Teksti: Tuukka Ojala
Countrymusiikki ei ole Suomessa tuntematon käsite. Ei se ole valtavirtaakaan, mutta meikäläiseen iskelmään se on jättänyt tunnistettavan leimansa. Miten tähän sitten on oikein tultu? 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla countrymusiikista tiedettiin meillä tuskin mitään. ”Villin lännen” aiheita oltiin iskelmissä toki käsitelty, mutta ne olivat kaukaista eksotiikkaa kuten vaikkapa Aasia ja Havaiji. Ensimmäisen kerran countrymusiikkia oltiin toden teolla istuttamassa suomalaiseen maaperään vuonna 1960. Asialla oli Tapio Rautavaara, joka etsi uralleen uutta suuntaa.
1960-luvun alkaessa Tapio Rautavaara oli ehtinyt olla monessa mukana. Hänellä oli plakkarissaan kaksi olympiakultamitalia, useita rooleja valkokankaalla sekä yli kymmenen vuotta kestänyt menestyksekäs ura laulajana, säveltäjänä ja sanoittajana. Meriittejä, joista yksikin olisi tehnyt hänestä kuuluisan. Uudet tuulet olivat kuitenkin alkaneet puhaltaa suomalaisessa iskelmämusiikissa. Svengaava ja nuorekas jazziskelmä oli lyönyt itsensä toden teolla läpi muutamia vuosia aiemmin, ja sen myötä myyntilistan kaappasi suvereenisti joukko nuoria naislaulajia, kuten Brita Koivunen, Laila Kinnunen ja Eila Pellinen. Siihen joukkoon ei moni sodan jälkeen aloittanut artisti enää mahtunut.
Nuoriin laulajiin panosti myös Musiikki-Fazer, joka oli Tapio Rautavaaran levy-yhtiö. Hän itse oli saanut levytettäväkseen lähinnä laulelmia, jotka varmasti löysivät oman ihailijakuntansa, mutta listoilla niitä ei näkynyt. Rautavaaran mielessä lienee kuitenkin ollut aivan muunlainen musiikki. Hän oli tehnyt kaksi esiintymismatkaa Yhdysvaltojen amerikansuomalaisyhteisöihin. Näiltä retkiltään hän oli tuonut mukanaan nipun levyjä, joilla oli yhdysvaltalaista countrymusiikkia esittäjänään mm. Johnny Cash. Rautavaara innostui tästä meillä tuntemattomasta musiikista niin paljon, että halusi levyttää sitä itsekin. Musiikki-Fazer ei liene ollut ajatukseen myöntyväinen, sillä Rautavaara otti yhteyttä Levytukkuun, merkittävään kilpailevaan levy-yhtiöön, jonka kanssa yhteistyö countryn kotouttamiseksi aloitettiin oikopäätä. Levytukussa toimeen tarttui yhtiön tuore levytyspäällikkö Harry Bergström.
Harry Bergström oli aloittanut Levytukku Oy:n levytyspäällikkönä 1950-60-lukujen vaihteessa. Hänellä oli takanaan pitkä ja merkittävä ura suomalaisessa musiikkielämässä. Hän oli käytetty ja arvostettu elokuvasäveltäjä, joka oli ehtinyt tehdä musiikin jo yli 70 elokuvaan. Bergströmin vaikutus suomalaisiin lauluyhtyeisiin oli merkittävä, sillä hänen löytöjään olivat niin Kipparikvartetti kuin Metro-tytötkin. Levysovittajana Bergströmin tyyli erottui aikalaisistaan. Käännöskappaleita sovittaessaan hän ei aina tyytynyt kopioimaan alkuperäistä sovitusta, vaan saattoi tehdä oman, alkuperäisestä poikkeavan version. Näissä sovituksissa ei kaihdettu dramaattisiakaan tyylikeinoja, kuten voimakkaita obligatolinjoja tai äänitehosteita.
Tapio Rautavaaran ensimmäinen countrysingle julkaistiin lokakuussa 1960. Sen a-puolella oli kappale nimeltä Toverukset, joka oli käännös Jim Reevesin edellisvuotisesta kappaleesta Partners. Sovitus ei ole Bergströmin, vaan tausta on lainattu Ruotsista Bonniers Folkbibliotek -yhtiöltä, jolle kappaleen lauloi nouseva iskelmätähti Gunnar Viklund. Sinkun b-puolelle pantiin El Paso, Marty Robbinsin jättihitti, joka oli Yhdysvalloissa parhaimmillaan sekä country että pop-listan ykkönen. Taustakuorona levyn molemmilla puolilla lauloi yhtye Neloset, Bergströmin löytöjä hekin.
Toverukset / El Paso ei herättänyt ostavassa yleisössä mainittavaa kiinnostusta. Seuraavaa yritystä lähdettiin tekemään jo määrätietoisemmin. Tammikuussa 1961 ilmestyneen singlen a-puolella oli käännös Johnny Hortonin menestyskappaleesta North to Alaska, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Kohti Alaskaa. Taustalla lauloivat Neloset. Levyn b-puolella on jälleen Marty Robbinsin ohjelmistosta napattu countryklassikko Cool Water, suomenkieliseltä nimeltään Kylmää vettä. Se lukeutuu sovitukseltaan ja toteutustavaltaan Tapio Rautavaaran koko uran kunnianhimoisimpiin levytyksiin. Harry Bergströmin dramaattiselle sovitukselle ei liene kansainvälistä esikuvaa. Rautavaara on myöhemmin kertonut, ettei hän juonut koko päivänä edes yhtä vesilasillista ennen tämän kappaleen levyttämistä, jotta hän voisi eläytyä janoon nääntyvän kulkijan osaan mahdollisimman hyvin.
Seuraavalla singlellä oli vain yksi countrypala, ja sekin b-puolella. A-puolelle pantiin ajankohtainen elokuvasävelmä Exodus. Sovitus on onnistuneempi kuin äänitys, jossa flunssaisen solistin ääni on hautautumaisillaan suurten orkesteri- ja kuorotaustojen alle. Levyn b-puolelta löytyvä Viisi veljestä eli Five Brothers on niin ikään Marty Robbinsin ohjelmistosta. Taustakuorona laulavat tuttuun tapaan Neloset, ja säestyksestä vastaa Onni Gideonin yhtye.
Viimeinen Tapio Rautavaaran countrysingle tehtiin syyskuussa 1962. Sen a-puolella on kappale Kun ei niin ei, joka on Rautavaaran oma käännös Charlie Richin kirjoittamasta kappaleesta The ways of a woman in love. Tämän kappaleen Rich itse on myös levyttänyt, mutta Rautavaaran version ilmeinen esikuva on Johnny Cashin tulkinta. Taustoja laulavat jälleen Neloset. Levyn b-puolelle kätkeytyy yksi tämän levysarjan sekä Rautavaaran koko uran suurimmista menestyksistä: Yölinjalla.
Tapio Rautavaara on muistellut Yölinjalla-kappaleen tekstin syntyneen aamuyön tunteina pitkän keikkamatkan päätteeksi. Ei se ihme olekaan. Rautavaaran ajokki ei ollut kuorma-auto, mutta esiintyvänä taiteilijana hän varmasti tiesi, miltä tuntui katsella nukkuvia suomalaiskyliä väsynein silmin. Vuosien varrella on keskusteltu paljon siitä, onko Rautavaaran sävellys plagiaatti Johnny Cashin kappaleesta I Walk the Line vai ei. Oli kuinka tahansa, ei esikuvaa Harry Bergströmin sovitukselle tarvitse kaukaa hakea. Niin intro, soitinkokoonpano kuin kappaleen rakennekin on napattu Cashilta pienin poikkeuksin. Tarkoitus pyhittänee keinot, sillä parempia puitteita Rautavaaran sävelelle ja tekstille on vaikea kuvitella. Laulu kulkee minimalistisen pyykkilautakompin päällä voimakkaana ja vähäeleisenä äänialan päästä päähän. Säkeistöjen järjestys on tarkkaan harkittu kulkemaan käsi kädessä sovituksen vaihtuvien sävellajien kanssa. Tämä tyylikeino tekee viimeisestä säkeistöstä aivan erityisen kouraisevan.
Yölinjalla oli Tapio Rautavaaran countrylevytyksistä ensimmäinen, joka saavutti menestystä heti ilmestyttyään. Siitä huolimatta sarjaa ei enää jatkettu. Mikä lienee ollutkaan syynä. Ehkä kappaleet eivät käyneet kaupaksi kyllin hyvin, tai ne eivät sittenkään olleet tarpeeksi luontevia. Vuoden 1963 Rautavaara avasi levyttämällä uusintaversion vanhasta Isoisän olkihattu-klassikostaan, ja siitä eteenpäin hän siirtyi laulamaan jälleen laulelmallisempaa ohjelmistoa. Pian koitti paluu myös Musiikki-Fazerin artistiksi. Siellä Rautavaaraa odottivat sellaiset menestykset kuten Tuopin jäljet, Peltoniemen Hintriikan surumarssi ja Häävalssi.
Yölinjalla-kappaletta lukuunottamatta Tapio Rautavaaran lyhyt kokeilu lännenmusiikin parissa on lähes unohtunut. Se on kuitenkin mielenkiintoinen pala suomalaista musiikkihistoriaa. Sillä kertaa yritettiin tehdä jotakin, johon Suomen kansa ei ollut vielä valmis.