Uusimmat jutut

VUODEN LUONTOKUVAT 2020

Haltian Galleriassa 10.1.2021 asti

Suomen luontokeskus Haltiassa Espoon Nuuksiossa on nähtävillä tuore kokoelma vuoden parhaimpia luontokuvia. Näyttelyssä on mukana
Vuoden 2020 Luontokuva Petri Pietiläisen ”Rakentaja” sekä 35 muuta kilpailussa palkittua valokuvaa.

Vuoden Luontokuvat -näyttely koostuu kaikista Vuoden Luontokuva 2020
-kilpailussa palkituista kuvista. Näyttelyssä on esillä yhteensä 36 kuvaa: jokaisesta kilpailusarjasta on kolme parasta kuvaa sekä kunniamaininnan saaneet kuvat. Näyttely kiertää vuoden 2021 ajan ympäri Suomea. Kilpailun ja näyttelyn tavoitteena on kertoa suomalaisen luonnon moni-ilmeisyydestä, sen näkymistä ja tapahtumista sekä kuvaajien luonnossa kokemista elämyksistä ja oivalluksista.

Vuoden Luontokuva -kilpailun järjestää Suomen Luonnonvalokuvaajat. Jo yli 40 vuotta toimineeseen yhdistykseen kuuluu noin 2 800 luontokuvauksen harrastajaa ja ammattilaista. Vuoden Luontokuva -kilpailu on Pohjoismaiden suurin luontokuvakilpailu. Tänä vuonna 40. kerran järjestetyn Vuoden Luontokuva -kilpailun tulokset julkistettiin lauantaina 17.10.2020 Pohjoismaiden suurimmalla luontokuvafestivaalilla Turussa kulttuurikeskus Logomossa.

Vuoden Luontokuva 2020 on Petri Pietiläisen ”Rakentaja”

Rakentaja-kuvassa on pääskynen pyrstö ylöspäin, tausta on häivytetty.

Vuoden luontokuva 2020. Kaikki kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla.

Vuoden Luontokuvaksi valittiin Petri Pietiläisen kuva haarapääskystä, jota on luonnehdittu klassiseksi lintukuvaksi tuoreella otteella. Kilpailun tuomaristo luonnehti voittokuvaa taidokkaasti tallennetuksi hetkeksi haarapääskyn rakennusurakasta ja pesätarvikkeiden noudosta.
”Yleensä tämän linnun näkee vain lennossa, mutta tässä kuvaaja on onnistunut pääsemään samalle tasolle kohteen kanssa”, tuomaristo kehui Vuoden Luontokuvan harvinaista tilannetta.
Voittoisan lintukuvan sommittelu ja pystyrajaus olivat myös tuomariston mieleen. ”Harvoin nähty sommittelu tuo hyvin esiin haarapääskyn muodot ja erikoisen asennon. Pyrstösulka johdattaa katseen hienosti pääskyn nokkaan. Kuvan kruunaa silmän valopiste”, kilpailun tuomaristo jatkoi kauniisti toteutetun lintukuvan suitsutusta.
Kuvaaja Petri Pietiläinen kertoi voittokuvan syntyneen Helsingin Vuosaaressa Pikku Kallahden pohjukassa: ”Märälle ja saviselle rantaviivalle oli liimautunut tuulen tuomia korsien paloja. Kymmenkunta haarapääskyä oli löytänyt paikan, ja ne keräsivät ahkerasti savea ja erilaista muuta materiaalia pesänrakennukseen. Kuvasin lintujen toimintaa kahtena aamuna, osan aikaa aivan maanpinnan tasolta, jolloin sain rauhallisen taustan ja pääsin kohteen tasolle. Parhaat tilanteet osuivat ensimmäiseen aamuun, ja tuloksena syntyi kuva nimeltään Rakentaja.”

Hannu Ahosen Ulpukan juuristossa näkyy mustaharmaata rihmastoa, keskellä on vihreänharmaa ulkukanlehti.

Kasvit ja sienet-sarjan voittajan Hannu Ahosen Ulpukan juuristo.

Jarmo Mannisen maisema on värjäytynyt oranssiksi, kuvassa on saaria, vettä ja puita.

Maisemat -sarjan voittajan Jarmo Mannisen Elokuun aamu.

Tunturisopulin maisema on luminen kivikko, sopuli alhaalla oikealla.

Nisäkkäät -sarjan voittajan Esa Mälkönen Tunturisopulin kotimaisema.

Sirke Vaarman sammakko syö silmillään, mutta pään päällä istuu kaksi hyttystä.

Muut eläimet -sarjan voittajan Sirke Vaarman Syön silmilläni.

Kilpailussa tänä vuonna ennätysmäärä kuvia
Vuoden Luontokuva -kilpailuun lähetettiin tänä vuonna ennätysmäärä kuvia: yli 15 000 kuvaa kaikkiaan 864 eri kuvaajalta. Kuvat kilpailivat aihealueittain kahdeksassa eri sarjassa sekä nuorten sarjassa. Kilpailuun osallistuneista kuvista tuomaristo valitsi semifinalisteiksi yhteensä 1 235 kuvaa 453 kuvaajalta. Niistä finalistikuvien joukkoon, palkintosijoista kisaamaan, selvisi 241 kuvaa 155 kuvaajalta. Tuomaristo pisteytti finalistikuvat, ja jokaisesta sarjasta pääsi loppukilpailuun 10 parasta, siis yhteensä 90 kuvaa.
Vuoden Luontokuva -kilpailun pääpalkinto on 10 000 euroa, ja kilpailussa jaettavien palkintojen ja julkaisupalkkioiden yhteisarvo on yli 35 000 euroa.
Kilpailun tuomareina toimivat Arto Ketola Keravalta, Annika Lindblom Tammisaaresta, Esa Ringbom Akaasta ja Lars Sundström Karjaalta. Heidän lisäkseen viidentenä tuomarina loppukilpailuun päässet kuvat pisteytti Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry:n jäsenäänestykseen osallistunut jäsenistö.
Loppukilpailun 90 kuvasta järjestettiin lisäksi suosikkikuvaäänestys, johon pääsivät ottamaan osaa Suomen Luonnonvalokuvaajien Facebook-ryhmän jäsenet. Näin valikoitui Vuoden Luontokuvakilpailun Yleisön suosikkikuva, ”Maaginen valo”, joka sai myös kilpailun Vapaa ja luova -sarjassa toisen palkinnon.

Petri Koiviston kuvassa suurisiipinen hyönteinen roikkuu heinänkorresta.

Sommittelu ja muoto -sarjan voittajan Petri Koiviston On kultaa siivet sen.

Arto Leppäsen Rukoushetkessä pöllö on istahtanut enkelipatsaan siivelle ja katsoo enkeliä alaspäin.

Luonto ja ihminen -sarjan voittajan Arto Leppäsen Rukoushetki.

Onni Rantasen kihlajaislahjassa uroslintu ojentaa naaraalle lahjaksi kauniin lehden, molemma ovat vedessä.

Nuoret -sarjan voittajan Onni Rantasen Kihlajaislahja.

Markku Pihlajaniemen Hohdossa on sinisenmustia heijastumia palaneen puun pinnassa.

Vapaa ja luova -sarjan voittajan Markku Pihlajaniemen Hohto.

Vuoden Luontokuvasta, kilpailun sarjavoittajista sekä muista kilpailussa palkituista kuvista muodostuu Vuoden Luontokuvat 2020 -näyttelykokonaisuus, joka kiertää seuraavan vuoden ajan ympäri Suomea.
Vuoden Luontokuva -kilpailun tavoitteena on kertoa suomalaisen luonnon moni-ilmeisyydestä, sen näkymistä ja tapahtumista, sekä kuvaajien luonnossa kokemista elämyksistä ja oivalluksista. Vuoden Luontokuva on visuaalisesti näyttävä valokuva, joka osoittaa valokuvaamisen taitoa ja jonka keskeisenä sanomana on suomalainen luonto.

Vuoden Luontokuvat 2020 -näyttelykokonaisuus on esillä Haltian Galleriassa 10.1.2021 saakka.

Sisäänpääsy 13/8 €, Museokortilla ja alle 7-vuotiaat maksutta. Haltia on avoinna ke-su klo 10-17. Suomen luontokeskus Haltia on moderni näyttely- ja tapahtumakeskus Nuuksion kansallispuiston kupeessa, jota ylläpitää Metsähallitus. www.haltija.com

Vuoden Luontokuvat 2020 -kilpailu

Voittaja: Petri Pietiläinen ”Rakentaja”

Sarjavoittajat:

Sarja A: KASVIT JA SIENET: Hannu Ahonen ”Ulpukan juuristo”
Sarja B: LINNUT: Petri Pietiläinen ”Rakentaja”
Sarja C: MAISEMAT: Jarmo Manninen ”Elokuun aamu”
Sarja D: NISÄKKÄÄT: Esa Mälkönen ”Tunturisopulin kotimaisema”
Sarja E: MUUT ELÄIMET: Sirke Vaarma ”Syön silmilläni”
Sarja F: SOMMITTELU JA MUOTO: Petri Koivisto ”On kultaa siivet sen”
Sarja G: LUONTO JA IHMINEN: Arto Leppänen ”Rukoushetki”
Sarja H: NUORET: Onni Rantanen ”Kihlajaislahja”
Sarja I: VAPAA JA LUOVA: Markku Pihlajaniemi ”Hohto”

”Pusken esiin kovalla voimalla nopeasti”

Vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden mahdollisuudet taiteen ja kulttuurin kentällä laahaavat jälkijunassa. Suomessa on kymmeniä lahjakkaita vammaisia taiteen tekijöitä tai taiteilijoiksi haluavia, joilla olisi taiteelle paljon uutta annettavaa, mutta erilaiset esteet hidastavat urapolkuja.

Teksti: Maija Karhunen

Kulttuuria kaikille -palvelussa on alkanut Koneen Säätiön rahoittama Matkalla-hanke, jossa Kulttuuriyhdistys Suomen EUCREA ry on pääkumppanina. Hankkeen ovat pistäneet pystyyn Kynnyksessäkin tutut aktiivit, eli Sari Salovaara ja Johanna Mattila. Taustalla on tieto siitä, että monet vammaiset ja viittomakieliset taiteilijat ovat joutuneet yksinäisen tienraivaajan rooliin taiteen kentällä, tai sysätyksi syrjään marginaaliin ilman omaa valintaa.
   Kynnyskin on vuonna 2012 selvittänyt vammaisten taiteilijoiden koulutusmahdollisuuksia. Pääsykokeet eivät usein ole saavutettavia ja opiskellessa saattaa joutua kantamaan ylimääräistä vastuuta opetuksen mukauttamisesta. Taiteen ammattilaisuuden merkkejä saattaa olla vaikea täyttää ja päästä verkostoihin mukaan, kun portinvartijoilla ei ole tietoa vammaisuuden kysymyksistä. Näihin haasteisiin Matkalla-hanke etsii ratkaisuja.
   Työskentelen Matkalla-hankkeessa hankekoordinaattorina. Tätä juttua varten haastattelin kahta vammaista taiteilijaa, Joose Ojalaa ja Riku Ryynästä. Syntymäsokea Ojala kuvailee itseään viihde- ja jazzmuusikoksi, jonka soitossa on jazzin, swingin ja kansanmusiikin elementtejä. Hän on työskennellyt myös pistenuottien oppimateriaalien parissa.

Taiteilija Joose Ojala haitari sylissään soittamassa.

Joose Ojala, kuva Antti Vuorenmaa.


Ojala on valmistunut vuonna 2018 Metropolian musiikkipedagogian koulutusohjelmasta. “Oudoksuttavin asia minussa opiskeluaikanani oli soitinvalinta eli harmonikka pop-/jazz-linjalla. Soitinvalinta vaikuttaa eniten kysyntään ja verkostoitumiseen nyt ammattilaisena, kun oma soittimeni on jokseenkin marginaalinen.”
   Ojalalla oli jo valmiiksi taitoa ja valmiuksia – pistenuottien lukutaito, hankittuja apuvälineitä, vuosien keikkailukokemus – hypätä mukaan koulutukseen, jonka opettajilla ei ollut kokemusta näkövammaisuudesta. Oli Ojalan omalla vastuulla keksiä tavat, joilla opiskelu näkövammaisena onnistuu. “Perehdytin opettajat, miten teen jonkin asian. Jos en olisi tiennyt, olisi ollut minun tehtäväni ottaa selvää. Opettajat olivat kyllä kiinnostuneita ja uteliaita, mutta vastuu oli minulla.”
Jälkikäteen Ojala on miettinyt, että vastuu oli kuormittavaa. “Silloin pidin itsestäänselvänä, että tiedän ja otan selvää itse, olin saanut tottua siihen jo aiemminkin. Tilanteita tuli eteen ja hommat piti hoitaa. En tullut ajatelleeksi, että opettajat olisivat tienneet tai laittaneet aikaansa innovointiin. Jälkikäteen on tullut keloja, että oli se ehkä vähän epäreilua ja raskasta. Varmasti opiskelu oli minulle kuormittavampaa kuin sellaiselle, joka vain kävelee valmiiseen tehtaaseen sisään ja alkaa suorittaa opinto-ohjelmaa.”
   Meininki musiikkialalla on Ojalan mukaan luovaa ja joustavaa, asenteet joviaaleja. Asiat otetaan asioina, ja siksi näkövammaisuus ei ole vaikuttanut verkostoitumiseen. “Ainoastaan tuurauskeikkoja en ole saanut, toisin kuin kollegat. Olen miettinyt, ajatellaanko että sokean kanssa on enemmän säätöä. Varma en voi tietenkään olla.” Taksikyydit ovat yksi pullonkaula. Hän toivoo joustavuutta ja laatua kuljetuspalveluihin. Joskus keikoilla vielä taputetaan encorea, mutta taksi jo odottaa!
   Nyt Ojala haluaa lisätä keikkailuaan ja markkinoida osaamistaan myös pedagogina. Siinä mentorointi voisi olla hyödyksi. “Tähän asti keikat on tulleet poikimalla, mutta nyt haluan tehdä toiminnastani vieläkin ammattimaisempaa. Markkinointi on haastavaa, kun visuaalisilla keinoilla joudun tekemään houkuttelevia sisältöjä näkeville, vaikken ole koskaan nähnyt. Siihen kaipaan työkaluja.” Mentorointi voisi liittyä myös musiikin lukemiseen ja kirjoittamiseen. “On tärkeää, että vertaiset opettavat notaatiota ja pistenuotteja, se voi viedä soittamisen ihan uudelle tasolle. Soivan lopputuloksen on oltava sama kuin näkevällä kollegalla eikä virheitä saa tehdä. Tämän vuoksi sokea muusikko joutuu kompensoimaan sen, ettei näe nuotteja opettelemalla vaikean ja pitkänkin ohjelmiston ulkoa A:sta Ö:hön.”.”

HAIVEN
Voikukkien ryppäät nurmikolla
Katson, kummastelen.
Olenko itsekin voikukka.
Pusken esiin kovalla voimalla nopeasti,
olen silti hauras haituva.
Minut voi puhaltaa kumoon.
Silti putkahdan aina yllättäviin paikkoihin.
Riku Ryynänen, 2018

Riku Ryynänen punaisessa t-paidassa myssy päässä ja mustat lasit silmillä.

Riku Ryynänen, kuva Raija Wallin.


Riku Ryynänen toimii teatterin ja runouden parissa. Hän on näytellyt Johanna Mattilan ohjaamissa Utopiateatterin teoksissa. Sarah Kanen Phaedra’s Love valmistui 2014. Mattila ohjasi Ryynäselle myös kaksi monologia William Shakespearen Myrskystä. Teoksia esitettiin Cross Over -festivaaleilla.
   “Myrskyssä Caliban-hirviöön liittyvä monologi toteutettiin ilman sanoja, se oli karjuntaa ja ulvomista, hyvin fyysistä. Proggisten jälkeen kasvoi nälkä ehkä opiskellakin näyttelemistä, mutten tiedä miten se CP-vamman kanssa olisi voinut olla mahdollista.”
Ryynänen kirjoittaa runoja ja esiintyy open mic -illoissa, esimerkiksi Helsinki Poetry Connectionin kesäkiertueilla. Hän on opiskellut kirjoittamista Työväen Akatemian Kirjoittajakoulussa ja Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutuksessa. “Kirjoittaminen lähti omaelämäkerrallisesta materiaalista mutta on nyt laajentunut käsittelemään klassisia aiheita, elämää, rakkautta ja kuolemaa. Vammaisuus ja toiseus ovat aina runoissani läsnä.”
   Ryynänen kokee, että vammaisuudesta kirjoittaminen on marginaalista. Hän haluaa pyrkiä yksityisestä yleiseen. “Kirjoitan myös muille kuin vammaisille. Olisi tärkeää tehdä näkyväksi tiettyjä asioita vammaisuudesta laajemmallekin yleisölle. Toki se on aikamoinen haaste, ei tapahdu noin vain. Kirjoitan arkisista asioista, jotka suuremmalle osalle ihmisistä on itsestäänselvyyksiä, mutta jotka vammaisuuden positiosta käsin eivät olekaan enää itsestäänselviä. Kirjoitan myös siitä, kuinka elää vastuksista huolimatta tai niiden kautta.”

VAMMAISELÄMÄN ISKUSANOJA

Ei myytävänä eli mikä on ihmiselämällä hinta. Kustannustehokas abstrakti summa säästölaskelmassa. Välttämätön palvelu vähällä väellä. Väsymyksestä viis: luut kasaan, hymy naamalle ja ”tullaan heti kun ehditään.” Taattujen palvelujen ideaali uhkaa murentua crocsien alle. Johdon ja henkilöstön epäsuhtainen käsitys kohtuullisesta ajasta laittaa kaikki pyörälle. Voittaako tänään musta vai punainen, se, jonka tarpeet ovat tilatuissa töissä ensimmäisinä. Vammaisten oma yhteisö, jossa kaikki huomioivat toisensa omista lähtökohdistaan.
Riku Ryynänen, 2018


Ryynäseen vetoaa Eino Santasen surrealismi ja Eeva-Liisa Mannerin tekstit. Ryynäsellä on tutkinto englannin kielestä ja kirjallisuudesta, jonka myötä läheisiksi ovat tulleet Seamus Heaney sekä Emily Dickinson. Ryynänen on kirjoittanut kolme runokokoelmaa, ja aikoo pian ryhtyä kolkuttelemaan pienkustantamojen ovia.
   Matkalla-hanke kuulostaa hänestä loistavalta. “Olisi hyvä, että vammaisia taiteentekijöitä olisi enemmän, ja että he rohkaistuisivat julkaisemaan työtään. Näkyvyyden myötä vammaisesta taiteilijasta tulisi vakavasti otettava.” Omalle uralleen hän kaipaisi mentoria, joka olisi “eteenpäin potkija ja hengen luoja”. Suoraa ja rakentavaa palautetta työstään hän on saanut mm. runoyhdistys Nihil Interitin viikonloppukursseilla, mutta mentori voisi olla myös palautteen antaja. Verkostoja on Ryynäselle syntynyt sattumien kautta, mutta hän kaipaa myös lisää kontakteja, esim. koottua tietoa harrastajateattereista.
   “Näytteleminen kiinnostaa, teatterityössä saa purettua ylimääräistä energiaa ulospäin. Runon avulla voi käsitellä tunteita ja purkaa sanoiksi aiemmin sanoittamatonta. Tarvitsen kumpaakin taidemuotoa.”

Matkalla

Oletko vammainen tai viittomakielinen taiteilija tai heidän liittolaisensa? Onko sinulla ideoita, toiveita tai kommentteja siihen, miten vammaisten taiteilijoiden urapolkuja tulisi edistää? Ota yhteyttä Matkalla-hankkeeseen!
Maija Karhunen: maija.karhunen@cultureforall.fi, 040 188 3538
Sari Salovaara: sari.salovaara@cultureforall.fi, 040 931 3958
Kotisivu: http://www.kulttuuriakaikille.fi/matkalla
Artikkeli on ilmestynyt Kynnys-lehden numerossa 2/2020.

VUODEN 2020 ASUNTOMESSUILLA

 

Teksti Eija-Liisa Markkula

 

Kerrankin! Ja ensimmäistä kertaa pääsin tutustumaan vammaiselle ihmiselle rakennettuun, hänen unelmiensa mukaiseen kotiin. Siitä on pakko kertoa heti alkuun: Yleensä vammaisille jotakin valmistettaessa tuote on mahdollisimman rudimentaarinen, mahdollisimman edullisesti tuotettu, kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin enempää paukkuja pistämättä. Nyt oli toisin. Olin mykistynyt perusteellisesta suunnitteluun paneutumisesta ja kodin toimivuudesta. Villa Mikaelin on suunnitellut työryhmä, jossa asukas oli mukana, sen on toteuttanut Honkarakenne ja rahoittanut asukkaan isä Petri Turtiainen. Itse asukas, Mikael Turtiainen, oli lahjakas hiphop-tanssija, ennen kuin loukkaantui vakavasti raitiovaunuonnettomuudessa.

 

Kaksi valkoista taloa: Villa Mikael ja Villa Sanni.
Villa Mikael ja Villa Sanni.

 

L-kirjaimen muotoisessa talossa lyhyellä sakaralla on ensin suuri harrastushuone monine soittimineen ja muine musiikkilaitteineen sekä liikuntavälineineen. Sen takana perällä sijaitsevat pesutilat ja sauna. Pitkällä sakaralla ovat peräkkäin muut tilat, jotka näyttävät tavallisilta, mutta kaikissa toiminnot hoituvat automaation avulla, ovat nostettavissa tai laskettavissa ja siirreltävissä tarvittavalle tasolle ja asentoon. L-kirjaimen sisään, koko seinän mitalta kulkevien lasi-ikkunoiden taakse, jäävät patio ja grillialue. Juttelin keittiön suunnitelleen firman edustajan kanssa ja toivoin, että joskus messuilla esiteltäisiin sokealle henkilölle suunniteltu talo. Opaskoiran käyttäjiä silmälläpitäen mainittakoon, että Turtiaisen koira tulee ulkoilualueeltaan sisälle omasta ”ovestaan” itsekseen avaten oven pannassaan olevan tunnistussirun avulla. Muille koirille ovi ei aukene. Samassa pihayhteydessä asuvat Turtiaisen avustaja puolisoineen heille yhtä aikaa rakennutetussa omakotitalossa.

 

Villa Mikaelin toimintahuoneessa on urut ja digitaalisia soittimia, mm. rummut sekä kuntosalilaitteita.
Villa Mikaelin monitoimihuone.

 

Kylpyhuone/sauna on mahdollisimman saavutettava.
Kylpyhuone / saunaosasto.

 

Valkoinen olohuone on korkea, huonekalut ovat violetteja tai valkoisia.
Olohuone on korkea ja avara.

 

Keittiön kaapit ovat tummat. Keittiössä on runsaasti apuvälineitä.
Keittiö on tavallisen näköinen mutta kätkee runsaasti elämää helpottavia apuvälineitä.

 

Molemmilla taloilla on yhteinen oleskelupiha puisine lepotuoleineen.
Sisäpihalla on kahden talon yhteinen oleskelutila.

 

Tuusulan Rykmentinpuiston asuntomessuja mainostettiin kestävän asumisen, luontoystävällisyyden ja yhteisöllisyyden mallialueeksi. Uutta ajattelua on se, että jo suunnitteluvaiheessa oli taiteeseen allokoitu tietyn laskukaavan mukaan rahaa. Alueen tunnus onkin taiteilija Pekka Jylhän 9 metrin korkuinen, teräksinen auringonkukka monine LED-valoineen. Viime vuoden Kouvolan messualueeseen verrattuna alue on tiiviimmin rakennettu ja jaoteltu. Mediapäivän osallistujille tarkoitetuista esittelyistä osallistuimme Taide uuden asuinalueen viihtyvyyttä edistämässä -nimiselle kierrokselle, jota veti Tuusulan museointendentti. Kysyin, oliko suunnitteluvaiheessa keskusteltu myös erityisryhmien tarpeista, johon hän rehellisesti vastasi kieltävästi. Hän kuunteli kiinnostuneena ja kertoi, että tähän asti valittujen teosten kohdalla oli edetty taiteilijalähtöisesti. Kyseisenä päivänähän asuinalue oli vielä hyvin keskeneräinen ja uusia teoksia oli tulossa maamerkeiksi vielä runsaasti asuinalueen yhä levitessä ja valmistuessa.

 

Auntomessujen tunnus oli Pekka Jylhän auringonkukkaa muistuttava valaisin.
Asuntomessujen tunnus on Pekka Jylhän yhdeksän metriä korkea auringonkukkaveistos,
joka on samalla myös auringosta latautuva valaisin.

 

Messualueen viihtyisin paikka on ilmeisen suuri ja monipuolinen viheralue viljelypalstoineen, hulevesilammikoineen, leikkikenttineen ja hyönteishotelleineen. Rauhallisen alueen sivuitse kulkee kuitenkin Keravalle johtava pyöräilijöiden pääväylä. Aukioita kokoontumiselle ja muiden kohtaamiselle on siellä täällä.

 

Asukkaat saavat vuokrata viljelylaatikoita, jotka ovatkin ahkerassa käytössä.
Asukkaille on vuokrattavana viljelylaatikoita.

 

Pientalot ovat maa-alan säästämiseksi kaksikerroksisia ja tavattoman pienille tonteille rakennettuja. Rakennusten ympärille ei jää esim. lapsille tilaa pelata vaikkapa sulkapalloa omalla pihalla. Yhteisöhenkisyys onkin siis tarpeen, koska naapuriin näkyy ja kuuluu kaikki. Puille ei tonteilla ole tilaa. Sisältä kodit vaikuttivat pienehköjen neliömääriensä vuoksi ahtailta. Portaikot ovat kapeita, etenkin makuuhuoneet pieniä ja yleiset varastotilat puuttuvat kokonaan. Sitä vastoin olohuone on usein ainakin osittain kahden kerroksen korkuinen luoden oleskelutilaan avaruuden, valoisuuden ja laajan äänimaailman tuntua. Korkeimman kohdan seinä on usein kokonaan suurta, lattiasta kattoon ulottuvaa ikkunaa, josta on kulku terassille. Palju kuuluu monien terassien kalustukseen. Pientaloissa näiden messujen trendiväri on musta – mustia keittiön kaapistoja, mustia saunoja, mustia hirsisiä ulkoseiniä. Puurakentaminen ja puun käyttäminen sisustuksessa on runsasta. Tervetuloesitelmöitsijä kehotti meitä kiinnittämään huomiota sisustuksessa käytetyn taiteen ja mietittyjen akustiikkaratkaisujen lisäksi kauniisiin portaikkoihin, joissa on käytetty tammea. Käytännössä nämä portaikot ovat kapeutensa lisäksi vanhuksille, vammaisille ja lemmikeille vaarallisia, sillä ne ovat avoportaikkoja, joissa on pelkät tammiset astinlaudat, joten umpiportaikon turvallisuus puuttuu.

 

Messualueen pientalot ovat melkein toisissaan kiinni, yleisilme on tummanpuhuva.
Messualueen pientalot ovat vieri vieressä.

 

Käytännöllisimmiltä ja toimivimmilta vaikuttivat Skanskan ja Ikean yhteistyönä rakentamien pienkerrostalojen kodit. Nämä neljä kaksikerroksista puutaloa on rakennettu luhtitalotyyliin umpikortteliksi, jolle jää ”oma” piha. Pihalla on erillinen pikku talo, jossa sijaitsevat yhteinen etätyötila, pihasauna, pyörävarasto ynnä muut tarpeelliset yhteiskäyttötilat. Pihalla on myös asukkaiden käytössä olevia viljelylaatikoita. Itse kodit ovat yhdessä tasossa. Ratkaisut ovat toimivia, löytyi jopa tilava lastenhuone, jossa kerrankin on riittävästi lattiatilaa leikkeihin ja lautapeleihin.

 

Kauempaa katsoen messualu näyttää tiiviiltä mutta ei kovinkaan synkältä.
Messualue kauempaa.

 

Olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään myös ”Toiveiden kortteli”, joka oli numeroitu messukohde, muttei lopulta kuitenkaan yleisölle avoinna. Kyseessä on ”monisukupolvinen kokonaisuus”, palvelukortteli, joka yhdistää varhaiskasvatettavat, hoivaa tarvitsevat ja ikäihmiset sekä päivähoitoa kaipaavat koirat. En päässyt siis tutustumaan ikäihmisille tarkoitettuihin asuntoihin, joten en pysty arvioimaan, olisiko niihin tänäkään vuonna mahtunut se isoisän pitkäjalaksinen keinutuoli.

 

Rykmentinpuiston ”kyläkaupunkiin” oli hauska tutustua, harmi vain, että asuntomessujen 50-vuotista taivalta ei voitu juhlistaa suurilla väkijoukoilla. Ensi vuonna matka jatkuu Lohjalle.

 

 

 

RIIKA YLLÄTTI

 

Teksti Eija-Liisa Markkula
Kuvat Hellevi Holopainen

 

Ihanaa, että taas saa matkustaa! Koronavirus lymyilee yhä ihmisjoukoissa, joten maltti on valttia! Ensimmäisten joukossa lähdin kuitenkin – ja onneksi – laivalla avustajani kanssa Riikaan, missä en aiemmin ollut käynyt.

 

Tuntematon maa sekä outo, kauniisti ja selkeästi sointuva kieli, ja vielä joka kesälle kaipaamani merimatka, siinäpä mainio yhdistelmä! Olin kuvitellut Riian jonkinlaiseksi 90-luvun Tallinnaksi, vaan eipä, ei, sinne päinkään! Helsinkiin verrattuna Riika on vanhempi ja asukasmäärältään 100 000 suurempi. Ennakkoluulot sen kuin karisivat.

 

Luulin kaupungin sijaitsevan Riianlahden rannalla, mutta kerrostalon kokoinen Silja Serenade könysi vastavirtaan ylös Väinäjokea noin 15 kilometriä ennen kuin saavuimme matkustajasatamaan. Sen jälkeen tulee Riian vanha kaupunki, ja siitä taas edelleen nykypäivän Riika. Väinäjoki saa alkunsa jostain kaukaa Venäjältä, tekee sitten suuren mutkan Valko-Venäjällä ja nousee ylös Latviaan laskeakseen lopulta Itämereen. Joen latviankielinen nimi on Daugava, joka on lainattu useimpiin valtakieliin. Haluaisinpa tietää, mistä juontaa juurensa tuo suomen Väinä-nimi Daugavalle!

 

Mutta Riikaan! Yleisilme on jossain määrin keskieurooppalainen: vanhat arvorakennukset ovat menneiltä vuosisadoilta ja kansainvälisten hotelliketjujen ja pankkien peili-ikkunoin varustetut tornitalot tältä vuosituhannelta. Venäläisyyttä tuo mieleeni autoliikenteen kova vauhti ja pitkät korttelivälit. Julkinen liikenne hoituu raitiovaunuilla ja trollibusseilla, metroa Riiassa ei ole. Toisaalta suurkaupungin vaikutelmaa antaa kansainvälinen bussiterminaali ja rautatieaseman aikataulu, jonka mukaan Riiasta on suora yhteys mm. Moskovaan, Kiovaan ja Minskiin. Ehkä johtuu koronasta, mutta kaduilla väkeä on vähemmän kuin Helsingissä. Yleinen siisteystaso on aika samanlaista. Turisteja on vähän. Näkyvimmän joukon muodostamme me Siljan tuomat n. 2000 suomalaista.

 

Esteettömyyteen on kiinnitetty huomiota siinä määrin, että jalkakäytävien reunat on luiskattu ennen suojateitä. Liikennevaloissa on monenlaisia äänisignaaleja, jopa linnunääntä matkivia. Hotellimme lähellä olevassa suuressa risteyksessä kuului neljää eri ääntä. Ohjaavia listoja emme havainneet missään, emme myöskään yhtään pistekirjoituksella olevaa kylttiä tai laattaa. Toisaalta avustajani ei nähnyt koko matkalla minua lukuun ottamatta ketään, joka olisi edellä mainittuja kaivannutkaan, ei valkoisen kepin tai opaskoiran käyttäjää. Minuun keppeineni suhtauduttiin luontevan neutraalisti.

 

Ravintoloita ja kahviloita terasseineen oli paljon. Niissä osattiin englantia ja asiointi oli helppoa. Hintataso oli selkeästi halvempaa kuin meillä, muttei mitenkään erityisen halpaa. Ruoka ja leivonnaiset totesimme oikein maistuvaisiksi. Etenkin on mainittava leivonnaisten suuri koko, mikä on tyypillistä myös virolaisille kahviloille. Eräässä kahvilassa sain niin suuren kirsikkatortun palan, että siitä olisi riittänyt neljälle.

 

Pandemian leviämisen estäminen oli hoidettu hyvin niin, että heti sisäänkäynnin lähettyvillä oli käsidesi, pöytiä ja istuimia oli harvennettu. Eräässä kirkossa penkkeihin oli merkattu rastilla istumapaikat. Hotellimme henkilökunta jakoi aamiaista pistäen kunkin haluamia sortteja tämän lautaselle pleksien suojaamilta tarjoiluvadeilta. Maskeja ei juurikaan käytetty.

 

Kumma kyllä, emme käyneet yhdessäkään museossa! Minua kiinnostivat kulttuurilaitokset, itse rakennukset, niiden ohjelmistot ja suhtautuminen koronaan. Syyskauden aloitus oli siirretty vasta lokakuun alkuun. Iloinen yllätys oli nukketeatteri Lellu, joka antoi itsestään hyvin aktiivisen kuvan. Mielenkiintoisin rakennus oli Väinäjoen rannalle muutama vuosi ennen Oodia valmistunut Latvian kansalliskirjasto, joka sai nimekseen Valon linna, ilmeisesti moninaisesta muodostaan ja
metallilevyillä peitetyistä ulkoseinistään johtuen. Kaikille oville johti paljon portaita, ei luiskia. Yhdellä seinustalla oli esiintymislava katsomoineen. Löydettyämme pääsisäänkäynnin emme päässeet suurta aulaa pidemmälle, koska turisteille talo oli auki vain yhtenä päivänä viikossa ja olimme paikalla vääränä päivänä. Emme päässeet edes 8. kerroksen näköalaterassille emmekä aulasta avautuvaan lukusaliin, jossa ei ollut ainuttakaan lukevaa ihmistä. Avustajani silmäili kummeksuen ympärilleen ja sanoi: ”Ihan kuin oltais jääkaapissa, seinät on metallia!” Paikalla olivat vain pääsyämme hillityllä äänellä rajoittava virkailija sekä vahtimestari, joka johdatti meidät ulosmenoon tarkoitetulle ovelle.

 

 

 

 

Näytti muutenkin olevan yleinen tapa, että yleisöä palvelevat henkilöt esim. myyjät olivat liikkeissä taka-alalla ja hillityn neutraalisti neuvoivat kysyttäessä, tai mikäli eivät osanneet kieliä, vain kohauttivat olkapäitään tai ravistivat päätään sanomatta mitään. Tällaisen käyttäytymisen muistan myös Pietarista. Kirjakaupat kiehtovat minua aina, vaikka en tavanomaisia kirjoja lukemaan pystykään. Joka reissultani ostan kyseisen maan keittokirjan – ja langat yhteen sukkapariin. Nyt (taas!) löysin lisäksi mielenkiintoisen matkaoppaan nimeltä Shakespeare’s London on 5 Groats a Day, jossa on ohjeita ja tietoutta 1600-luvun alun eli Shakespearen ajan Lontooseen tulevalle matkailijalle. Englanninkielistä kirjallisuutta löytyi yllättävänkin paljon. Nukketeatteri Lellua vastapäätä olevassa kirjakaupassa muuten oli Maailman ihanimpia eläinkäsinukkeja. Mitä ihmettä varten en kuitenkaan ostanut sitä lättyhäntäistä majavaa! Suomalaisten kirjailijoiden teoksia näkyi näyteikkunoissa paljon, päällimmäisinä Soturikissat ja Muumit. Hienoa ja erittäin tärkeää, että löytyy kääntäjiä näiden kahden pienen kielen välille!

 

Riian keskustorin hallit ovat entisiä lentokonehalleja.
Riian keskustorin hallit entisissä lentokonehalleissa.

 

Ja sokeri pohjalla! Markkinatori entisissä ilmalaivahangaareissa eli lentokonehalleissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana käytetyt ilmalaivat, esim. Zeppeliinit ovat kiinnostaneet minua tänä kesänä aivan tavattomasti, koska noihin outoihin lentokoneisiin liittyi niin paljon draamaa ja uhkarohkeaa kekseliäisyyttä. Nykyään halleissa myydään kaikkea, mitä herkullista vain voi kuvitella syövänsä. Tuoksut ovat sen mukaiset. Suurista astioista myydään erilaisia säilykkeitä irtopainoperiaatteella, pitkiltä kala ja merenelävätiskeiltä löytyy pelottavan näköisiä, tuntemattomia olioita. Halleissa kuulee puhuttavan siellä täällä venäjää, jonkin tiskin valtiattarena on arvovaltaisen oloinen tuhti venäläisrouva, joka ei osaa muita kieliä, mutta puhuu hersyvästi paljon kaikille.

 

Etikkasäilyketiski.

 

Riiasta lähtiessämme Terbatas-kadulle rakennetaan puitteita suurelle kuukauden kestävälle kulttuuritapahtumalle. Paikalle rakennetaan esiintymislavaa ja kannetaan valtavissa ruukuissa olevia oliivi- ja sitruspuita… mutta laiva lähtee… Silja Serenade on keula etelään eli maaseudulle päin eikä mahdu satama-altaassa tekemään U-käännöstä, ihmettelemme. Käsittämättömän ketterästi se kääntyy paikallaan melkeinpä kuin salaa 2100 matkustajaltaan ja lähtee liukumaan arvokkaasti Daugavaa myötävirtaan kohti Itämerta.