Teksti: Tuula-Maria Ahonen
Hannele Törrönen: Väärin rakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista, Kirjapaja 2020
Omistettu erityisesti aikuisten lasten vanhemmille
Kirja on tarkoitettu niille äideille ja isille, jotka elävät surussa, huolessa ja toistuvissa konflikteissa aikuisten lastensa kanssa. Heitä ei ole juurikaan muistettu, kun perheen sisäisiä vaikeuksia käsitellään tietokirjallisuudessa, toteaa psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen pojan äiti Hannele Törrönen.
Kirjaa lukiessa avautuu järkyttävän tuntuinen, salattu ja hävetty maailma. Perheenhän ”kuuluisi” olla onnellinen, jäseniään tukeva pienyhteisö.
– Pienten lasten vanhemmille on annettu lupa kokea ”negatiivisia tunteita”. Mutta entä miten on aikuisten lasten kanssa? Elämmekö aikaa, jolloin vanhemman vastuu lapsesta ja syyllisyys tämän kohtalosta jatkuu vanhemman kuolemaan asti? Onko oman lapsen taholta siedettävä ikuisesti valitusta, syyttelyä tai jäätävää mykkyyttä? Miten sietää suru, kun lapsi on katkaissut välit vanhempiinsa eikä vanhempi saa tavata omia lapsenlapsiaankaan, Törrönen kysyy.
– Kaikkia solmuja ei ehkä saada koskaan auki, mutta toivon, että tämä kirja auttaa edes hengittämään vähän kevyemmin niiden äärellä. Siksi tässä kirjassa onkin enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia.
Törrönen avaa tilannetta meidän aikuisten lasten vanhempien omasta lapsuudesta lähtien. Moni meistä on saanut syyllistävän, nolaavan, jopa häpäisevän kasvatuksen, varsinkin koulussa. Törrösen käsityön opettaja meni usein luokan eteen, taputti käsiään ja dramaattisesti esitteli Törrösen virheitä. – Olkaas nyt hiljaa ja katsokaa, mitä se Hannele on TAAS tehnyt.” Oma jumpanopettajani pysäytti kesken valssin opettelun koko ryhmän ja huusi: ”Ahonen teki virheen!” Kaikki kääntyivät katsomaan minua, ja nolattuna tein virheen uudestaan. Opettaja pysäytti taas ryhmän: ”Ahonen teki TAAS saman virheen!”
Tästä taustasta käsin olemme hyvin valmiita syyllistymään emmekä varmaan ole osanneet riittävästi vahvistaa omien lastemme itsetuntoa? Onko syyllisyys kuin vanhemman toinen iho, Törrönen kysyy. – Väitän, että vanhempi haluaa ikuisesti lapselleen parasta. Se on meissä syvällä, ikuisesti. Voiko aikuinen lapsi ymmärtää tämän ja antaa anteeksi vanhemmilleen?
Kohti hengittävää ja keskustelun kestävää perhettä
– Suurissa vaikeuksissa rämpivien perheiden jäsenet kokevat yleensä itse kukin olevansa uhreja. Perheenjäsenet tunnistavat herkästi itseensä kohdistuvia vääryyksiä mutta ovat sokeita omalle vaikealle ja toisia haavoittavalle käytökselleen, Törrönen kirjoittaa. Hän peräänkuuluttaa happea ja tilaa antavaa vuorovaikutusta ja erilaisuuden ymmärtämistä.
Kukin perheenjäsen on kokenut menneisyyden omalla tavallaan.
Vanhempi ja aikuinen lapsi joutuvat kestämään sen, että ovat kokeneet yhteisen historian eri tavoin. Joskus käsitykset ovat hyvinkin kaukana toisistaan.
– Onko mahdollista elää rinnakkaisissa todellisuuksissa toista osapuolta nujertamatta tai lyyhistymättä itse huoleen, häpeään tai katkeruuteen? Ja juuttumatta pakonomaisiin pyrkimyksiin muuttaa tilanne vaikka väkisin? Voivatko vanhempi ja lapsi ajatella ikäviä ja loukkaavia tapahtumia pikemminkin ymmärtämättömyyden ja avuttomuuden ilmauksina kuin tietoisena suunnitelmallisena pahana?
– Omaan totuuteen pakottaminen ei tuota tulosta. Voivatko vanhempi ja aikuinen lapsi katsoa toisiaan ”kiinnostavana toisena”, jota ei oikeastaan tunne, mutta johon voi vähin erin tutustua? Matka kohti ymmärrystä on aina mahdollinen.