Teksti: Asta Torpo
Aihe: Näkövammaisteatterin näytelmä: Bussillinen mystikoita, ensi-ilta 24.4.2019, Iiriskeskus, Braille-Sali
Ensi-ilta on pääsiäisen jälkeisen viikon keskiviikkona. Edellinen viikko on ollut hiljainen viikko, mutta nytkin on kovin hiljaista. Pääsiäinen on tänä vuonna myöhään ja seuraavan viikon keskelle pakkaa jo vappu ja kaikki kynnelle kykenevät ovat häipyneet kaupungista.
Joudun odottelemaan näytöksen alkua neljä tuntia pistekirjoituksen tuntien jälkeen, mutta sen ansiosta ehdin kerrankin tutustua käsiohjelmaan kunnolla. Ja kerrankin on käsiohjelma pisteillä, ettei tarvitse etsiskellä ketään ääneen lukijaa.
Ensi-iltaan valmistautuminen on kihelmöivää. Olen kiinnostunut esityksistä, jotka eivät ole valtavirtaa. Usein saa nähdä opiskelijoiden tai muuten villien ja vapaiden ryhmien esittäminä suoranaisia helmiä, varsinkin jos näytelmät ovat ryhmän omatekemiä.
Ohjelma on lupaava. Ohjaaja Anu Aaltonen on käyttänyt gradunsa aineistona olleita kirjeitä lähtökohtana. Hän on pyytänyt ihmisiä kirjoittamaan merkittävistä kokemuksistaan. Kirjeet ovat vuodelta 1999.
Kuinka kenelläkään voi olla tallella jotakin viime vuosituhannen viimeiseltä kymmeneltä? Ja varsinkin gradumateriaalia. Minun graduni materiaalilla on varmaan lämmitetty saunaa jo 1980-luvulla, mutta tuskin se on palanut kovin hyvin, niin tylsä se oli. Tai sitten se on jonkun muuton yhteydessä päässyt roskiksen kautta gradujen taivaaseen.
Näin sitä tässä iässä saa tietää, että graduaihe voi olla kiinnostavakin. Myös ohjelman lähteet ovat kiinnostavia. Kirjoittajissa on avaruustutkijaa, filosofia, fyysikkoa, psykiatria ja sokerina pohjalla moderni runoilija Paul Celan.
Vähän jännittää, kun tämä esitys ei ole kuvailutulkattu, mutta innolla menen katsomaan – siis kuuntelemaan. Vanhastaan muistan, että Anu Aaltonen on saanut näyttelijöistään irti luontevampaa puhetta ja liikettä, kuin esimerkiksi Helsingin työväenopiston näyttelijöistä on irronnut. On tehnyt mieli kysyä, miten hän sen tekee. Sokeille kun ei voi näyttää eteen. Se on hänen ammattitaitoaan.
Näytelmä alkaa juhlallisella esittelypuheenvuorolla. Näytelmän henkilöt pitävät näyteluentonsa juuri niin tönkösti kuin yliopiston professorit virkaanastujaisluentonsa. Riikka Hänninen rutinoituneena esiintyjänä irrottelee reippaasti. Hänen luentonsa aihe olikin yhtä tylsä kuin minun graduni, ja kaipasikin vauhtia. Marianne Tenhami kykeni ilmentämään Ludwig Wittgensteinin ahdistuneisuutta niin hyvin, että olisi voinut kuvitella hänelläkin olevan luuranko kaapissaan.
1990-luvun kirjeiden lomaan oli sijoitettu riemukkaat kohtaukset bussista, jossa 2000-luvun tyyliin väki seurustelee kännyköidensä kanssa, ja aidon tuntuinen sohvaperunaporukka kommentoi hersyttävästi telkkariohjelmia. Pitäisiköhän sitä minunkin ruveta katsomaan, siis kuuntelemaan, sohvaperunoita?
Riikka Hänninen vastasi näytelmän kohokohdasta: laulusta, joka kertoi Estonian ja kaksoistornien turmista. Riikka saa varmasti esittää tätä muulloinkin. Minun on tunnustettava, että tässä kohdassa näytelmää kihosivat kyyneleet silmiini.
Näytelmän loppu oli vaikea. Siinä esitettiin pitkä Paul Celanin runo saksaksi. En ymmärtänyt sitä ja jälkeenpäin tutustuessani suomennokseen, en ymmärtänyt sitäkään.
Mutta olen ottanut asiasta selvää ja nyt tiedän jo paljon enemmän. Käviköhän siinä niin, että rakastettava modernisti Paul Celan sai kumottua Wittgensteinin väittämän, että siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava?
Ainakin minä haluan uskoa niin.
No, en oikein pysynyt kärryillä näyttämöltä kuuluvien äänien kanssa, mutta olen niihinkin tutustunut katsomalla netin videota näkevän avustajan seurassa.
Summa summarum! Näytelmä sai minut syventymään Paul Celanin tuotantoon ja kiitos siitä! Muutenkin näytelmä oli niin hyvä, että toivon, että esitätte sitä muillekin kuin meidän liittomme väelle.
Te ette todellakaan aliarvioi katsojianne! Hyvä!
Jos kiinnostuksesi heräsi, voit tutustua näytelmään youtubessa: https://www.youtube.com hakusanalla Näkövammaisteatteri.