VUOSI AUSTRALIASSA 1

AJASTA AIKAAN

TEKSTI: JONNA MONONEN

Lumi narskui kesäkenkien alla Imatran juna-asemalla. Pakkanen löysi tiensä ohuen takin läpi luihin ja ytimiin. Oli lauantai 4.2. ja kello oli viisi iltapäivällä.

Vatsassa velloi. Silti kävin ravintolavaunussa maistelemassa viimeisen kerran lihapullia ja perunamuussia. Edessä oli tuttu, turvallinen annos ja suomenkielinen puheensorina. Kiskot olivat kuitenkin kuljettamassa minua kohti lentokenttää, jolta avautuisi valtava portti uuteen maahan ja uuteen aikaan.

Pisin lentoni oli tähän mennessä ollut kuuden tunnin rupeama Portugaliin. Nyt istuin valtavan suihkukoneen mahassa valmiina lentämään läpi kuuden aikavyöhykkeen Singaporeen. Lento kestäisi liki yksitoista tuntia… mutta ei puhettakaan pehmeästä sängystä hiljaisessa hotellihuoneessa: Vastassa olisi ripeä vaihto seuraavaan koneeseen ja kahdeksan tunnin matka Melbourneen. Siellä elettäisiin varhaista maanantaiaamua, Suomessa myöhäistä sunnuntai-iltaa. Vaikka todella halusin matkustaa talvesta kesään, tunsin itseni turvattomaksi ja avuttomaksi koneen kaartaessa Helsingin öiselle taivaalle. Mitä ihmettä olin tekemässä? Olin mieheni kanssa pakannut kaiken omaisuutemme valtavaan konttiin ja irtisanonut asuntomme saksalaisessa pikkukaupungissa. Mieheni oli sanonut irti työnsäkin. Minä kyllä pystyisin työskentelemään niin kauan kuin sähköä ja nettiä riittäisi. Moni piti monesta syystä hulluna ajatusta muuttaa vuodeksi maapallon toiselle puolelle. Niin pidin minäkin. Mutta jos peloilleen antaa periksi, matkustamaan pääsee vain nojatuolissaan.

Öisen illallisen jälkeen olisi pitänyt nukkua. Minä kuuntelin Stephen Kingin lentokoneaiheista kauhutrilleriä. Kehoni oli liian väsynyt nukkumaan.

Ikkunan eteen vedetty pimennysverho ei mahtanut mitään ohi kiitäville aikavyöhykkeille. Aurinko rynnisti taivaalle. Venäjä loppui ja Pakistan alkoi. Intian yllä oli jo keskipäivä. Pinttyneimmätkin unimikot heräsivät, kun Intian valtameren yläpuolella riehuva tuuli alkoi viskoa konetta joka ilmansuuntaan.
Kone alkoikin haista siltä itseltään, kun vessat menivät käyttökieltoon ja pikkulapset eivät saaneet yökkäilyltään edes itkettyä. Silti meille tarjoiltiin aamupalaksi nakkeja ja munakasta. Aamutee jäi kuitenkin yhä raivokkaammaksi käyvän turbulenssin takia väliin.

Singaporessa elettiin alkuiltaa. Taivas jyrisi ja salamoi. Elämäni ensimmäinen kosketus trooppiseen ilmastoon oli kuuma suihku, jonka alle jouduin astuttuani ulos koneesta.

Olen nähnyt lukuisia lentokenttiä, mutta Singaporessa saamani kokemus pomppasi ylitse muiden. Kentällä leijui huumaavan ihana yrttien tuoksu. Jopa siisti invavessa tuoksui kuin puutarha. Lattiaa päällystävä matto vaimensi kenkien kapseen. Palvelu turvatarkastuksessa oli todella asiallista ja ripeää, ja sokeudestani ei tehty numeroa. Singaporessa olisi odotellut Aussi-konetta vaikka useammankin tunnin.

Qantasin henkilökunta toivotti tervetulleeksi ja kyseli vointia kunnon aussikorostuksella. Pian sain eteeni herkullista lihakastiketta, jossa ei yrttejä ollut säästelty. Vaikka aikaerorasitus runteli mahaani kovalla kädellä, nautin ruuasta täysin siemauksin.

Öinen taivas tummui. Suomessa aurinko oli vasta noussut, ja syömästäni aamupalastakin oli vain muutama tunti. Päätin rauhoittaa aikapyörteiden kuohuttamaa mieltäni valitsemalla jonkin koneen viihdekeskuksessa tarjolla olevista elokuvista. Tappajahai rentoutti oloa sen verran, että vaivuin elokuvan loputtua jonkinlaiseen unen ja valveen välitilaan.

Aamuteen jälkeen kone aloitti liukunsa kohti Australiaa. Olimme täyttäneet maahantulokortit jo lennon alussa. Nähtäväksi jäisi, kauanko oleskelumme Australiassa kestäisi, olihan mukanani suolapähkinöitä, lääkkeitä ja suklaata. Meitä oli peloteltu aussitullilla niin moneen otteeseen, etten ihmettelisi, vaikka käynnissä olisi ollut jonkinlainen vedonlyönti siitä, pääsemmekö maahan.
Liekö pelko ja väsymys olleet syynä kyynelhanojeni aukeamiseen. Itkin mennyttä ja tulevaa aikaa iloisen aussihitin soidessa taustalla ja matkustajien virratessa ulos koneesta.

Lentokenttävirkailija vei meidät oikoteitä maahantuloselvitykseen. Jotain hyötyä sokeudestakin! Ojensimme väsyneinä virkeille virkailijoille passit ja viisumit. Näytin suolapähkinäpussia ja kerroin, että minulla on lääkkeitä koko matkan ajaksi. Laukut tulivat ja menivät ilman, että kukaan halusi katsoa niihin sisälle. Saatoin tuskin uskoa korviani, kun meidät käskettiin ulostuloaulaan!

Vaikka haisimme matkalta ja olimme litimärkiä hiestä, aussi-isäntäperheemme halasi meitä lämpimästi. Aivoni olivat lopulta tajunneet, että nyt oli aamu ja tarvitsimme aamupalaa. Heittäydyin Australian kimppuun kaikilla aisteillani: Ahmin eukalyptuksen ja lukuisten muiden kasvien tuoksua. Kuuntelin, kuinka minulle uppo-oudot linnut räksyttivät, hihittivät ja sirkuttivat. Katselin kirkasta Australian aamuaurinkoa.

Imatran rautatieasemalla illan viimeinen juna pysähtyi raiteelle. Matkustajat astuivat ulos talvivaatteet yllään, kenties kohti kotona odottavaa saunaa. Me astelimme ylös puutarhan keskellä olevan aussitalon portaita ja kuuntelimme, kuinka kengurut loikkivat ja magpiet liversivät ympärillämme. Tästä alkaisi meidän uusi aikamme.

Olen Jonna Mononen, syntymästäni saakka sokea kielenkääntäjä ja vapaa kirjailija. Erotan valon ja pimeän mutten värejä enkä varjoja. Synnyin vuonna 1978 Imatralla. Viimeiset kuusi vuotta olen asunut Saksassa avomieheni, opaskoiran ja kissan kanssa. Vietämme Australiassa noin vuoden ja teemme vierailun myös Uuteen-Seelantiin. Matkakuulumisiani voi lukea mm. Facebookista ja tämän lehden sivuilta.