ELISABETH REHNIN EPÄTAVALLINEN ELÄMÄ

Teksti: Ari Suutarla

Päivi Istala on lukenut Celialle suurenmoisesti ja ammattitaidolla Johanna Vesikallion kirjoittaman Elisabeth Rehn -elämäkerran. Teoksen nimi on Lillan – Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä. Etulehdelle Vesikallion nimen rinnalle tekijäksi on merkitty Elisabeth Rehn, Kustantaja Otava, sivumäärä 347, äänikirjan kesto vähän yli 13 tuntia.

Kirjansa esipuheen Rehn on päivännyt Kirkkonummella kesäkuussa 2014. Daisy-kirjan ilmestymispäiväksi Celia on laittanut 2. helmikuuta 2015.
Kirjaa on poikkeuksellisen kiva lukea muun muassa siksi, että Päivi Istala osaa ääntää ruotsinkieliset ja muut nimet, paikat sekä sanat oikein. Toimittajan pitkä kokemus tuo äänenkäyttöön luontevan sujuvuuden. Harmittamaan heti kättelyssä jää äänikirjaa lukevan näkökulmasta toteamus, että kirjallisuusluetteloa, henkilöhakemistoa ja jotakin muuta kirjaan oleellisesti kuuluvaa on taas Celian säästötyyliin jätetty lukematta.

Tuttua väkeä

Elisabeth Rehn on syntynyt vuonna 1935. Tätä kirjoitettaessa hänelle on tullut täyteen 80 vuotta. Kirjaa on kiva lukea siksikin, että iso osa teoksessa vilisevästä henkilögalleriasta on politiikan sivuilta tai kansainvälisistä yhteyksistä niminä tuttua. Moni kuvatuista tapahtumista on lukijan muistissa. Tätä taustaa vasten kirjan henkilöhakemisto olisi enemmän kuin tärkeä.
Tyylillisesti kirja on pieteetillä kirjoitettu. Ihmisistä puhutaan koko nimillä ja asiallisilla titteleillä. Elämäkerroissa viljellään monta kertaa linjaa, jossa ihmisiä sinutellaan ja puhutaan Mikkoina ja Maijoina, ikään kuin he hyvinkin olisivat joko kirjoittajan tai kirjan lukijan tuttuja. Johanna Vesikallio kirjaa asioita niin, että hänen oma kerrontansa ei aina erotu kuvattavan suuhun pannuista sitaateista. Minulle tämä on signaali sujuvasta kynästä. Paikoin olisi jopa ollut kiva tietää, mikä on suoraa sitaattia, mikä elämäkerturin tekstiä. Jos tämä käy ilmi kursiivina tai lainausmerkein, se olisi ollut mukava äänikirjasta kuulla.

Erilaista ruotsalaisuutta

Elisabeth Rehnin isä, Anders Karlberg, toimi kunnanlääkärinä Mäntsälässä. Kaikki perheen kolme tytärtä aloittivat siellä suomenkielisessä kansakoulussa muuttaakseen yksi toisensa jälkeen Kauniaisiin kotikielensä mukaisesti ruotsinkieliseen kouluun. Yhdeksän kuukautta vuodesta asuttiin koulun asuntolassa. Kirjassa korostuu positiivisella tavalla äidinkielen hyvän hallinnan merkitys identiteetin vakaudelle. Omakielisen kulttuurin viljely ei Mäntsälässä ollut mahdollista. Kirjassa ei mitenkään haitallisena tule esiin lapsen ja nuoren joutuminen pois kotoa. Päin vastoin sisäoppilaitos pakotti itsenäisyyteen ja vastuun ottamiseen.
Ruotsinkielen turvattu asema Suomessa ja väestön oikeus äidinkieleen kulkevat vahvoina lankoina läpi kirjan. Ihme kyllä missään vaiheessa ei tule tavanomaista hurrituntua tai bättre folkin mentaliteettia, vaan kielikysymys on läsnä hyvin nätisti ja luonnollisena.

Nainen oikealta ottaa paikan

Hauska on päästä kurkistamaan politiikan kulisseihin. Elisabeth Rehnin suosio Suomen ruotsalaisten miehien kovaksi keitetyssä kilpakattilassa ei suinkaan ole mikään selvyys tai suosittu juttu, ei varsinkaan tiukaksi muurautuneessa herraketjussa, jossa naisen paikka on ihan jossakin muualla. Feministinen ote ja naisasianaiseus olisivat vielä saattaneet olla hyväksyttyjä, mutta ne eivät olleet Rehnin juttu. Hän eteni ison nelilapsisen perheen äitinä ja liikunnallisena aviovaimona, joka sentään oli käynyt kouluja ja saanut Hankkenilta diplomiekonomin paperit. Rouva ekonomi tavataan pallokenttien laidoilta ja jopa kiskomassa Sulkavan soutua. Suorastaan jännää on kuvaus, miten RKP:n mieskaarti sysää sumeilematta ja törkeästi Elisabeth Rehnin sivuun taisteltaessa omasta paikasta politiikan paisteessa. Vielä Rehnin muotokuvaa paljastettaessa 2000-luvun puolella eduskuntatalossa Ruotsalaisen kansanpuolueen huoneessa puolueen miesjohto lähes puuttui 80-päisestä, hyvinkin arvovaltaisesta vierasjoukosta. Ole Norrback, Henrik Lax ja kumppanit saavat ansaitsemaansa paikan näyttöä Rehnin mielikuvissa, heitäkin tiukemmin parivaljakko Taxell ja Stenbäck.
Isänmaallisuus oli Elisabeth Rehnin yksi käyntikortteja. ”Nainen oikealta – Kvinnan från höger” tuli hänen tuotemerkikseen, kun oli kysymys tiestä ohi mieskaartin parlamenttivaaleihin ja eduskuntaan. Pakka oli mennä sekaisin, kun tasavallan presidentti Mauno Koivisto nimitti Elisabeth Rehnin puolustusministeriksi Holkerin hallitukseen. Pääministerille naisen nimitys oli kirjan mukaan kova paikka, mutta ihmetystä pehmensi esimerkiksi kenraali Adolf Ernrothin lausunto: ”Annetaan tytön yrittää!” Puolustusvoimien komentaja Jan Klenberg sai opetella uutta etikettiä naisen tultua esimieheksi. Muutaman viikon työskentely Euroopan ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä sai rouvan kyllästymään lehtihaastattelujen lietsontaan: nais-sitä ja nais-tätä. Sukupuolen taivastelun asemesta oli aika tarttua ministerin töihin.

Melkein presidentti

Elisabeth Rehn hävisi 1994 niukasti presidentin vaalien toisen kierroksen Martti Ahtisaarelle. Rehnin kannattajakunta oli noussut kansanliikkeenä kuin tyhjästä. Kampanjaa kutsuttiin harrastajamaiseksi. Yksi sen näkyvimmistä voimista oli Uma Aaltonen. Vastapuoli parjasi rouva Elisabethin kannattajien olevan koiria, hevosia ja muita eläimiä. Puoluetta ja kuppikuntaa vaihdellut Jörn Donner esiintyi varsin härskillä vaalilauseella: ”Minä tunnen molemmat. Siksi valintani on Ahtisaari.” Omalta puolueeltaan, Ruotsalaiselta kansanpuolueelta, Elisabeth Rehn ei saanut juuri minkäänlaista vetoapua.

Ihminen ja sentään jotakin

Useita kausia kansanedustajana, hallituksen tasa-arvoministerinä, sitten puolustusministerinä, europarlamentaarikkona ja kerran varsin valovoimaisena presidenttiehdokkaana ihan kalkkiviivoille asti ynnä toisen kerran, silloin huonolla menestyksellä – onhan se kaikkineen kotimaisessa politiikan teossa jotakin. Suomen historian suurimman asekaupan kuittaajana puolustuslaitos sai 64 Hornetia. Varuskunnissa muistetaan, kuka hommasi miesten eriöihin ovet. Pilkkakirveet laukoivat, miten pojilla on oltava itsetyydytykseen yksityisyyden suoja.
Kaiken päälle ja oheen tulee toiminta kansainvälisessä ihmisoikeustyössä. Elisabeth Rehn näkyy ennen muuta Balkanilla erityistehtävissä tai yhtä hyvin Afrikassa Sierra Leonessa, Latinalaisessa Amerikassa Kolumbiassa ja kaukana Aasiassa Itä-Timorissa. YK:n apulaispääsihteerin tehtävät lennättivät arvonimen saanutta ministeriä tämän tästä yli Atlantin.
Valmistautuminen vuoden 2000 presidentin vaaleihin meni melkein alusta lähtien poskelleen. Kirjan mukaan syitä voi etsiä muun muassa kampanjatoimiston ammattilaisista, jotka osoittautuivat aika taidottomiksi ja olivat jakamassa keskenään paikkoja presidentin kansliasta, vaikka vaaleihin oli vielä aikaa. Nämä olivat vaalit, jotka toivat naisen ensimmäisenä ensimmäiseksi naiseksi läpimurtoon. Alkoi Tarja Halosen kausi. Toiseksi jäämisten kirjauksena tämä elämäkertateos kuvaa Elisabeth Rehnin kamppailun ja häviön Unisefin pääjohtajuudesta. Amerikkalainen hegemonia oli jyllännyt taas kerran.

Perheen dramatiikkaa

Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä ei siloittele eikä jätä kertomatta – siltä ainakin lukijasta tuntuu. Aviomies Uve on viidenkympin villityksissään puuhaamassa irtiottoa perheestä liittyäkseen toiseen naiseen. Aikuiset lapset ja muut tekijät saavat sankarin pysymään ruodussa ja perheen koossa. Näistäkin kipeistä asioista vaimo kertoo varsin kauniisti ja mollaamatta. Avioliitto kesti vuotta vaille puoli vuosisataa ja päättyi Uve Rehnin kuolemaan. Loppuaikojen kuvaukset sairaudesta ja omaishoitajuudesta ovat koskettavaa luettavaa ihmisyyden tragediasta. Kuolevan miehen taudinkuvaan kuuluu agressioita, kunnes puoliso jä yksin. Tiiviin suurperheen arvot on siinä vaiheessa punnittu jo moneen kertaan, ja ne kestävät. Elisabeth Rehnin henkilökohtaisesti tunnustama kristillinen usko on kantava voima, jossa on tilaa pyytää ja antaa anteeksi.
Oma lukunsa on Rehnien perheen konkurssi 1980-luvun koittaessa, taloudellinen vararikko, kun velat ovat kasvaneet hallitsemattomiksi. Upeat kodit ensin Kauniaisista, sitten Kirkkonummen Hilasta meren rannalta menevät myyntiin. Seuraa yli vuoden asuminen Hilan naapurissa lähes lautamajaksi luokiteltavassa kodissa. Osuu vielä presidentin vaalikampanjan aikainen melkein ylinopeussakkotilanne Espoossa Stensvikin sillan korvassa. Media nappaa tästä hammastelun, miten tavalliselta kansalta lähtee vähemmästäkin kortti.
Rehnien poika Joakim sanoo Vesikallion haastattelussa, että kyllähän nämä kaikki tappioita ja pettymyksiä olivat äidille, joka kuitenkin onnistui muun perheen kanssa aina rakentamaan sisäisesti ja ulkoisesti toimivan kodin. Kahdesti syöpäleikkaus, ensin vatsasta, sitten rinnasta, ovat omia kuvioitaan, jotka panevat pysähtymään.
Tämän kirjoittajalla tuli tippa silmään, kun Elisabeth Rehn yöllä Hilan kotiin palatessaan presidentin vaalitappion jälkeen kohtasi pimeän keskellä naapureiden laittaman soihtukujan. Väki odotti shampanjapullon kanssa ilmaisten ilonsa sen johdosta, että saavat pitää rouva naapurinsa. Myös presidentin kanslian henkilökunnan ilo kirjattiin lehtiin, kun ei tarvinnut ryhtyä ulkoiluttamaan presidentin kahta isokokoista koiraa, Sukua ja Lakua.

Opit sotakentiltä ja kehitysmaista

Elisabeth Rehn kertoo kokeneensa herätyksen Balkanilla. Hän katseli aaltopahvin päälle lapsia synnyttäviä äitejä. Pakolaisleirin vauvoista monet eivät enää seuraavana päivänä olleet elossa. Bosnia ja Hertzegovina elivät rikki revittyä elämää, jota oikein kukaan ei osannut tukea. Afrikassa häntä kutsuttiin nimellä ”eurooppalainen sisaremme”.
Elisabeth Rehnillä oli kyky ei niinkään sukkuloida poliitikkojen seassa, vaan seurustella kansan tavallisten ihmisten parissa. Hän ammensi tietonsa päätöksentekoon keskeltä elämää. Balkanin kriisien taustoista hän nöyrästi kysyy, mahtaako niiden tuntijaa ja ymmärtäjää löytyä muualta kuin Balkanilta. Slobodan Milochevicin Rehn tapasi pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla sotaherra oli kolkko, toisella lipevä ja itseään tykö tekevä. Kuitenkin Rehn kirjoittaa serbeistä ihan myötätuntoisesti. Balkanin painajaiset tulivat pestin päätyttyä vielä unissa kotiin. Ruumisarkussa makasi Elisabeth Rehnin itsensä paloittelema ihminen. Ruumiskasojen asemesta hän halusi katsella eläviä ihmisiä ja olla tekemisissä heidän kanssaan.
Päästyäni kirjan loppuun olen kiitollinen sekä ministeri Elisabeth Rehnille avoimesta tilityksestä että emerita toimittaja Päivi Istalalle erinomaisesta äänikirjan luvusta ynnä vielä politiikan toimittaja Johanna Vesikalliolle varsin kattavasta kirjauksesta. Vesikallio on lukenut suuren määrän lehtiaineistoa jututtaen ison joukon Rehnin lähipiirien ihmisiä eri aikakausilta kuin myös perheen jäseniä. Kirjan tekijä tapasi Rehnin 30 kertaa, ja ulkopuolisia haastateltuja oli 39. Jossakin politiikan kiemuroiden vaiheessa lukijasta tuntui, että kirja voisi loppua jo. Lopun jälkeen kuitenkin piti lukeminen aloittaa vielä alusta.