Teksti: Aila Malkki
Kuka enää nykyään puolustaa humanismia ja sen kannattamia arvoja? Humanismin nousu ja lasku aatevirtauksena liittyy yleiseen aatteiden syntyyn ja tuhoon historian kiertokulussa. Aivan kuten antiikin Rooma kukoisti Euroopassa yhteensä yli tuhat vuotta ajanlaskumme molemmin puolin, samoin humanismi valloitti tiedemaailmaa kieli- ja historiatieteiden kautta ensi kerran antiikin ajalla.
Merkittävintä humanististen tieteiden kannalta lienee se, että huomattavat tieteenharjoittajat tunnustautuivat mutkattomasti humanisteiksi. Arvonimeksikin sitä voisi kutsua, sillä se korosti kantajansa ylivertaisuutta lukemattomilla aloilla.
Humanisti tarkoitti alun perin tieteenharjoittajaa, joka osasi paitsi lukea ja kirjoittaa myös kääntää uskonnollisia tekstejä useista kielistä. Tyypillisiä suuntauksen edustajia olivat luostarien kirjurimunkit, jotka kopioivat harrasta kirjallisuutta käsin. Sittemmin humanisti sanana on laajentunut tarkoittamaan humanististen aatteiden vaalijaa. Ensimmäiset humanistit toimivat siis omalta osaltaan kansan valistajina. On silti epäselvää, miten todenmukaisena lukutaidottomalle väestölle tieto levisi.
Kirjapainotaito edisti 1400-luvulla lukutaitoa ja humanismin suosiota. Kirjallisuus eri muodoissaan oli kuin luotu humanistien aineistoksi. Runojen, näytelmien ja romaanien ohella luovat alat kattoivat maalaus- ja veistotaiteen, musiikin, puhetaidon eli retoriikan sekä myös filosofian monien muiden tieteenhaarojen rinnalla. Ne tekivät tuloaan antiikin aikoina jo ennen ajanlaskumme alkua.
Tulemmeko koskaan ajatelleeksi, miten valtava kehitys on johtanut nykyiseen tieteiden pohjattomaan laaja-alaisuuteen? Kaiken perustana – väitän – ovat humanistiset tieteet. Ne kumpuavat kaikista ihmisen saavutuksista ja ominaisuuksista. Kaikesta siitä, mikä on inhimillistä.
Koska ihminen on aina se, joka tutkii, on tulevaisuudessa varmasti aika, jolloin humanismi nousee jälleen jaloilleen. Se on väistämätöntä, sillä kun tekniikka on loppuun hiottu, aletaan kysellä sisällön perään. Ja mistäpä muualta sitä löytyisi, ellei humanistien aarrekätköistä.
On luonnollista, että tieteenalat kilpailevat keskenään paikasta auringossa. Tekninen vallankumous vain tuntuu saaneen liian suuren palan huomiosta osakseen. Ja kun sen suuruutta korostetaan, jäävät perusinhimilliset elämän sävyt varjoon.
Ehkä liikun ”väärissä” piireissä, mutta keskustellessani ihmisten kanssa kohtaan yllättävän usein humanismin puolustajia. He eivät tuo ajatuksiaan esille julkisuudessa, mutta ovat valmiita puhumaan niistä avoimesti kahden kesken. Sen vuoksi suhtaudun hyvin optimistisesti filosofian ja sen myötä humanismin tulevaisuuteen.
Filosofiahan on tieteistä se suurin ja arvokkain. Sen varaan voimme rakentaa muun ajattelumme ja tavoitteemme. Filosofiasta tiede alkoi, mutta maailman ilmiöiden pohdiskelu ei ole menneen maailman lumia vaan erittäin ajankohtainen oppi juuri tämän päivän yhteiskunnassa. Kun tietoa virtaa joka puolelta eikä voi luottaa juuri mihinkään, niin on aihetta turvautua esikuvien malleihin, jotka johtavat oikeisiin valintoihin.
Uskonnon merkitys on vähentynyt, mutta samalla sen tilalle on tullut korvikkeeksi filosofista tietoa. Ihmisellä on tarve uskoa johonkin ylempään isähahmoon, ja filosofia voi toimia kätevästi siinä tehtävässä.
Tänä päivänä humanistinen keskustelukulttuuri elää vilkkaana esimerkiksi kahviloissa. Kahdenkeskiset juttelut ystävän kanssa vievät helposti aiheen kuin aiheen tieteellisen jossittelun puolelle. Mitä pitemmälle pohdinnat johtavat, sitä enemmän osapuolet tuntevat saaneensa keskustelusta irti.
Edellä kerrotun perusteella voimme päätellä, että humanismi elämänasenteena ja humanistiset tieteet akateemisina oppiaineina koskettavat toisiaan taiteen ja tieteen rajapinnalla. Se ei ole välttämättä hyväksi tieteen arvostukselle, mutta toisaalta yhteenkuuluvuus tuo molempia lähemmäs ihmisten arkikokemuksia.