Elokuvat

Sun aikas koittaa

Teksti: Anneli Iltanen

Kuvataiteilija Anikó Kuikan lyhytfilmi Sun aikas koittaa saa vihdoin ensiesityksensä marraskuun viides päivä elokuvateatteri Dianassa Turussa. Se on osa videofestivaali VAFT:ia Näillä näkymin Lontoossa teos tulee esille 11.2.2021 ja on esillä maaliskuun loppupuolelle. Esityspaikka on galleria Fiumano Clasissa ja siihen yhdistyy myös installaatio. Installaatio koostuu lyhytfilmissä olevasta puistonpenkistä, lasisista käävistä, kuusen oksista ja tuoksuista ollen monisensorinen. Se on ikään kuin portaali lyhytfilmiin. Koronapandemiasta johtuen julkistus on myöhässä puoli vuotta.

Pääosan esittäjä Anneli Iltanen kuvattuna auringonlaskuavasten. Annelilla on paksu karvakauluksin huppu päässään.

Anikó on 34 vuotias kuvataiteilija, joka on suorittanut opintonsa Kuvataideakatemiassa. Viisi vuotta hän on asunut Lontoossa, jolloin hän opiskeli Royal Academy Of Artsissa. Tämän jälkeen hän asui pari vuotta Los Angelesissa ja puolitoista vuotta sitten hän palasi Suomeen. Tällä hetkellä hän asuu Helsingissä ja työhuone on idyllisessä Suomenlinnassa. Työhuone on osa HIAP International Artist Programmen taiteilijaresidenssiä. Jalka kuitenkin vipattaa ulkomaille, kunhan koronatilanne hellittää. Anikó puurtaa jo uuden taideteoksen parissa. Aihe on mielenkiintoinen. Se käsittelee ihmisen ja eläinten suhdetta. Uuden teoksen nimi on Eläin, Animal, Djur.

Kysyin Anikólta, miten sun aikas koittaa sai alkunsa. Taiteilija kertoo, että kaikki lähti kotitalokierrokselta, jossa hyllyille oli sijoiteltu kääpiä koristeiksi. Käävät saivat hänet ajattelemaan kasvaimia. Syntyi tarina kuvataiteilijasta, joka saa aivokasvaimen, jonka seurauksena hän menettää näkönsä. Kuvataiteilijoiden yleinen pelko on näkökyvyn menettäminen ja teos käsittelee tätä pelkoa. Toinen tärkeä teema on kuoleman pelko. Taiteilija kertoi haastattelussa, että teos tuo hänelle rauhaa ja että tämän prosessin aikana hänelle on tullut varmuus siitä, että vaikka näkökyky menisi, niin hän jatkaisi taiteilijuuttaan.

Kuvassa on naamiopipoon pukeutunut musta hahmo, taustalla on auringonnousu.

Lyhytfilmi kuvaa yhtä taiteilijan päivää vastoinkäymisineen. Se kuvaa taiteilijan turhautumista sokeuteensa ja yksinäisyyteensä. Filmi jättää avoimeksi loppuratkaisun, mihin suuntaan taiteilijan elämä jatkuu.

Lyhytfilmi kuvattiin tämän vuoden helmikuussa Suomenlinnassa. Sokeutunutta taiteilijaa esittää Anneli Iltanen. Filmissä on englannin kielinen kuvailutulkkaus ja myöhemmin siihen saadaan myös suomen kielinen versio.

Kuvauksiin käytettiin yksi viikonloppu. Kokemus oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Helmikuinen Suomenlinna oli ulkokuvauksia ajatellen hyytävän kylmä, mutta kuumalla kahvilla saatiin kuvausporukka sulateltua. Järjestökuvioissa oma aikani menee nykyään suurimmaksi osaksi, joten oli virkistävää vaihtelua olla mukana prosessissa, jossa oli innostuneita ja äärimmäisen osaavia nuoria taiteilijoita. Omasta sokeutumisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, mutta oli yllättävän helppoa sukeltaa sopeutumisprosessin aikaisiin tunteisiin. Vastaavanlaista epätoivoa en onneksi itse ole joutunut kokemaan, mutta toisen nahkoihin uiminen onkin näyttelemisen perusteita.

Nainen kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella, vain kädet näkyvät.

Katso esittelyvideo

Hannu Karpo tuttu karvareuhka päässään elokuvan julisteessa.

HANNU KARPO

Kriittisen journalismin uranuurtaja

Dokumenttielokuva Karpo kuvaa Hannu Karpon ainutlaatuista uraa.

Häntä kaivataan tänäänkin.

Teksti: Pilvi Meriläinen

Hannu Karpo, 78, on suomalainen ikoni, joka on tallentunut muistiimme: oman tien kulkija, joka raportoi kuvia kumartamatta tavallisten suomalaisten kohtaamista vääryyksisistä.
   Tänään (25.9.2020) saa ensi-iltansa Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva Karpo (Suomi 2020), joka kuvaa Hannu Karpon vuosikymmeniä kestänyttä uraa toimittajana sekä käänteitä, jotka tekivät hänestä ilmiön ja koko kansan tv-kasvon. Se kertoo myös uhrauksista, joita ohjelmien teko ja vääryyttä kokeneiden kansalaisten puolustaminen vaati. Karpo uskalsi mennä mennä alueille joita muut karttoivat.
   Kansan rakastamien tv-ohjelmien tuotannossa käytettiin toisinaan mitä ällistyttävimpiä keinoja ja liikuttiin lain molemmin puolin. Karpoa oli mahdoton pysäyttää syyttein tai uhkauksin, sillä kansan silmissä hänestä tuli oikeuslaitostakin suurempi instituutio.

Hannu Karpo dokumentin haastatelussa.

Uusi kuva Karposta ja kansasta

-Olen aiemmissa Suomen lähihistoriaan sijoittuneissa ja Suomen vaiheita kuvanneissa töissäni katsonut tuhansia tunteja maamme lähihistoriaa. Niistä aivan omanlaisikseen ovat nousseet Hannu Karpon työt. Ne olivat minulle osin tuttuja jo lapsuudesta, ja ovat toimineet innoittajina omalla urallani. Yksilökin voi vaikuttaa yhteisiin asioihin jos oikeasti haluaa, Ari Matikainen kertoo.
   -Aloin miettiä että mihin saisin Karpo-mateliaalin. Se oli niin mielenkiintoista. Ehdotin Liisa Karpolle, jonka kanssa olen tuottanut elokuvia, elokuvaa Hannu Karposta, ja reilut kolme vuotta sitten Liisa vihdoin suostui.
   Hän oli vuosien saatossa seurannut, kuten Ari Matikainenkin, miten Hannu Karpoa kaivattiin.
Keskustelupalstoilla häntä kaivattiin takaisin. Se ei ollut vain vanhojen hyvien aikojen muistelua, vaan näytti sen mitä ajassamme tapahtui. Ari Matikainen ja Liisa Karpo kokivat että elokuvalle Hannu Karposta on tilausta. Sen sijaan että hän tekisi ohjelmia suomalaisista ja yhteiskunnastamme, voisimme oppia häneltä elokuvan kautta.
   Kun he alkoivat tehdä Karpo-elokuvaa, heitä askarrutti vallalla oleva median kriisi valemedioineen ja disinformaatioineen; kuinka media on menettänyt ihmisten luottamuksen ja uskottavuuttaan. Se sai Ari Matikaisen miettimään Hannu Karpoa ja sitä mistä luottamus ihmisiin syntyy, sitä, millainen Karpon polku on ollut ja sitä miten hän tuli kansan silmissä uskottava toimittaja ja ikoni.
Matikainen kirjoitti Hannu Karpolle kirjeen, jossa hän perusteli miksi haluaisi tehdä Karposta elokuvan. Hän peilaisi elokuvassa Karpon uraa siihen valtavaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jonka Suomi on samaan aikaan läpikäynyt, ja käsittelisi sitä, miten keskeinen osa Karpon työtä on ollut ihmisten huolien ymmärtäminen. Hannu Karposta kirje oli hyvin kirjoitettu ja suostui elokuvaan. Häneltä oli vuosikymmenien aikana kysytty voisiko hänestä tehdä elokuvan, mutta hän oli aina kieltäytynyt.
   -Karpon työ kansan äänenä oli aikalaisille ehkä liiankin selvä instituutio, jonka arvoa ei ohjelmien aktiivisena aikana täysin ymmärretty. Se, että toimittaja nousee systeemiä vastaan ja muodostaa työllään ”kansankäräjät” television välityksellä, on hyvin ainutlaatuista. Sitä on sittemmin kaivattu. Mistä saa enää oikeutta, kun ei ole Karpoakaan?
   -Karpon tekemät dokumentaariset reportaasit elävät edelleen ajassamme ja löytyvät pirstaleisina netistä, mutta tämän dokumenttielokuvan kautta kerrottuna ne piirtävät uuden kuvan koko kokonaisuudesta; miehestä, toimittajasta ja kansasta.

Hannu Karpo, kuva: IL-arkisto.

Yhä ajankohtaisempi

-Kun teimme elokuvaa, tunsimme sen yhä ajankohtaisemmaksi. Koko prosessi on ollut äärimmäisen antoisa. Kaiken keskeltä nousi esiin Hannu Karpon ymmärrys ihmisiä ja heidän ongelmiaan kohtaan. Se on jäänyt mieleeni. Valotin sitä miksi hän on toiminut kuten on toiminut. Kesällä 2019 ajoin hänen kanssaan ympäri Suomea. Ihmiset olivat tietoisia siitä ja kun he huomasivat meidät, he tervehtivät kuten silloin ennen.
  Matikainen sai Karpon luottamuksen. Se, että päähenkilö luottaa ohjaajaan, on yksi dokumenttielokuvan – muidenkin elokuvien – tärkeä elementti.
   -En ole elokuvissani halunnut tirkistellä ihmisten elämää, vaan annan muiden asioiden puhua puolestaan.
   Elokuvassa on arkistokuvaa Hannu Karpon ohjelmista.
   -Kävin niitä läpi.myös hänen kanssaan. Hänellä oli vihkoissa tarkat muistiinpanot. Lähdin siitä että elokuvassa on reportaaseja, jotka ovat olleet hänestä mieleenpainuvimpia ja muuttaneet hänen elämänsä suuntaa tai olleet muuten merkityksellisiä. Ja että löytäisin niistä hänet ihmisenä. Halusin tuoda esiin hänen matkansa, raivaaja- ja kasvutarinan. Kun hän ottaa median haltuunsa kokeillen mihin se taipuu, välillä lipsahdellen rajojen molemmin puolin. Kun hän Katajanokan porttikongeista lähtee matkalle Suomeen – millainen muutos se on.


   Poliittinen korrektius on ohittanut journalismin ja säälinsekaiset sometarinat täyttävät median.
   -Haluan tämän elokuvan kautta sekä Hannu Karpon huikean uran avulla avata sitä historiaa johon olemme tässä päivässä päätyneet ja antaa puheenvuoron kansan erilaisille äänille sekä ymmärryksen ihmisille, että jokainen kansa tarvitsee moninaisen puolueettoman äänen.
   Maailma, Suomi, media ja journalismi ovat käyneet läpi valtavan murroksen Karpon toimittajanuran aikana. Karpon tarina on kuin täydellinen läpileikkaus tästä dramaattisesta muutoksesta ja samalla muistutus siitä, miten toisenlainen Suomi oli vielä vähän aikaa sitten.
   -Olen jo saanut viestiä, että tälle elokuvalle on tarvetta. Karpo, ensi-ilta 25.9.2020

Ari Matikainen

Ari Matikainen on ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja sekä tuotantoyhtiö Kinocompanyn perustaja. Hän on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut useita dokumenttielokuvia ja tv-sarjoja. Hän on valmistunut Taideteollisen korkeakoulun (nyk. Aalto-yliopisto) Elokuva- ja lavastustaiteen osastolta, jossa hän on toiminut myös dokumenttielokuvan lehtorina vuosina 2016-2018. Matikaisen lopputyö, dokumenttielokuva Yhden tähden hotelli (2007) voitti parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon 2008 ja sai laajan teatterilevityksen Suomessa.
Hän on ohjannut dokumenttielokuvat Venäjän vapain mies (2012) ja Sota ja mielenrauha (2016) sekä tuottanut useita kansainvälisiä yhteistuotantoja, kuten dokumentin Anteeksiantamaton (2017) ja Rodeo (2018), joka esitettiin Hot Docs 2018-dokumenttielokuvafestivaalilla.

 

Ranskassa sijaitseva valkoinen Maison Louis Carré on Aallon kuuluisimpia rakennuksia.

Maison Louis Carré, Ranska. Kuva: Euphoria film.

AALTO – dokumentti Alvar ja Aino Aallosta

”Alvar Aalto oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat”. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto näyttää Alvar ja Aino Aallon tasavertaisina työtovereina ja modernina pariskuntana.

Teksti: Pilvi Meriläinen

-Elokuva Aalloista kyti mielessäni vuosia. Alvar Aallon Rovaniemelle vuonna 1965 valmistuneesta kirjastotalosta tuli minulle lapsena iltapäivien turvapaikka. 1970-luvulla taivalsin koulupäivän jälkeen kirjastoon läpi lumisateen ja pakkasen. Sinne minua vetivät kirjat mutta myös ympäristö, joka tuntui jännittävältä. Pystyn vieläkin tavoittamaan tunteen, kun tartuin ulko-oven messinkiseen kaarevaan ovenkahvaan ja siirryin kohti lämmintä ja kutsuvaa tilaa. Muistan miten hauskaa oli kuljettaa sormia posliinimassasta puristettua kourutiili-seinää vasten. Myös Aallon nahkatuolit ja messinkiset lamput tuntuivat ylellisiltä. Tunsin itseni rikkaaksi, vaikka kotona oli vaatimatonta. Kirjasto kuului kaikille, myös minulle. Alitajuisesti ymmärsin jo silloin olevani kosketuksissa erityiseen teeskentelemättömään kauneuteen, Virpi Suutari kertoo.

Villa Mairea sisältä, ikkunoissa on kalterit kutsumattomien vieraiden varalta.

-Irrottauduttuaan puhtaasta funktionalismista ja kehitettyään vapaamman orgaanisen tyylinsä Aalto onnistui luomaan inhimillisimmät rakennuksensa, esimerkiksi Säynätsalon kunnantalon ja Villa Mairean, jonne hän toi metsän kokemuksen keskelle olohuonetta. Hänellä oli Göran Schildtin sanoin ”metsäviisautta”, joka ei ollut romanttista haihattelua vaan rationaalista ymmärrystä luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Perjantaina 4.9. ensi-iltansa saava Aalto (2020) on dokumenttielokuva Alvar ja Aino Aallosta sekä heidän teoksistaan ympäri maailmaa. Se kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Aaltojen rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Se kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä.
Elokuvassa on paljon ennennäkemätöntä ja -kuulematonta arkistomateriaalia, kuten Aaltojen rakkauskirjeitä sekä Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten nauhoittamia taustahaastatteluja. Elokuva perustuu laajaan taustatyöhön ja nykypäivässä kuvattuun materiaaliin. Siihen on haastateltu Aaltojen läheisiä ja kansainvälisiä huippututkijoita eri puolilla maailmaa. Elokuvassa vieraillaan monissa Aalto-kohteissa, ja matkalla kohdataan myös Rockefellerit, Le Corbusier ja muita legendaarisia kulttuurihahmoja.

Alvar ja Aino Aalto nuorina perheen antamassa kuvassa.

Aino ja Alvar Aalto. Kuva: Aallon perhe.

Aaltojen maailmaan

Virpi Suutari halusi tehdä Aalloista elokuvan, koska Aallon tilojen kanssa kosketuksissa oleminen lapsena on muovannut hänen käsitystään siitä, mikä on esteettisesti sopusuhtaista ja hyvää arkkitehtuuria. Hän haaveili elokuvasta, jossa olisi kauneutta mutta myös rikkinäistä inhimillisyyttä, leikkisyyttä ja charmia. Hän halusi oppia tuntemaan kuka oli Alvar Aalto ja millaisia olivat hänen arkkitehtipuolisonsa Aino ja Elissa Aalto. Kuinka he työskentelivät ja mitä he saavuttivat. Kuinka he rakastivat ja loivat yhdessä. Miten he synnyttivät Aalto-brändin ja Artekin yhdessä Mairea Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa, josta tuli ikoninen menestystarina.
Aalto-elokuvan tekeminen on ollut Suutarille pitkä ja monitahoinen prosessi.
-Tuntui että kokosin melkein väitöskirjaa, koska hankin valtavan määrän tietoa eri lähteistä, verkostoiduin tutkijoiden kanssa, tutustuin Aallon sukuun ja kävin assistenttini kanssa lukuisissa arkistoissa. Tavoitteeni oli tehdä oman näköiseni elokuva.

Aallot tutkivat piirustuksia New Yorkin maailmannäyttelyyn.

Aino ja Alvar Aalto New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Kuva: Eino Mäkinen/Aallon perhe.

Aaltojen inhimilliseen puoleen tutustumisessa Suutaria auttoivat Aallon perheen hänen luettavakseen antama kirjeenvaihto eri aikakausilta. Suutari skannasi lähes tuhat sivua Alvarin ja Ainon kirjeenvaihtoa.
-On sykähdyttävää ja mieleenjäävää miten hauskasti ja kauniisti he puhuvat toisilleen. Kirjeistä välittyy leikkisä ja rakastava Alvar Aalto mutta myös syyllisyys siitä, että Aino oli jäänyt hänen varjoonsa. Alvar haaveili paluusta yhteiseen luomistilaan, jossa he olivat olleet uransa alkuaikoina. Niistä välittyy myös heidän vapaa seksuaalisuutensa. He omaksuivat ajan uudet virtaukset johon kuului myös vapaampi seksuaalisuus. He olivat moderneja arkkitehtuurissaan ja henkilökohtaisessa elämässään.
Kirjeiden lukijoina toimivat näyttelijät Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen yllätyivät niistä välittyvää Aaltojen edelläkävijyyttä.
Alvar Aaltoon yhdistetty eroottisuus näkyy myös arkkitehtuurin aistillisuutena. Se oli hänen elämänsä vahva voima.
-Hänestä voisikin sanoa, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

Harvinaista materiaalia

-Elokuvassa on lukuisia kertojaääniä, sillä Alvar Aallon elämäntyö on niin rikas ja monipolvinen, että eri elämänalueisiin oli etsittävä omat asiantuntijansa ja sitä tukeva tutkimustieto. Elokuvassa yhden ihmisen suulla esitettävät tulkinnat ja väitteet ovat todennettavissa useista eri lähteistä.
-Olen silti jättänyt poikkeuksellisesti mutta tarkoituksella elokuvasta pois niiden kertojien nimitiedot, jotka eivät ole ns. ensikäden todistajia. Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelunauhat tarjosivat puolestaan harvinaisia todistajanlausuntoja niiltä, jotka tunsivat henkilökohtaisesti Aallot ja olivat paikalla kun kaikki tapahtui. Aallon perhe luovutti kirjeiden lisäksi käyttöömme harvinaisia perhealbumikuvia sekä muutamia julkisuudessa ennennäkemättömiä Alvarin piirroksia, muun muassa Ainosta kuolinvuoteellaan.
Aallot olivat hämmästyttävän kansainvälisiä. Siksi elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä ja sitä on kuvattu seitsemässä maassa. Elokuvaa varten Suutari kahlasi arkistoja eri puolilla maailmaa; suomalaisten arkistojen lisäksi muun muassa Rockefellereiden ja YK:n arkistot, sekä digitoitiin useita suomalaisia arkistofilmejä, kuten ajankuvaa Finlandia-talon harjakaisista.

Alvar ja Aino aalto seisomassa puutarhassa käsikkäin.

Alvar ja Aino Aalto, Kuva: Aallon perhe.

Ainutlaatuinen äänimaailma

-Elokuvan toiseksi käsikirjoittajaksi on merkitty leikkaaja Jussi Rautaniemi. Dokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus – se oli poikkeuksellinen työ runsaudessaan – vaati leikkaajalta harvinaislaatuista omistautumista myös sen dramaturgiselle rakenteelle. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, oli haasteellista saada elokuva elämään ja soimaan.
-Teimme äänisuunnittelija Olli Huhtasen ja muiden kanssa paljon työtä saadaksemme Aaltojen tarinan eläväksi ja koskettavaksi. Äänisuunnittelun rooli nousikin poikkeuksellisen merkittäväksi.

Viipurin kirjaston kattovaloja ja portaita.

Viipurin kirjasto, Kuva: Euphoria Film.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot toimivat pohjana modernistisen äänikudelman rakentamisessa. Se luotiin Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittamalla Aalto-maljakkoa jousella ja lyömällä yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita.
-Syntyi äänimaisema joka on ajatuksia herättävää ja kuvia kuvittavaa, liikkuvaa ja virtaavaa läpi koko elokuvan.

Inhimillinen ja ristiriitainen

-Tämän elokuvan myötä näen Alvar Aallon inhimillisempänä. Hän ei enää ole etäinen suurmies vaan inhimillinen ja ristiriitainen. Yllätyin muun muassa siitä kuinka kansainvälisiä he ovat olleet. Alvarilla oli luontainen hurmaamisen taito ja hän verkostoitui kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Hänellä oli kyky imeä vaikutteita ja uusia virtauksia ja tehdä niistä jotain omaa. Se on ollut yksi ratkaiseva tekijä hänen urallaan.
-Ymmärsin ettei kukaan ole suuri yksin, vaan ympärille tarvitaan muitakin.
Virpi Suutari yllättyi Alvar Aallon viimeisistä vuosista. Ne koskettavat.

Aallot laiturilla, Alvar nojaa kaiteeseen, Elissa seisoo, etualalla on kiviä, taustalla vettä.

Alvar ja Elissa Aalto, Kuva: Euphoria Film.

-Niiden surumielisyys. Se miten häntä vastaan hyökättiin Suomessa 1960-luvulla. Hän koki Suomen hylänneen hänet. Hän oli ollut arvostettu edelläkävijä, mutta häntä pidettiinkin vanhanaikaisena dinosauruksena, etenkin nuorison silmissä. Mutta hänen kansainvälinen arvostuksensa säilyi – ja kasvoi.
Alvar Aallon henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat hiipua. Hän kuoli vuonna 1976.
-Olen hyvilläni että elokuvasta tuli sellainen kuin pitikin. Tässä on paljon sydäntä, tunnetta ja rakkautta. Vaikka kaiken perustana on ollut oma kiinnostukseni näihin asioihin, en ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan tässä on myös rosoisuutta. Uskon että katsojat saavat paljon uusia näkökulmia ja pääsevät myös matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Dokumenttielokuva Aalto saa ensi-iltansa Espoo Cinéssä 3.9.,
elokuvateatteri-ensi-ilta on 4.9.

Virpi Suutari

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Virpi Suutari on kansainvälisesti palkittu dokumentaristi. Suomessa hänet on palkittu mm. parhaan dokumentin Jussilla elokuvista Yrittäjä, Edenistä pohjoiseen ja Joutilaat. Suutari oli taiteilijaprofessorina viisivuotiskauden 2012-2016. Hänellä on puolisonsa näyttelijä Martti Suosalon kanssa Euphoria Film Oy-tuotantoyhtiö.

Valikoitu filmografia
Joutilaat (2001)
Pitkin tietä pieni lapsi (2005)
Auf Wiedersehen Finnland (2010)
Hilton! (2013)
Edenistä pohjoiseen (2014)
Eleganssi (2016)
Yrittäjä (2018)
Aalto (2020)

Säynätsalon kunnantalon pihaa, etualalla vesiallas ja suihkulähde, taustalla kasvillisuuden peittämä seinä.

Säynätsalon kunnantalo. Kuva: Euphoria film.

 

 

 

 

 

 

 

 

VIIMEISET

 

Tulossa suomalainen western

Huom! elokuva on Viron Oscar-ehdokas!

Teksti: Pipsa Sinkko-Westerholm

 

Viimeiset on moderni western, jonka tapahtumat sijoittuvat Lapin kesyttömille tunturialueille. Nuori kaivosmies Rupi (Pääru Oja) aikoo tuntureita louhimalla kaapia kasaan tarpeeksi rahaa karistaakseen kaivoskylän tukahduttavat tomut ikuisiksi ajoiksi jaloistaan. Mutta työt kaivoksessa seisovat, koska Rupin isä, vanha poromies (Sulevi Peltola), kieltäytyy myymästä maitaan. Kaiken lisäksi ”Kalastajana” tunnettu juonitteleva kaivospomo (Tommi Korpela) iskee silmänsä Rupin parhaan kaverin Lievosen (Elmer Bäck) naisystävään Riittaan (Laura Birn), johon Rupikin on salaa rakastunut. Elämä kaivoskylässä on vaarallista ja tapahtumat vievät hetki hetkeltä kohti lopullista sortumista. Rupin on tehtävä valinta: minne ja kenelle hän kuuluu? Isiensä maille, alkukotiin tuntureille vai itsekkäiden pyrkimysten kylmään maailmaan?

 

Laura Birn ja Tommi Korpela.

Viimeiset

 

Pituus: 117 min.
Ohjaaja: Veiko Õunpuu
Käsikirjoitus: Heikki Huttu-Hiltunen, Eero Tammi ja Veiko Õunpuu
Näyttelijät: Laura Birn, Tommi Korpela, Pääru Oja, Elmer Bäck, Samuli Edelmann, Sulevi Peltola, Jarkko Lahti
Tuotanto: Homeless Bob (Viro), Bufo (Suomi), PRPL (Hollanti)
Ensi-ilta: 13.11.2020

Elokuvan ensi-ilta on siirtynyt koronan takia. Sen piti olla jo 17.4. mutta se on vasta 13.11. Näyttelijä Jarkko Lahti on saanut erityisen paljon kiitoksia osastaan, samoin Tommi Korpela. Elokuva on kerännyt Virossa paljon katsojia ja ohjaaja Veiko Õunpuuta on kehuttu. Elokuva on valittu Viron Oscar-ehdokkaaksi.

 

Viimeiset elokuvan juliste.