Uudet kirjat

Ensimmäinen taiteilijan työhön keskittyvä kulttuurihyvinvoinnin käsikirja julkaistiin

Taidetta-kirjan kannessa on tekstit punaisella pohjalla, taustana on moniväristen lasihelmien vuo.

Taidetta! Kulttuurihyvinvoinnin käsikirja on ensimmäinen suomenkielinen käsikirja kulttuurihyvinvoinnista. Taiteen edistämiskeskus Taiken julkaiseman kirjan tavoitteena on tukea taiteilijoiden, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten sekä toimintaa järjestävien yhteisöjen kulttuurihyvinvointityön onnistumista. Teos toimii myös oivallisena oppikirjana aiheeseen. Kirjan pohjana on tutkimus- ja kokemustieto taiteen käytöstä osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä. Kirjan kirjoittajilla Pia Hounilla, Isto Turpeisella ja Johanna Vuolastolla on pitkä kokemus kulttuurihyvinvoinnin eri sektoreilla taiteilijoina, tutkijoina, kehittäjinä, rahoittajan edustajina ja kokijoina. Kirjassa tarkastellaan taiteilijan työtä laajasti kulttuurihyvinvoinnin eri osa-alueilla. Taidetoiminnan mahdollisuudet ovat viime vuosina lisääntyneet yhteiskunnassa, ja myös laki velvoittaa kuntia ottamaan kulttuurin huomioon. Kirjassa pohditaan taiteen vaikuttavuutta, tavoitteiden asettamista, toiminnan arviointia, mittaamista ja rahoittamista ja nostetaan esiin useita hyväksi havaittuja toimintamalleja. Kirjan sisältö on hyödyllistä taiteilijoille, sote-ammattilaisille, päättäjille, hyte-toiminnan koordinaattoreille ja ennaltaehkäisevää työtä tekeville. Kirjassa on runsaasti käytännön vinkkejä kulttuurihyvinvoinnin toteutustavoista. Kirja käsittelee muun muassa etsivää kulttuurityötä, kulttuurilähetteitä, taidetta työhyvinvoinnin tukena, kulttuurista vanhustyötä, taiteilijaresidenssiä hoitolaitoksessa ja taidetta saattohoidon tukena. Kirja julkaistiin Taiken Facebook-sivuilla live-lähetyksenä 10.11. 2020. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot KULTA ry:n pääsihteeri Rosa Meriläiseltä sekä kirjan päätoimittaja, Taiken erityisasiantuntija Johanna Vuolastolta. Taidetta! Kulttuurihyvinvoinnin käsikirja Kirjoittajat: Pia Houni, Isto Turpeinen, Johanna Vuolasto Julkaisuvuosi: 2020 Sivuja: 250 Julkaisija: Taiteen edistämiskeskus (Taike) Teoksen voi ladata ilmaiseksi pdf-muodossa 10.11. alkaen Taiken sivuilta: www.taike.fi/kulttuurihyvinvointikirja

KARJALAN ERÄPERINNE

Tietokirja Karjalan eräperinteestä: Luovutettu Karjala oli Suomen riista- ja kala-aitta Karjalan eräperinne – Luovutetun Karjalan metsästyksen ja kalastuksen kulttuurihistoria (Maahenki 2020) kokoaa yhteen Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan metsästyksen ja kalastuksen kulttuurihistorian kivikaudesta 2000-luvulle. Kirja on erinomainen tietoteos luovutetun Karjalan historiasta ja perinteestä kiinnostuneille lukijoille, retkeilijöille ja karjalaiselle kotiseutuväelle. Yli miljoonalla suomalaisella on karjalaiset juuret ainakin toisen vanhempansa kautta. Evakkojen jälkeläisten sukupolvea kiinnostaa erityisesti sotaa edeltänyt aika.

KIrjan kannessa on kolme miestä aseineen ja saalineen. Kullakin on ammuttu lintu kädessään, mustavalkoinen koira makaa yhden miehen jaloissa.

Karjalan eräperinteen kansi.

Karjalankannas oli ennen sotia tiheästi asuttu alue, jossa metsästys keskittyi pääasiassa pienriistaan. Laatokan Karjalassa oli paljon suurriistaa, kuten hirviä, karhuja ja susia. Suomenlahden, Laatokan ja Vuoksen vesistön vaikutuspiirissä asuville karjalaisille taas kalastus ja hylkeenpyynti olivat tärkeä elinkeino ja elannon jatke suurelle osalle kansaa. Pyyntimaat houkuttelivat lisäksi metsästys- ja kalastusvieraita. Venäjän keisarit ja aateliset sekä Helsingin herrat suuntasivat metsästysmatkansa usein juuri Karjalankannakselle. Siellä syntyivätkin ensimmäiset kaupallisen metsästyksen muodot. Karjalaiset olivat edelläkävijöitä suomalaisen kalatalouden ja sen koulutuksen kehittäjinä. Myöhemmin luovutetussa Karjalassa myytiin muun muassa karhu- ja susijahteja vieraille. Kirjoittajakunta koostuu Suomen ja Karjalan erätalouden johtavista tutkijoista ja asiantuntijoista. Artikkelit perustuvat sekä vahvaan tutkimustietoon että vankkaan kokemukseen. Teoksen on julkaissut Kuparsaaren metsästysseura useiden karjalaisen säätiöiden taloudellisen tuen avulla. Teoksen kirjoittajat ovat maan eturivin tutkijoita ja riista- ja kalatalouden asiantuntijoita. Teoksen päätoimittajana on toiminut fil.tri Tuija Kirkinen ja toimituskuntaan ovat kuuluneet hänen lisäkseen Reijo Orava ja Lauri Kontro sekä Martti Talja, Kari Kuparinen (Kuparsaaren metsästysseura), Marjo Matikainen-Kallström (Karjalan Liitto), Anne Uotila-Laine, Pekka Allonen ja Jukka Peltonen (Suomen metsästysmuseo) ja Ari Lappalainen (Suomen kalastusmuseo). Pipsa Sinkko-Westerholm

KYÖSTI – ELÄMÄSTÄ JA SURUSTA

Kyösti – Asioita elämästä ja surusta: Kirja joka koskettaa jokaista lemmikin omistajaa Kyösti oli koira, jonka elämää kymmenet tuhannet suomalaiset seurasivat sosiaalisessa mediassa päivittäin. Asioita elämästä ja surusta (Fitra) käy läpi päiväkirjamaisesti ensimmäisen vuoden lemmikin kuoleman jälkeen. Kirja on jatko-osa Kyösti – asioita elämästä -kirjalle, jonka sarkastinen huumori upposi tuhansiin ihmisiin. Talutushihna jolle ei ole enää käyttöä. Tuska ja ikävä, jolle ei tule loppua. Itsesyytökset – olisiko pitänyt tehdä enemmän, leikkiä enemmän, ulkoilla enemmän ja olla enemmän läsnä. Nauru yhteiselle muistolle ja heti perään hervoton itku, joka ei kysy paikkaa. Kuola, jonka olemassaolo ei enää haittaa ja lopulta kaunis muisto siitä, että yhteinen elämä oli kuitenkin totta. ”Tämä on kirja, jota en koskaan halunnut kirjoittaa. Kirja siitä raastavasta surusta, jonka koiran menettäminen aiheuttaa. Päivityksiin sateli kommentteina satoja kiitoksia, joista yksi särähti enemmän kuin muut: Kiitos että annat luvan surra koiraa. Eikö koiraa muka saisi surra? Ajatus oli ihan järjetön”, sanoo Kyösti -koiran äiti ja kirjan toinen kirjoittaja. Kommentista sai alkunsa kirja, joka antaa luvan surra, mutta jonka tehtäväksi muodostui myös luoda toivoa. Kirjassa seikkailevat myös koirat Hilppa ja Ilpo, joiden elämää lähes satatuhatta fania seuraa sosiaalisessa mediassa. Hilppa ja Ilpo pakottavat omalla varmalla humoristisella tavallaan nauramaan kesken itkukohtauksen ja kohta et enää tiedä olitko alun perin itkemässä vai nauramassa. ”Tämä on ollut äärettömän raskas prosessi. Ei voi edes sanoin kuvailla kuinka raskas. Hyvin nopeasti opimme esimerkiksi sen, että pitää valita sopiva päivä, jonka pilaa kirjoittamalla. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu sivuakaan itkemättä,” Heidi Holmavuo ja Kyöstin äiti toteavat yhteen ääneen. Pipsa Sinkko-Westerholm Kyösti-kirjan kansi.

HYVÄSSÄ ELÄMÄSSÄ ON MYÖS VASTOINKÄYMISIÄ

Krisse Lipponen: Resilienssi arjessa Duodecim 2020 Hyvässä elämässä on myös vastoinkäymisiä, epäonnea ja hyvin vaikeitakin asioita, joista selvitään resilienssin avulla   -Englannin kielessä resilienssi on arkikielen sana, joka kuvaa kykyä ponnahtaa takaisin vaikeuksista, kertoo sosiaalipsykologi Krisse Lipponen. – Se kuvaa inhimillisen kestokyvyn lisäksi myös ryhmän, kansakunnan ja yhteisön vaikeuksien kestämisen kykyä. Resilienssi pääsee ilmenemään ja kasvamaan vain kohdattujen vaikeuksien myötä. Onneksi luonto pitää huolta, että kaikki saamme hyvän alkupääoman. – Kävelemään oppiminen on vaikea haaste, ja silti vauva pontevasti pyrkii pystyyn ja pikkuhiljaa saa onnistumisen kokemuksia, Lipponen toteaa. Monet muutkin taidot vaikuttavat alkuun mahdottomilta oppia, mutta silti opimme lapsina esim. sytyttämään kynttilän, uimaan, pyöräilemään ym. Hyvin tärkeä resilienssin kaveri on myötätunto itseään kohtaan, jota voimme opetella aikuisina. Lipposen mukaan suomalaisessa kulttuurissa on turhan paljon solvaavaa, vähättelevää tai epäonnistumisen yleistävää puhetta. ”Niinpä tietysti, pieleen meni tämäkin. Ainahan mulle käy näin. Tyhjän saa pyytämättäkin” ym. Itsemyötätunnon opettelemisessa keskeistä on ystävällisyys itselle. Tämä tarkoittaa ymmärrystä ja ystävällisyyttä omia tunteitaan, heikkouksiaan, virheitään ja puutteitaankin kohtaan. Itsemyötätunto on huolta pitävää asennoitumista itseään kohtaan vaikeina aikoina. Jos olet esim. pahoittanut mielesi ystäväsi törkeästä käytöksestä sinua kohtaan, ajatus ”kuka tahansa tuntisi olonsa loukatuksi tälläisen kohtelun jäljiltä” rauhoittaa ja normalisoi Lipposen mukaan tilannetta. Tunteeseen ei jumiudu, kun sille antaa tilaa ja hyväksyy sen olemassaolon. Todennäköisyys juuttua murehtimaan vähenee, eikä vaikeaa kokemusta liitetä kiinteästi omaan persoonaan. Hyvin vaikean iskun kohdatessa on hyvä ajatella välitöntä lähitulevaisuutta -Ikääntyneiden vanhempien ero tuli yllätyksenä kaikille, ainakin perheen isälle ja parin aikuisille lapsille, Lipponen kertoo. – Eron jälkeen isä soitteli ahdistuneena tyttärelleen. Isän vahva kokemus oli:”Mitä minä nyt teen? En osaa yksin.” Tyttären pelkistetty ohje kuului: ”Eronneetkin juovat aamukahvia.” Isä kuvasi myöhemmin tämän erittäin hyväksi neuvoksi itselleen, Lipponen kertoo. -Todella ison ja vaikean tapahtuman jälkeen aikaperspektiivi selviämiselle on lyhyt: miten selviän aamupäivästä? Ja huomisen aamukahvi, se on tärkeä ensimmäinen askel, se kuvaa jatkuvuutta. Vaikeasta iskusta selvitessä on tärkeä huomata mikroedistyminen. Mikroedistymistä voi tarkastella esim. seuraavien kysymysten avulla: mikä tänään on jo vähän helpompaa kuin heti tilanteen jälkeen? Missä kohden huomaat, että olosi ei ole enää yhtä vaikea, kuin se pahimmillaan oli? Aika usein traumaattinen tapahtuma jättää ihmisen ylivalppaaseen tilaan. Ympäristö voi tuntua epävarmalta, onnettomuuksia voi tapahtua missä vaan ja sama katastrofi saattaa tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Lipposen mukaan tämä on normaali reaktio traumaattiseen tapahtuman jälkeen ja samaan aikaan hyvin raskas ja kuluttava olotila. – On hyvä oppia kysymään itseltään myös aktiivisesti turvan merkeistä. Mistä voin päätellä, että olen turvassa? Mikä kertoo, että tilanne on nyt rauhallinen, mitään pahaa ei juuri nyt ole tapahtumassa? Lipponen opastaa. Äiti, jonka tytär oli yrittänyt itsemurhaa, kertoo kirjassa, että turvan merkkien tarkkailu oli ratkaisevaaa hänen toipumiselleen perhettä kohdanneesta kriisistä. Kirja käsittelee resilienssiä myös työyhteisöissä ja laajemmin yhteiskunnissa. Tuula-Maria Ahonen

PITKÄ MATKA VAPAUTEEN

Kristiina Markkanen, Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan Docendo, 2020 Itohanin pitkä matka kohti vapautta -Synnyin eräänä lokakuisena lauantaina vuonna 1990. Äidilläni oli vaikeuksia synnytyksessä, koska tulin jalat edellä ja äitini oli sen vuoksi sairaalassa. Nigeriassa monet lapset syntyvät kotona, ja naiset ja lapset kuolevat synnytykseen, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Äitini rukoili ja pelkäsi. Hän rukoili ja synnytti, ja kaikki meni lopulta hyvin, vaikka ilmenikin, että toinen jalkani oli poikki, kertoo Itohan Okundaye. Koska Itohanin jalka oli poikki, hän ei oppinut kävelemään. Äiti kantoi häntä kaksi vuotta joka paikkaan. -Sen vuoksi minua pidettiin myös kirottuna. Äitini on kertonut, ettei kukaan halunnut tulla lähelleni, koska olin paha lapsi, joka oli yrittänyt tappaa äitinsä syntymällä jalat edellä, Itohan kertoo. -Kerran äitini oli ulkona kanssani. Joku mies tuli vastaan ja sanoi: ”Onko tämä sinun lapsesi? Hän on Jumalan lapsi. Jumala on varannut hänelle tärkeän tehtävän”. Viikko sen jälkeen rupesin kävelemään. Nousin vain ylös ja aloin kävellä. Kaikki olivat sokissa. Jalkaani ei ole koskaan tarvinnut hoitaa millään tavalla. Kirja kertoo Itohanin tarinan, jonka jakavat kymmenet tuhannet nuoret nigerialaiset naiset, joita on 1980- luvulta asti saapunut Eurooppaaan prostituutioon pakotettuna. Ilmiö on osa globaalia ihmiskauppaa, jota käydään joka puolella maailmaa köyhän etelän ja vauraan pohjoisen välillä. Tämä on vakavaa ja tuottoisaa rikollisuutta, sekä räikeimpiä ihmisoikeusrikkomuksia. Ilmeisesti tuntematon mies oli oikeassa ennustuksessaan Jumalan tärkeästä tehtävästä? Itohan on päätynyt monien vaiheiden kautta Suomeen, suomalainen ystävä on kirjoittanut hänestä kirjan, ja Itohania kutsutaan erilaisiin tilaisuuksiin puhumaan kokemusasiantuntijana. -En ole kokenut Suomessa suurempaa rasismia. Ehkä Luoja on tuonut tielleni aina vain hyviä ihmisiä. Olen opettanut pojalleni, ettei koskaan pidä lähteä mukaan huuteluun tai tappeluun. Voi lähteä pois ja sanoa:”Luoja on luonut meidät kaikki samanlaisiksi. Minulla on vain erivärinen iho kuin sinulla, Itohan sanoo. ”Jouduin tekemään sen, mikä oli parasta kaikille” Itohan oli hyvä koulussa ja hän olisi halunnut jatkaa lukiossa. Hänen tavoitteensa oli valmistua lääkäriksi. Mutta hänellä oli neljä sisarusta, ja isällä oli viisi muuta vaimoa ja paljon lapsia. Isä hankki vielä kuudennen vaimon. Kotona oli jatkuvia riitoja, äiti ja kuudes vaimo eivät tulleet lainkaan toimeen keskenään. Koulumaksuista käytiin kotona jatkuvaa taistelua. -Meillä ajatellaan, että perhettä pitää auttaa kaikin keinoin, Itohan kertoo. Hän päätti uhrautua nuorempien sisarustensa hyväksi, jättää koulun, että nuoremmat sisaret pääsisivät kouluun. Kirja valottaa myös laajemmin, millainen maa Nigeria oli Itohanin lapsuudessa. Maassa ei ollut kunnon hallintoa hänen lapsuutensa aikana. Erilaiset rikolliset tai muut jengit hallitsivat maata. Kaikkialla oli väkivaltaa. Jokainen oli vastuussa itsestään, ja ihmiset valittivat jatkuvasti maan huonoa tilaa. 15-vuotiaana Itohan houkuteltiin lähtemään Italiaan työn ja paremman elämän toivossa. Tästä alkoivat synkeät vuodet, joita hän ei osannut odottaa. -Lähdin joka ilta kadulle toisten tyttöjen kanssa. Työt aloitettiin yhdeksältä ja kotiin lähdettiin joskus aamulla, kun asiakkaat loppuivat. Alussa häpesin ihan hirveästi sitä mitä tein. Mutta vähitellen sitä oppii pitämään todellisen minänsä erossa siitä, mitä tekee, Itohan kertoo. Itohan oli velkaa tädilleen, joka järjesti hänelle matkan Italiaan. Kun viisi vuotta oli kulunut, velka tuli maksetuksi. Tosin täti väitti, että velkaa on vielä enemmän, ja tästä alkoi erittäin kuluttava riita. – Elämä kadulla on kamalaa ja hirveää. Siinä oppii valehtelemaan, olemaan hiljaa tai sanomaan mitä tahansa. Omaa itseä ei enää ole. Opin olemaan hiljaa, ettei asiakas suutu. Niinpä en oikeastaan puhunut kenellekään enää mitään, Itohan kertoo. Lopulta hän pääsi vapaaksi. Onnellista elämää Suomessa Itohan saanut viime syksynä oleskeluluvan itselleen ja pojalleen Suomessa vuodeksi. Hän on hakenut jatkoa neljäksi vuodeksi. -Tykkään Suomesta, tykkään systeemistä täällä. Täällä kohdellaan ihmisiä hyvin. Joka paikassa – paitsi turvapaikanhakusysteemissä – minuun on suhtauduttu hienosti. Turvallisuuden tunne on yksi parhaista asioista Suomessa. Ei sellaista ole Afrikassa, missä vanhemmat eivät voi keskittyä muuhun kuin siihen, mistä saadaan rahat lasten koulunkäyntiin. – Olen kiitollinen siitä, että lapseni saa käydä täällä koulua. Se on parasta, mitä olen tähänastisessa elämässäni elämässäni koskaan missään kokenut, Itohan sanoo. Kirja on todellakin avartavaa luettavaa. – Ihmiskaupassa on kyse globaalista eriarvoisuudesta. Meidän hyvinvointivaltiossa kasvaneiden on joskus vaikea ymmärtää, miten monilla ihmisillä on valittavinaan vain huonoja tai vielä huonompia vaihtoehtoja, kirjailija Kristiina Markkanen toteaa. Samalla voimme myös tuntea kiitollisuutta ja ylpeyttä kotimaastamme, jota on kehitetty tietoisesti vuosikymmenten aikana parempaan suuntaan. Tuula-Maria Ahonen