiedon ulkopuolelle.
Komediasarjan peruskivi on huumori, jota kuvataan sekä lämpimän arvostavaksi, että ilkeäksi ja ala-arvoiseksi. ”Huumorin avulla elämästä on selvitty ja saatu hyväksyntää. Huumoria tietyissä rajoissa tietenkin, eihän meidän miksikään pelleiksi tarvitse taittua.” Näön menetys on vammattomille varmasti yksi suurimmista peloista. Moni kertoo joutuvansa usein tilanteeseen, että kun näkevälle käy ilmi hänen olevan sokea, näkevä hämmentyy sanattomuuteen asti, ”jäätyy johonkin säälinsekaiseen tilaan”. Tällöin tilanne laukeaa usein siihen, kun heittää jonkin sopivan, huumorilla höystetyn kommentin. ”Käsikirjoittajilla on täytynyt olla asiantuntevia informantteja, niin osuvaa herjaa repliikeissä lentää.” Näkevä katsoja nauraa kommelluksille ja miettii, ”ei ehkä naurata sokeita, tai sitten sokeat ne vasta nauravatkin tälle.”
Sarjan huumori herättää myös kritiikkiä: ”Herää kysymys, miten Donna oli vetänyt vetoketjun kaulaansa asti kiinni huomaamatta, että vetoketju oli mekon sisäpuolella? Katsoja loukkaantuu sokeiden puolesta myös kuullessaan joitakin kesken jätettyjä lauseita, kuten ”Eihän se vois ikinä jättää sua kun sä oot…”.
Kun Donna tapaa kääpiömiehen, heidän juttunsa ”tuo hyvin karrikoidusti esille kahden vammaisen normaalit tunteet ja sekstailut, tavallaan se naurattaa, tavallaan hätkähdyttää”. Sokea katsoja puolestaan suuttui käsikirjoittajille tavasta, jolla sokea Donna suhtautuu toisiin sokeisiin ja muihin vammaisryhmiin. Ja toisen mukaan Donnan kommentti ”en minä minkään näkövammaisen kanssa halua seurustella” on aika mainio. ”Miksiköhän ei? Jään miettimään. Olikohan ajatus entisen, vielä näkevän Donnan vanhaa omaa ennakkoluuloa, joka vartioimattomana hetkenä löi läpi?”
Erityisen ronskia huumoria syntyy sokean ja näkevien kohtaamisista. Kanssaihmisten tietämyksen puute ja kyvyttömyys asettua ajattelemaan asioita vammaisen kannalta tulee hyvin esille. Toisaalta sarja kuvaa, millaisia ennakkoluuloja myös näkövammaisella voi olla näkevien suhteen. ”Ne nousevat varmaankin huonoista kokemuksista sekä peloista”.
”Käsikirjoittajat tuntevat varmasti jonkun sokean, koska näkevät oli kuvattu sarjassa todellisiksi erehtyjiksi, jotka eivät hoksaa, kuinka sokealle puhutaan tai opastetaan, kuten nää enkelit eli väkisin auttajat, jotka eivät sitten auta, kun Donna oikeasti tarttis apua sen hatun löytämisessä, pitävät vähän pöpinä, kun ei apu kelvannut tien ylittämisessä”. ”Näkevä kumppani näki peilistä miehen, joka nyökkäsi tai pudisti päätään, kun Donna kysyi jotakin, naisen, joka korotti suhteettomasti ääntään puhuessaan sokean kanssa sekä monta muuta koomista tilannetta, joiden todistajaksi on joutunut yhteisten vuosiemme varrella.”
Entä ystävyys ja kumppanuus? ”Ristiriitainen on tämä Donna: ei halua hyysääjää, mutta hänellä on ystävätär, joka on aina valmis lähtemään apuun ja on heti auttamassa.” Ystävykset koheltavat yhdessä ravintoloissa ja auttavat pulassa toinen toistaan. Tämä suhde tuntuu hyvältä. ”Tulee tunne, (ja tässä ilmaisen oman näkevän naisen suojelemisen tarpeeni suhteessa Donnaan), että ilman ystäväänsä, joka vähän välillä puhuu ns. järkeä, Donna saattaisi saattaa itsensä aikamoisiin vaikeuksiin. Onkohan Donnalla myös ADHD, mietin.”
”En tykännyt siitä, että Donna puhui olleensa Andren huollettava, vaikka selvästi oli kaikessa hyvin itsenäinen.” ”Donna itse sanoo, että kaikki ajattelee, että Andre on pyhimys ja uhrautuu hoitamaan vammaista vaimoaan ja että sen olisi pitänyt lähteä jo silloin, kun tauti havaittiin.” Katsojien mukaan koko sarjan läpi kuultaa Donnan katkeruus ja pelko, huoliiko häntä, sokeaa naista koskaan kukaan. Kun Donnan mies karkaa salaa, moni miettii, tuliko mies enää nähdyksi omana itsenään suhteessaan Donnaan.
Kuvailutulkkaus herätti näkevien katsojien keskuudessa ihmetystä ja kummastusta. ”Puhetulkkaus oli tavikselle hirveää”, tuhahti mieskatsoja.
”Minulle on aivan uusi kokemus tuo kuvailutulkkaus. Jäin miettimään, kuinka kauan se mahdollisuus on ollut?” ”Tottumattomana tuntui ensi katselulla, että informaatio häiritsi. Oli pakko katsoa eka osa uudelleen ja silmät kiinni, että siihen pääsi kunnolla sisään.” ”Luova mielikuvitus on varmasti avuksi näkövammaiselle kuvailutulkattujen filmien katsomisessa. Tuleekin ajatus ja toive, että luovuuden herätteleminen näkövammaisten kuntoutuksessa on mitä tärkein juttu.” ”Kun ensin vain kuuntelin kuvailutulkkauksen, katsomatta sarjaa, en tajunnut juonesta kuin osia sieltä-täältä. Henkilöt menivät sekaisin, kuka oli kuka. Vasta kun katsoin sarjan, aloin tajuta mitä siinä tapahtuu.” ”Vain kuuntelemalla huumori ei kyllä minulle olisi kunnolla avautunut.”
Loppukommentit ovat tämäntyyppisen komedian tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden suhteen sittenkin liikuttavan yksimielisiä. ”Sarjassa kuvataan mielestäni hienosti sekä näkövammaisen käytännön arkea että ihmissuhdekriisiin joutuneen ihmisen rajua tuskaa.” ”Donnan sydän on yhtä sokea kuin hänen silmänsä ja hän yrittää poistaa pahan olonsa keinolla millä hyvänsä.” ”Toivoisin, että tämä Donna-sarja auttaisi ihmisiä (meitä näkeviä) ymmärtämään paremmin näkövammaisten vaikeuksia juuri liikenteessä, kaupoissa. Ei ole samantekevää, mitenpäin veitset asetetaan astianpesukoneeseen tai näkevä tulee siivoamaan ja mahdollisesti siirtelemään myös huonekaluja paikasta toiseen.” ”Katsojana poimin Donnasta teemaksi henkilöhahmojen pyrkimyksen kuulua normaalien ihmisten hyväksyttävään joukkoon osoittautumalla vahvoiksi ihmissuhdepeleissä, olemalla näyttämättä loukkaantumista, esiintymällä sanavalmiisti ja ennen kaikkea pitämällä yllä parisuhdetta.” ”Esille tulee selvästi ja monta kertaa, miten omatoiminen sokko voi olla, mutta miten viime kädessä on sittenkin riippuvainen toisten näkökyvystä.”
Mutta kaikki tämä on vain arkea ja tavallista elämää ja niin ”ei sokon kanssa tarvitse välttää puhumista näkemisestä!”