Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas heräsi yöuniltaan ja avasi silmänsä. Hän pelkäsi tulleensa hulluksi tai kuolleensa. Hän nimittäin näki. Seinällä riippui kehystetty Elviksen juliste. Vinokas soitti sosiaalitoimistoon. –Voinko käyttää avustajan matka-avustuksen itse? – Miksi? virkailija kysyi. – Lähtisin Gracelandiin. – Etkö tarvitse avustajaa? – Minä näen! – Kiitos tiedosta. Et saa enää avustuksia, virkailija sanoi.
Näkevä mies Vinokas suhautti läppärinsä käyntiin ja ruudunlukuohjelma alkoi puhua. Hän näpäytti Jawssin mykäksi. Nyt onnistuisi kaikki. Ilman apuvälineitä, ilman avustajaa. Haluan löytää työvoimatoimiston sivut. Miten tätä hakukonetta käytetään? Sivustot näyttävät satojen yksityiskohtien koralliriutoilta. Kirjoitanko tähän: Antakaa Vinokkaalle työtä! Kuinka avustajani kykeni löytämään kaipaamani asiat? Lopulta Vinokas löysi työ- ja elinkeinopalvelujen sivun ja sai katuosoitteenkin selville.
Hississä matkalla toimistoon Vinokas katsoi peiliin. Herrajumala miten on niin harmaa tukka? Miksi niin paljon ryppyjä? Paita ei taida sopia yhtään. Sokeana en ulkonäköpaineita muistanutkaan. – Mitä etsitte? virkailija kysyi. – Sermejä, joille työpaikkailmoitukset on ripustettu, Vinokas vastasi. – Minkälaista työtä haette? – Oikeastaan mitä vain. – Mitä osaatte? – Näkövammaistaitoja. – Sinusta tulisi loistava näkövammaisen henkilökohtainen avustaja.
Näkevä mies Vinokas käveli rautatieasemalle. Hän pysähtyi tuijottelemaan valtavaa aikataulunäyttöä odotushallin seinällä. Mikä juna menee Kiloon ja miltä laiturilta lähtee? Kovin on hankalaa itse hahmottaa lähtöajat ja lähtöpaikat. Vinokas lähti kiiruhtamaan sinne tänne laiturialueella. Ennen sain rallatella avustajan käsipuolessa niitä näitä omassa kuplassa. Nyt pitää tarkkailla herkeämättä ulkoista tietotulvaa.
Paikallisjuna oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Ei hätää. Vinokas käveli ensimmäisen loosin eteen. – Voinko istua? hän kysyi ja heilutti kättään. Ja tajusi. Käsi ei puristanut valkoista keppiä. Matkustajat tuijottivat silmät pyöreinä, eikä kukaan antanut paikkaa.
Vinokas löysi tulevan työnantajansa asunnon. Hän soitti ovikelloa. Odotti. Kylläpä hän saikin odottaa. Ennen ensisijaisesti häntä oltiin odoteltu. Ovi avattiin ja Vinokkaan edessä seisoi hänen ikäisensä mies. Silmät näyttivät terveiltä, mutta katse ei kohdistunut. Näkeeköhän hän minua ollenkaan? Tarjoanko kättä vai miten esittäydyn? – Minun nimeni on Vinokas. Olen sinun henkilökohtainen avustajasi! Vinokas sanoi ja järkyttyi. Hän mongersi hitaasti ja kovalla äänellä. Kuin olisi puhunut selkokieltä. – Lähdetään käymään kaupassa, näkövammainen vastasi.
Vinokas asettui näkövammaisen vasemmalle puolelle ja ojensi hauiksensa. Kadulla Vinokkaaseen ei kiinnitetty huomiota, mutta suunnilleen jokainen ohikulkija vilkaisi näkövammaista. Voitaisiinko nyt mennä vaan reippaasti. Näkövammainen horjahti jalkakäytävän reunaan. Vinokas oli unohtanut varoittaa. Ilmoita reunasta, ilmoita portaasta, vastaantulevasta isosta porsaasta. Tässähän muuttuu papukaijaksi. Pyöräilijä suhahti heidän ohitseen yllättäen kuin tuulenpuuska. Näkövammaisen käsi alkoi painaa Vinokkaan hauista. Liikkuvia autoja. Jalkakäytävälle pysäköityjä autoja. Säntäileviä ihmisiä. Työmiehiä tavaroineen. Telineitä, kapeita väyliä, monttutöitä. Järkyttävää osua tällaisiin vaaran paikkoihin jatkuvasti. Avustajan käsipuolessa oli helpompaa. Sen kun käveli ja höpötteli vaan.
Kaupassa oli ruuhkaa. Vinokas ja näkövammainen tekivät hienoisen törmäyksen toiseen asiakkaaseen. – Anteeksi, Vinokas sanoi. Asiakas mulkaisi. Onpa hän kiukkuinen. Onko ärtymys kohdistettu minuun, onko hänellä huono päivä, vai teenkö ylitulkintoja? Vinokas ja näkövammainen jatkoivat pujottelemista. Välillä heitä väistettiin, välillä tapahtui pieniä törmäilyjä. Mitä naamoja Vinokas näkikään! Vääntyneitä huulia. Nyrpisteleviä neniä. Ryppyotsia. Pyöriviä silmiä. Kohoavia kulmakarvoja. Pään pyörittelyä. Onpa yllätys kohdata tällaista, kun on elänyt omassa kuvitelmassaan, jossa ihmiset ovat hymyileviä ja ystävällisiä tai edes jotakuinkin neutraaleja. Kovin on raskasta ottaa sanatonta viestintää silmilleen, ja yhtäkkiä ollaankin taas näkövammaisen kanssa tulppana tässä. – Anteeksi. – Saisinko maitoa? näkövammainen kysyi. Vinokas tuijotti maitohyllyä. Erilaisia maitopurkkeja seisoi hyllyllä kuin puita hyvinhoidetussa metsässä.
Vinokas nappasi purkin ja painoi koriin. – Onko se rasvatonta ja laktoositonta? Vinokas palautti tölkin maitoarmeijan rivistöön. – Löytyykö sellaista? – Löytyy löytyy, Vinokas vastasi ja mietti hakemiseen sulavan koko elämän. Ehtiikö tässä Gracelandiinkaan? Hän tanssitti silmiään sadan tölkin rinnuksilla. Voivatko silmät kulua katsomisesta ja mennä rikki? – Tässä, Vinokas vastasi todella ylpeänä. – Paljonko se maksaa? Vinokas alkoi etsimään hintaa. Hintoja leijui pienellä präntillä siellä täällä. Mitä maksaisi vastaava tuote? Ei se nyt voi olla niin sentin päälle. Näkövammainenhan on rikas, se saa tukiakin. Pitäiskö keksiä hinta? – 1,85 euroa, Vinokas sanoi. Hän huokaisi helpotuksesta näkövammaisen nyökätessä hyväksyvästi. Avustettavana ollessaan hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka massiivinen päällikkö avustettava on.
Vinokas ohjasi heidät kassajonoon. – Otetaan myös levitettä, näkövammainen sanoi. Vinokas ei esittänyt jatkokysymyksiä. Aivan varmasti levitettäkin myytiin muutamaa kymmentä eri laatua. Vinokas tyyräsi heidät levitehyllylle, joka oli raitiovaunun mittainen. – Saisinko vähäsuolaisen, helposti levittyvän. Vinokas juoksutti katsettaan hyllyillä kuin parempikin aitajuoksija. –Tässä. – Paljonko siinä muuten on rasvaa? Vinokas alkoi tihrustaa rasiaa. Tuotetiedot löytyivät pohjasta. Taulukko kuin tiilimuuri. Mitä! Rasvaa 75 %. Ja hän käytti itse samaa. Luulin syöväni kevytlevitettä. Mikä näköä lisää, se hämmennystä lisää?
Vinokas höyläsi ostokset näkövammaisen kortilla. – Paljonko tekivät yhteensä? näkövammainen kysyi. Nuotti ehkä hiukan epäilevä. Voiko kuvitella, että sujauttaisin joukkoon oman ostokseni? – Ai hei, iloisen näköinen nainen saapui paikalle. – Hei, näkövammainen ja Vinokas vastasivat kuin yhdestä suusta. – Valokuvauskurssi alkaa ensi viikolla. Kai olet tulossa? nainen kysyi. Eikä suinkaan avustajalta. Avustaja auttaa hermoromahduksen partaalla ja saa palkakseen epäilyjä ja syyllistämistä. Avustajaa ei auta kukaan! Avustajaa ei tue kukaan! En pääse puoli-ilmaisille jännittäville kursseille enkä tuetuille lomille. En saa minkään valtakunnan tukia. En ilmaisia matkalippuja. Saan paiskia vastuullista ja raskasta työtä, eikä kukaan ole kiinnostunut minusta.
Vinokas opasti näkövammaisen rauhallisesti takaisin kotiin. – Lähden nyt. Oli mukava toimia kanssasi, Vinokas sanoi. – Kiitos, näkövammainen vastasi. Se lämmitti mieltä. Vinokas jaksoi hädin tuskin pitää silmiään auki kotiin saakka. Eteisen rottinkijakkaralla hän sulki silmänsä ja oli onnellinen, koska näki vain silmäluomensa.