Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
On toukokuinen aamu vuonna 2025. Herään kaiuttimesta kuuluvaan satakielen ääneen. Tyynyni alla oleva anturi on mitannut yö unirytmini, sen kertoo minulle miellyttävä miesääni, joka samalla muistuttaa alkavan päivän menoistani. Hoidan verkaisesti aamutoimet, luen sähköpostini ja päivän lehdet. Iltapäivällä minulla on kirjoitustöitä ja illalla ystävien tapaaminen, mutta nyt tekee mieli pitkälle kävelylle.
Opaskoirani jäi kevään kynnyksellä eläkkeelle, eikä avustajanikaan ole töissä tänään, lisäksi kaipaan juuri nyt omaa aikaa, rauhaa voidakseni olla kahden ajatusteni kanssa. Puen päälle, otan kevyen merkkikepin ja kutsun Velhoa.
Ulko-oven syvennyksessä nököttänyt Velho herää henkiin. Se kertoo lempeällä bassollaan kellonajan, lämpötilan ja että juuri nyt aurinkoinen sää saattaa vaihtua tunnin päästä sadekuuroihin. Nappaan naulakosta sadetakin itselleni ja toisen, hopeisena kiiltävän sadeviitan Velholle, molemmat sujahtavat Velhon kylkeen kiinnitettyyn pussukkaan. Mietin hetken ja annan käskyn: laaja puistokävely. Velho kuittaa pienellä huilusoololla. Langattomat kuulokkeet vielä päähän ja menoksi!
Tartun kahvaan, suljen oven perässäni ja kävelen hissille. Sisätiloissa Velhon kävely on hieman kulmikas ja nykivä, se kääntyy äkkijyrkästi hissin eteen ja pysähtyy kuin seinään, mutta olen tähän jo tottunut. Ulko-oven jälkeen se valitsee tavallisesti luiskan, nyt se kuitenkin antaa pienen varoitusäänen ja pysähtyy portaiden päähän – luiskalla on ilmeisesti jokin este, todennäköisesti se tavallisesti väärin parkeerattu polkupyörä. Nostan Velhon kahvasta ja kävelen se kainalossa portaat alas. Joskus marmatan vähän, miksei se osaa kävellä rappusia, 15-kiloista syliolentoa ei viitsisi montaa kerrosta kantaa, mutta ymmärränhän, ettei se omista sopivia tassuja. Se kuittaa, pieni värinä ilmoittaa sen olevan valmis ja lähdemme. Sen isot pyörät liikkuvat tasaisen pehmeästi jalkakäytävällä, se tekee kadun epätasaisuuksien kohdalla pieniä väistöliikkeitä, isompia esteitä, kuten mainoskylttejä se puolestaan kiertää laajemmassa kaaressa. Joku kävelee edessämme, Velho hidastaa ja käskystä ohittaa edessä kävelijän. Velhon kahvassa tuntuva veto mukautuu ympäröivään liikenteeseen ja reitin haasteisiin. Se on oppinut perusvauhtini eri olosuhteissa yhteistyömme aikana jo melkoisen hyvin, mutta halutessani voin nopeuttaa tai hidastaa sen kulkua kevyellä kädenliikkeellä.
Kaarramme suojatien eteen. Velho pysähtyy ja kertoo valon olevan punaisen. Hetken päästä se ilmoittaa valon vaihtuneen vihreäksi ja nytkähtää liikkeelle. Koulun edessä ympärillemme ryntää ryhmä alakoululaisia. Pysäytän Velhon lasten ihmeteltäväksi. Esittäydy, käsken ja Velho kertoo: ”Nimeni on Velho ja olen opasrobotti. Autan sokeaa emäntääni kulkemaan itsenäisesti.” Lapsilla on tietenkin tuhat kysymystä, vastailen kärsivällisesti ja panen Velhoakin vastailemaan peruskysymyksiin, kunnes välitunnin loppumisen äänimerkki kutsuu heidät takaisin luokkiin.
Seuraava kadunylitys on liikennevaloton. Velho antaa pienen äänimerkin, kun tie on vapaa, mutta en vielä uskalla täysin luottaa siihen, vaan kuuntelen itse, milloin liikenteen virtaan syntyy sopivan pitkä rako tai milloin auto hidastaa lähestyessään. Toisaalta, pohdin, Velhoon on hyvä luottaa nykyisin, kun äänettömiä sähköautoja on yhä enemmän.
Viimein pääsemme laajalle puistoalueelle. Soratiellä Velhon leveät ja isot pyörät liikkuvat vaivattomasti, samaten hiekkateillä. Kun käännymme pienemmälle metsäpolulle, jolla on kiviä, kallioita ja juurakoita, meno väkisinkin hidastuu. Maaston muotoja on tärkeä osata lukea tarkkaan kahvan liikkeistä – aivan kuin aikoinaan opaskoiran kanssa kulkiessa. Halutessani voin laittaa päälle toiminnon, jolla Velho ilmoittaa eri korkeuksiin kohoavalla tai laskevalla ja hiljaisemmalla tai voimistuvalla äänellä polun epätasaisuuksista, korkeuseroista ja kaltevuudesta. Ainakin uusilla tai vaikeilla poluilla tämä on todella hyödyllinen toiminto, nyt kuitenkin haluan keskittyä kuuntelemaan lintujen ääniä, joten turvaudun kahvan liikkeisiin ja käytän myös keppiä apunani.
Velho kiertää tunnollisesti ennakkoon ohjelmoitua reittiä. Muutaman kilometrin jälkeen saavun merkitsemääni lepopaikkaan. Annan komennon ”aurinkooon” ja Velho ohjaa minut aurinkoisen penkin luo. Valitsen kännykästäni äänikirjan, tarkistan, että Velho siirtyi myös lepotilaan ja uppoudun tarinan pyörteisiin. Havahdun, kun pilvi peittää auringon ja tuuli yltyy miltei hetkessä. Otan sadetakit, itselleni punaisen ja Velholle kiiltävän hopeisen, josta vain kahva nousee esiin ja edessä sen etupaneelin valot silmien lailla. Mietin, että minun on pian hankittava Velholle lisää vaatteita, kesän juhlia ja helteitä ajatellen. Hmmm, millainen olisi sopivin vaate, kun meidät on kutsuttu kesähäihin? Samalla naurahdan itsekseni: ”Ajattelen Velhoa kuin ihmistä konsanaan, kuin meidät olisi kutsuttu häihin, eikä vain minut…”
Kävelemme nyt hieman tuntemattomammilla alueilla, joten laitan sanallisen opastuksen päälle. Velho kertoo kulkemiemme katujen nimet, risteykset ja ympäristön rakennuksia ja kohteita. Se kuvailee hieman, joskin melko alkeellisesti vielä, ympäristöä: kertoo portaat, porttigongit, jotain joidenkin rakennusten korkeudesta ja väristä, viheralueet. Liikkeiden nimet ja katukyltit se lukee hienosti ja jos pysähdymme näyteikkunan eteen, se saattaa lukea tarjouksia tai hieman kuvailla näkymiä. Se ilmoittaa meidän saapuneen bussipysäkille. Seuraava bussi ei ole meidän, mutta parin minuutin päästä Velho kertoo haluamani bussin saapuvan pysäkille. Kuljettaja naurahtaa ja tervehtii robottia erityisesti. Eräs matkustaja tunkee viereemme ihmettelemään ja kyselemään – Velhon kanssa olemme todella usein huomion keskipisteessä, joskus jopa harmittavan usein. Mutta vielä vuosi-pari ja näitä opasrobotteja on liikenteessä paljon enemmän ja ihmiset tottuvat niihin, tuumin.
Kun jäämme bussista, Velho tarjoaa kohteeksi läheisen kaupan ja sinnehän olemmekin menossa. Kassatyttö tervehtii iloisesti, mutta tällä kertaa kieltäydyn avusta, sanon yrittäväni selvitä omin neuvoin, kun on vain vähän ostettavaa. Velho ohjaa minut maitohyllyn luo. Otan toiseksi ylimmän hyllyn oikeasta nurkasta tölkin ja osoitan sen Velhon vasemmalle silmälle. Joudun kääntelemään tölkkiä hieman, kunnes Velho tunnistaa viivakoodin ja lukee tuotteen nimen ja sehän on juuri haluamani. Sitten suuntaamme juustohyllylle ja pienen haparoinnin jälkeen löytyy myös haluamani juusto. Pakastekaappien luona jään pidemmäksi aikaa tutkimaan uutuustuotteita ja tokihan houkutteleva mansikkajuustokakku löytää tiensä Velhon eteen aukeavaan ostoskoriin. Ostosreissu on tällä tavalla selvästi pitempi kuin avustajan kanssa, toisaalta kaikki itsenäisesti tekemäni kiehtoo ja viehättää minua. Jään haaveilemaan seuraavasta ohjelmapäivityksestä, jos Velho osaisi sen jälkeen avustaa paremmin jopa vaateostoksilla, kuvaillen tarkasti värejä ja kuvioita.
Piipahdamme kotona ja Velho hakeutuu automaattisesti latauspisteeseen. Pyyhin puhtaaksi sen pyörät ja vaihdan sille mustavalkoruudullisen hupun tulevan ravintolaillan kunniaksi.
Iltapäiväni sujuu käännöstöitä ja kotitöitä tehden. Jossain vaiheessa Velho ilmoittaa olevansa täyteen ladattu ja siirtyy asemapaikalleen ulko-oven viereen. ”Kunpa se oppisi tervehtimään vieraitakin yhtä innokkaasti kuin opaskoirani ennen”, naureskelen itsekseni.
Puoli tuntia ennen lähtöä Velho muistuttaa minua, että on aika alkaa valmistautua iltamenoa varten. ”Pitänee ohjelmoida siihen kolme varttia”, tuumin, kun puolituntinen meinaa taas osoittautua liian lyhyeksi ajaksi. Ehdimme kuitenkin junalle, kun hoputan Velhoa vauhdikkaampaan vetoon. Ja junavaunun oven avausnapin Velho löytää selvästi näppärämmin kuin opaskoirani aikanaan, suuri helpotus minulle.
Ystäväni lupaavat olla vastassa Rautatieasemalla. Kun laskeudun laiturille, Velho, jolle valitsin illaksi iloisen naisäänen, kiljahtaa: ”Irmeli ja Torsti kymmenen metriä vasemmalla”, ja sieltähän he jo rientävätkin nauraen luokseni. Iltapäiväruuhkassa on vaikea kulkea vierekkäin toisistamme kiinni pitämättä. Otan Velhon taskulokerosta litteän kämmenenpuolikkaan kokoisen napin, jonka Torsti sujauttaa omaan taskuunsa. Se on kontaktinappi, jota Velho pystyy seuraamaan missä tahansa väentungoksessa, näin toisen ihmisen seuraaminen onnistuu helposti.
Ravintolassa Velho jää narikkaan. En nyt tarvitse lukuapua, joten komennan sitä turvatilaan, jolloin se käynnistyy ja on liikuteltavissa vain minut tunnistettuaan. Ennen kotiinlähtöä otan sen kuitenkin pöydän luo, sillä ystäväni aikovat opettaa sille pari uutta reittiä. Kokeilemme eri vaihtoehtoja: kartan ja reitin siirtoa ystäväni kännykältä ja toisen reitin äänikarttaa – ensi viikolla olisi tarkoitus kokeilla, kumpi toimii paremmin.
Ennen nukahtamista mietin Velhoa. Aika monta tuntia päivässä kuluu vielä sen toimintojen opettelemiseen, reittien harjoitteluun, välillä virheistä oppimiseen. Tämän uuden liikkumistavan omaksuminen vaatii myös henkisesti paljon. En siis tässä vaiheessa voita vielä aikaa sen kanssa liikkuessani, jos vertaan vaikka ihmisen apuun. Mutta ajan kanssa Velho muuttuu varmasti miltei näkymättömäksi apulaisekseni, joka ei vaadi paljonkaan ylimääräistä, ei aikaa, ei sen koommin huomiota. Siinä vaiheessa voin kokea liikkuvani oikeasti itsenäisesti.
Hyvä lukijani: tämä ei ole silkkaa fantasiaa! Opasrobotti on todella kehitteillä Suomessa! Voit lukea siitä lisää, ja vieläpä oikeita faktatietoja, Kajastuksen seuraavasta numerosta.