GYÖNGYI PERE-ANTIKAINEN
MINÄ ITSE!
Näkövammaisille järjestetty blogikirjoittamisen verkkokurssi: loistava ohjaaja, taitava, perusteellinen ja omistautuva. Kurssilaisista suurempi osa heikkonäköisiä, muutama täyssokko. Pitkiä kirjallisia luentoja blogin tarkoituksesta, tyylistä, etiikasta, markkinoinnista, vaikka mitä kiinnostavaa ja jokaisen luennon päälle tehtäviä, päämääränä runsain eväin maailmalle lähetettyjä blogeja jokaiselta kurssilaiselta.
Lähden mukaan lähinnä mielenkiinnosta. Alunperin en suunnittele kirjoittavani blogia, mutta arvelen voivani piilottaa luomukseni netin syöväreihin kuin salaisen pöytälaatikon ja herätellä sen henkiin milloin tahansa tarvittaessa. Tietojen karttuessa ohjaajan innokkuus tarttuu minuun ja alan sittenkin kaavailla säännöllisiä blogikirjoituksia.
Sitten törmään siihen ainiaiseen kompastuskiveen. Tällä kertaa kompastuskivenä on tietotekniikka. Blogialusta, eli nettisivu, johon blogi perustetaan, on melkein saavutettava, mutta vain melkein.
Tärkeiltä painikkeilta puuttuu niihin liitettävä kuvaus, joka tekee niistä ”näkyvän” sokean atk-apuvälineille, monet tärkeät painikkeet eivät toimi näppäinkomennolla, muotoilutyökaluihin ei päästä ruudunlukuohjelmalla – mitäs selittää yksityiskohtia lisää, ongelmia on liikaakin. Haluan osoittaa olevani etevä, tiedän joidenkin sokkojen käyttävän kyseistä blogialustaa, haluan siis itsekin selviytyä sivuston palikkaviidakosta. Se ei voi olla, ei ole mahdollista, etten pääse esteiden yli, kunhan riittävän sinnikkäästi yritän.
Lopulta saan aikaan jonkinmoisen kokonaisuuden, joka kuulostaa puhesyntikalta luettuna kelvolliselta. Lähetän sen ylpeänä ohjaajalle, mutta palaute onkin kuin kylmää suihkua niskaan: näkevälle blogisivuni on yhtä sekasotkua, kaikki on väärässä paikassa, ei mistään saa kunnon kuvaa ja tekstitkin näyttävät silmin järjettömiltä klönteiltä sikinsokin heiteltyjä lauseita.
Periaatteessa tiedän, mitä minun olisi tehtävä, mitä klikattava ja siirrettävä ja kohdistettava, mutta käytännössä en pysty sitä näön puutteessa tekemään. Lopulta, useiden päivien yrityksistä turhautuneena, minun on luovutettava ja ohjaaja asettaa kaikki paikoilleen, ilmeisesti muutamassa minuutissa. Samalla saan kuulla, että alustaa käyttävät sokeat ovat kaikki muutkin tarvinneet näkevän apua. Turhaan siis yritin. Ja vaikka perustamisvaiheen jälkeen postauksien lisääminen toimii jo kelvollisesti myös apuvälineillä, innokkuuteni on kokenut melkoisen inflaation. Into palannee, mutta blogista en näillä eväillä vielä saa läheistä , tuttua ja turvallista majaa kirjoitelmilleni.
Minä itse, tekisi joskus mieleni huutaa.
Meillä on avustajia, oppaita ja saattajia, meillä on apuvälineitä, sokkosovelluksia ja yhä uudempia ja uudempia älykkäitä teknisiä ratkaisuja. Kaksijakoinen tunne: heistä ja niistä on suunnattomasti hyötyä, mutta joskus väsyn kokiessani olevani kuin hovinsa ympäröimä kuninkaallinen, jolla on kovin vähän yksityisyyttä ja omaa päätäntävaltaa näiden avustavien ihmisten ja tekniikan puristuksessa.
Miten kaipaankaan joskus sitä, että saisin tehdä asioita suunnittelematta, ex tempore, lähteä kauniiksi kehutulle merenrantapolulle tai näyttelyyn, vaateostoksille verkkokauppaan tai kirppputorille, uimaan aamuvarhaisella, jos en saa unta… Minä itse!
Näkövammaisten keskustelupalstoilla on taas väitelty siitä, onko näkövammainen lukemisesteinen ja toisaalta onko sokea, joka ei pysty lukemaan kirjoja pistekirjoituksella, lukutaidoton. Tunteet käyvät yllättävän kuumina kahden viattoman termin ympärillä.
Mietin: itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että koska lukeminen on pohjimmiltaan haltuunotetun tekstin ymmärtämistä ja käsittelyä ja se tapahtuu lukevan ihmisen aivoissa, pistekirjoitus, printti, äänikirja taikka elektroninen julkaisu ovat vain mekaanisen lukemisen eri kohteita, eri tapoja lukea. Näin ollen ei äänikirjojen tai elektronisten julkaisujenkaan lukijaa voi sanoa lukutaidottomaksi! Kun ihminen sokeutuu, ei hän menetä näön mukana lukutaitoaan, menettää vain yhden tietyn tavan lukea!
Pistekirjoitusta täydellisesti hallitsevien sokeiden joukossa ajatukseni herättävät ehdotonta ja minulle outoa vastustusta. Heillä vain omin sormin toteutettu pistelukeminen tarjoaa todellisen lukutaidon ilmentymää. Ja vaikken edelleenkään hyväksy ajatusta kokonaisuudessaan, vaikken suostu luopumaan oikeudestani tietää olevani lukutaitoinen, saan kiinni heidän perustelun kantavasta ajatuksesta, se on tietenkin se sama: Minä itse!
Mikä vapauden riemu se onkaan, kun ylittää jonkun kynnyksen, ehkä vain kerran, ehkä harvoin, ehkä aina uusia ja taas uusia kynnyksiä! Se, mikä saattaa olla yhdelle itsestäänselvyys, voi muodostua toiselle lähestulkoon ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi.
Vertaistukea on myös näiden kynnysten, kompastumisten ja tyylikkäiden ylitseliitelyiden vertaileminen. Vertaistukea, vaikka joskus sisältäen myös kateuden tai rehentelyn siemeniä. Useimmiten kuitenkin silkkaa onnistumisen iloa, tunnekuohun jakamista: minä tein sen, minä itse!
En ole sokeana ollut erityisen liikunnallinen, tuskin ennenkään. Ikä, kuntoni salakavala rappeutuminen, pieni turhamaisuus ja liikunnan harvinaisen ilon muistaminen ovat kuitenkin saaneet minut kaipaamaan tehokkaampia ja monipuolisempia kuntoilun muotoja. Kuljen opaskoirani kanssa aika leppoisaa vauhtia ja vaikka uinti on intohimoni, uimahalliin en pääse riittävän säännöllisesti. Ratkaisuksi löytyi pieni, rauhallinen ja edullinen kuntosali läheltä kotiani.
Miten vaikealta alkuun kaikki tuntui siellä! Avustajani taisi hikoilla minua paljon enemmän ohjatessaan, kun yritimme opetella liikkumista ahtaassa tilassa monien eri kuntolaitteiden seassa. Pitkälle ulottuvat jalkaosat, ulkonevat kahvat, pään korkeudessa törröttävät putket, aina yllättäviin paikkoihin jätetyt liikuteltavat laitteet, tyynyt, painot, pallot ja tasapainoilulaudat – loukkaantumisriski ei ole millään eliminoitavissa, vaikka kepin kanssa liikkuisin varovaisesti. Toisessa kokeilemassamme salissa olisi tilaa enemmän, mutta myös ihmisiä enemmän, jumpatessa ja joogatessa lattialla keskellä kulkuväylää; ujosta ihmisestä on sietämättömän noloa törmäillä heihin, tökkiä vahingossa heitä kepillä, yrittää kiertää kömpelösti, noin kiusalliset tilanteet vievät ilon liikkumisesta. Samasta syystä tuntuu mahdottomalta mennä yksin uimahalliin, vaikka liikkuminen siellä ei olisikaan sinänsä vaikeaa, mutta kopelointi ja törmäily alasti suihkuosastolla on kuin painajaisuni pahimmillaan. On siis tyydyttävä ensimmäiseen vaatimattomaan saliin. Mutta kunhan kunto alkaa kohentua pian…
Sitten tuli se viikko, jolloin avustajani sairastui. Kurja olo: en päässyt uimahalliin, en kuntosalille, ulkona satoi päivät pitkät kaatamalla, mistä siis fyysistä piristystä kehoon? Ja eräänä päivänä ajatus kypsyi päätökseksi ja suuntasin jännityksestä vapisevat askeleeni kohti kuntosalia. Koiranihan osasi jo reitin, sille löytyi hyvä loikkoilupaikka ja pehmeä pyyhe alle salin varastohuoneesta. Ovelta olin melkein kääntyä takaisin törmättyäni heti ensimmäisenä soutulaitteen penkkiin, jonka olisi pitänyt olla ihan muualla. Onneksi en kuitenkaan kääntynyt takaisin sateeseen.
Pieni askel ja sittenkin niin valtavan suuri minulle! Nyt pääsen kuntosalille vaikka kolme kertaa viikossa, vain aikataulut rajana, olen tasan niin pitkään kuin ehdin ja haluan, teen haluamani sarjoja oman mieleni mukaan, kaikessa hiljaisuudessa, keskittyen, kuunnellen samalla musiikkia tai kirjaa.
Käymme joskus edelleen avustajan kanssa, yhdessä on toisella tavalla mukavaa, mutta parasta on voitto itsestäni, peloistani, ujoudestani. Kynnyksen ylittäminen, pieni vapauden hetki, se riemukas tunne, etten tässä harvinaisessa asiassa ole enää toisten armoilla. Minä itse!
Joskus naurahdan hämilläni tajutessani tämän minä-itse-ajattelun kumpuavan syvältä lapsuudesta. Vaan miksipä ei: kuten askel askeleelta itsenäistyvä lapsi, tarvitsee myös itsenäisyytensä vamman tai muun rajoitteen takia menettänyt ihminen takaisin edes osan itsenäisyydestään ja miltei koko päätäntävaltansa voidakseen luoda omat uudet rajansa ja hahmonsa.