Teksti: Tuula-Maria Ahonen
Antti Rönkä: Jalat ilmassa Gummerus, 2019
Koulukiusaajien tuottamasta sisäisestä vihapuheesta vapautuminen kestää pitkään.
Antti Röngän kirja on omakohtainen. Hän kirjoittaa niin intensiivisesti, että lukijana tempauduin heti mukaan. Hän kertoo Aarosta, jota koulussa kiusattiin viisi vuotta. Häpeä kiusatuksi tulemisesta esti häntä kertomasta asiasta opettajalle ja vanhemmilleen. Kokemukset heräävät uudestaan eloon, kun Aaro aloittaa opiskelun yliopistossa.
-Aamulla seisoimme piirissä märällä nurmikolla yliopiston pihalla ja jokainen kertoi vuorollaan mistä on kotoisin ja tykkääkö enemmän kissoista vai koirista. Vain bentsodiatsepiini (riippuvuutta aiheuttava rauhoittava lääke) piti minut pystyssä. Olin ottanut pillerit kirjaston invavessassa. Kasvot kääntyivät minuun ja rinkiin lankesi hiljaisuus, jonka aikana ehdin nielaista monta kertaa. Valehtelin, että tulen Lahdesta – ajattelin, että tämä on uusi alku, että saan keksiä sellaisen menneisyyden kuin haluan, Rönkä kirjoittaa.
Vaikka Aarolla on uusi alku, kotikaupunki ja opiskelupaikka vaihtuvat ja tulee mahdollisuuksia löytää ensimmäinen tyttöystävä, sisäinen maailma pysyy ennallaan.
” Hyi että sä oot ruma. Miten sä voit näyttää noin tyhmältä, Aaro sanoo peilikuvalleen.
Vuosien ajan yksin kärsitty koulukiusaus on jättänyt jälkensä. Kirja etenee vuoroin nykyisyyden ja vuoroin koulumuistojen todellisuudessa.
Suomalaisten miesten perinteinen itserohkaisukeino, alkoholi, tarjoutuu näennäisavuksi. Mutta alkoholia tulee otettua liikaa eivätkä rauhoittavat lääkkeet ja alkoholi ole hyvää tekevä yhdistelmä. Aaro ei saa otetta opiskelumaailmasta, eivätkä yritykset löytää tyttöystävä onnistu.
Perheenjäsenet eivät tavoita toisiaan ” Toivon että äiti tai isä soittaisi, mutta kun he
lopulta soittavat, vastailen vain ”joo” tai ”mm” tai ”ihan hyvää”, Aaro kertoo.
Ihannemaailmassa perhe pitää yhtä, tukee toisiaan ja viettää ihanaa joulua yhdessä. Aaro kuvaa hyvin varsinkin teini-ikäisten ja vanhempien kommunikaatiota. Kaikki haluavat hyvää toisilleen, mutta kohtaavaa yhteyttä on mahdoton syntyä, kun vanhemmat eivät osaa eläytyä todellisuuteen, josta heille ei kerrota. Suuri häpeä puolestaan estää lasta kertomasta.
Aaro kertoo kuitenkin metsässä tapaamalleen peuralle. – Mulla ei ole ketään, kuiskasin. – Ja mua kiusataan. Peura tuijotti. – Mua vihataan, kuiskasin. Olin varma, että peura ymmärtää. Se kääntyi hitaasti, ikään kuin sanojani miettien, ja juoksi pois.
Aaro kokee, ettei hän luota kehenkään ihmiseen eikä ole kenenkään kanssa oma itsensä.
Alkoholi ja rauhoittava lääke luovat suojaavan kuplan, jonka sisässä Aaro kokee olevansa turvassa. Kukaan ei voi satuttaa häntä.
Oma sisäinen vihapuhe jatkuu kuitenkin silloinkin, kun ketään ei ole lähellä. Sisäinen vihapuhe jatkuu myös silloin, kun hän ihastuu tyttöön, jolla on ollut rankka lapsuus ja nuoruus.
Aaro päätyy tahattomaan itsemurhayritykseen. Pahimman jälkeen elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan, nuoret löytävät toisensa läpi suurten sisäisten esteiden.
Koulukiusaaminen tuntuu olevan hyvin vaikeasti voitettava ilmiö, vaikka on kehitetty ”Kiva koulu”- ym. kiusaamisen vastaisia ohjelmia. Meidän aikuisten pitäisi olla hyvin hereillä ja heikkoja signaaleja näkeviä. Mutta opettajien työ on muuttunut yhä rankemmaksi ja vanhempien työ yhä kiireisemmäksi.
Toivottavasti kuitenkin tämä sydänverellä kirjoitettu kirja herättää meitä aikuisia ennaltaehkäisyyn. Lähetän tämän kirja-arviointini em. syystä myös opetusministeri Li Anderssonille.