Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Istuin lentokentän kahvilassa. Koneen lähtöön oli vielä parisen tuntia aikaa. Äänikirjankuuntelulaitteeni, jota kutsun vain Tasku-Victoriksi, oli kabiinilaukun pohjalla, se ja sen mukana käytettävät isohkot kuulokkeet eivät mahtuneet pieneen käsilaukkuuni. Ei hätää, kännykkä ja langattomat nappikuulokkeet esiin. Pratsam-niminen sovellus tuo Celia-kirjaston äänikirjat suoraan kännykkääni. Vaan kirjahyllyssäni ei juuri satukaan olemaan mitään kiehtovalta vaikuttavaa luettavaa, joten äkkiä keksimään ja lainaamaan sellaista! Kun olisi kiire, aivot lamaantuvat helposti, enkä saa mieleeni kirjaa, jota suunnittelin aamulla ladata. Ruudulle siis ensimmäinen mieleeni juolahtava nimi, jota joku on suositellut.
Hetken päästä kirja alkaa kuulua nappikuulokkeistani. Ympäröivä maailma uppoaa miltei heti tajunnastani. Kun on noustava koneeseen, painan napin kiinni, siirrän kännykän lentotilaan ja odotan, että koneen merkkivalo sammuisi ja sähköisten laitteiden käyttö olisi sallittua. En tiedosta matkasta paljon mitään, mitä nyt tuhoan hetkessä lentoemännän tuoman sämpylän ja mehulasillisen. Maski takaisin kasvoille ja napit korviin. Kun kone on laskeutumassa, venytän minuutteja ja sekunteja, katkaisen virran vasta lentoemännän vihoviimeisestä kehotuksesta. Edessä on läheisten tapaaminen ja ihana ilta, mutta tuskin maltan odottaa hetkeä, kun saan asettua levolle jatkamaan kirjani kuuntelua.
Muistelen tänään viime vuonna edesmennyttä Hannes Tiiraa, tämän lehden lukijoista monien tuntemaa tai tietämää sokeaa pappia, tietokirjailijaa, sanaseppoa ja lintubongaria. Hän oli ristiriitaisuudessaankin harvinaisen suuri persoona. Läheiseksi ystäväksi hän ei ehtinyt minulle tulla, mutta välillämme vallitsi syvä keskinäinen arvostus ja sielujen sympatia. Muistelen joitakin keskustelujamme, tiukkoja väittelyjä ja kiihkeitä mielipiteittemme vaihtoja. Niitä keskusteluja olisi pitänyt olla paljon enemmän, vuosiksi eteenpäin vielä. Tiira oli poikkeuksellisen sivistynyt, myös kirjasivistynyt ihminen. Kirjallinen makumme tosin oli melko lailla eri suuntiin kohdistuva: minä rakastan eniten fiktiivistä proosaa, hän puolestaan suosi tietokirjoja ja laadukkaita dekkareita. Yhteisiä lempikirjoja löytyi silti moniakin.
Taas pohdin usein kuolemaa. Kun tietoisuutemme katoaa, tämä maailma kadottaa meidät ja me tämän maailman. Minä ja monet Hannes Tiiraa tunteneet tiedämme menetyksemme suuruuden, pienemmän tai suuremman, riippuen hänen merkityksestään elämässämme. Nyt suren kuitenkin jotain, mitä hän joutui menettämään poistuttuaan keskuudestamme liian varhain. Suren hänen puolestaan jotain, mitä hän ei voinut, ei ehtinyt saada, mitä hän surisi, jos voisi. Suren häneltä lukematta jäänyttä kirjaa.
Pohdin kuoleman ja syntymän mysteeriä. Pohdin, kuten miljardit ihmiset ennen minua ja tälläkin hetkellä, kuin jokainen joskus. Ajattelen, miten paljon jää meiltä edelleenkin hämärään tai pimentoon, vaikka usein miltei uskomme tieteen ratkaisseen suuren osan maailmamme arvoituksista. Nuorena kuvittelin mielelläni, miten tieteen voittomarssi avaa meille viimeisetkin portit, lennättää meidät galaksimme ääriin ja ratkaisee kiperimpiä ongelmiamme. Tänään näen jokaisen tieteen saavutuksen takana yhä uusia ja uudempia usvasta esiin nousevia arvoituksia. Itse maailmankaikkeuskin natisee liitoksissaan, kenties peräti rinnakkaisten maailmankaikkeuksien puristuksessa.
Ja sitten kuvaan ui pieni ja vaatimattoman oloinen kala, ankerias. Kala, josta olen jotain joskus kai lukenut, nähnyt kenties luontodokumenttia, mutta unohtanut samantien vain lievästi kiinnostavana aiheena. Nyt se ui uniini ja muistuttaa elämän ikuisista arvoituksista.
”Kuinka paljon yhdestäkään ankeriaasta oikeastaan voi tietää? Tai yhdestäkään ihmisestä? Joskus tuntuu, että nuo kysymykset liittyvät yhteen.” Patrik Svenssonin kirja, Ankeriaan testamentti, tai ruotsin kielestä suoraan käännettynä Ankeriaan evankeliumi on kiehtovimpia aikoihin lukemiani kirjoja. Isä ja poika kalastavat yhdessä, vuodet vierivät, kuuluisa pohjoismainen demokratia rakentuu nykyhetken suuntaan, poika varttuu ja isä astelee kohti kuolemaa. He kaksi toisistaan etääntyen ja toisiaan lähellä. Ja keskiössä ui ankerias, kaloista salaperäisin, kaikkien elämän arvoitusten symboli. Tarinaan lomittuu kertomus ankeriaasta, perusteellinen tietokirja, joka kiehtoo jännityskertomuksen lailla. Tiesitkö, hyvä lukijani, että mm. nuori Sigmund Freud tutki Triestessä, Adrian meren rannalla vuoden ajan turhaan satoja ja taas satoja siihen saakka kaksineuvoisena pidettyjä ankeriaita tavoitteenaan löytää ensimmäisenä koiraspuolisen ankeriaan sukupuolielimet? Tiedät varmaan, että ankerias pärjää yhtä hyvin kuivalla maalla kuin vedessä. Mutta tiedätkö, että vielä tänäkään päivänä ei yksikään tutkija ole onnistunut havaitsemaan ja todistamaan ankeriaiden syntymää, kutemista tai kuolemaa Sargassomeren syvyyksissä, vaikka heidän käytössään olisi ollut kaikki nykyajan teknologia ja tietotaito? ”Miten syvälle pinnan alle jotkin totuudet piiloutuvat – niin ankeriaalla kuin ihmiselläkin?”, ihmettelee kirjailija.
Tästä kirjasta haluaisin keskustella nimenomaan ja juuri Hannes Tiiran kanssa. Käymme mielessäni väittelyä siitä, pitääkö ihmisen saada tietää kaikki, voiko tiede milloinkaan ratkaista kaikkia arvoituksia, mikä on tiedoista merkityksellinen ja mikä turha. Jos kaikki vastaukset olisivat hallussamme, olisiko enää missään mitään järkeä? Mihin asti ihmisen käsityskyky ulottuu ja kehittyykö se rajattomiin, vai asettavatko aivomme rajat ymmärryksellemme? Ja lopulta: mitä noiden rajojen toisella puolella on, mikä meitä odottaa? Keskustelen, kuten meidän ei suotu keskustelevan ehkä kertaakaan hänen eläessään. Olisimme kovinkin eri mieltä monista asioista, toisten asioiden kohdalla näkökantamme kohtaisivat. Tiedän kuitenkin varmuudella, että hän olisi minun laillani lumoutunut tästä kirjasta. Suren käymättä jäänyttä keskusteluamme, suren häneltä kokematta jäänyttä kirjaa. Ja suren, ennen kaikkea suren kaikkia niitä kirjoja, satoja, tuhansia ja lopulta rajattomia määriä, joita minäkään en tule lukemaan. En ehtisi, vaikka eläisin puoli vuosituhatta, en voisi voittaa tässä kilpajuoksussa. Mielessäni välähtelee kuvia, hahmoja, tarinantynkiä, jokainen jokin kirja tulevaisuudessa, paperin kahahtelua, ääniä kuulokkeissa, bittejä avaruudessa, nollia ja ykkösiä loppumattomana jonona tarinoita luomassa – ja kaikki poissa minun ulottuviltani. Tässä on mielikuva, joka konkretisoi minulle kuoleman. Tietoisuuden katoaminen on etäinen ja abstrakti käsite, kunnes se puetaan käsinkosketeltavaan muotoon: ajatukseen siitä, etten sitten enää voi lukea, ettei maailma ja sen ääretön kirjallisuus kosketa enää minua.
Mutta tapahtuukin se huomenna, taikka vuosikymmenten kuluttua, olen nyt täällä. Elämäni eräs missio tuntuu olevan hyvän kirjallisuuden jakaminen muiden, läheisten ja joskus tuntemattomienkin kanssa. Miten nautinnollinen missio! Teen suunnattoman hienoja löytöjä ja antaessani niitä eteenpäin annan palasen myös itsestäni, muuttuen samalla itsekin täydemmäksi ja eheämmäksi. Tutkin kirjoja, tutkin ihmisiä, itseäni ja ympäröivää maailmaa yhä rauhallisemmalla mielellä sen suhteen, että kuten ankerias, kantaa sisällään ja säilyttää joka ikinen elävä olento ja kaikkeus ympärillämme arvoituksellisuutensa.