Teksti: Niklas Röholm
Synnynnäistä verkkokalvorappeumaa sairastavan Niklas Röholmin esikoisromaani Jäljillä vie lukijan havahduttavien muutosten täyttämään kaupunkiin, jossa oikeilla jäljillä oleminen ei ole aina sitä mitä luulisi sen olevan.
Eräänä aamuna löysin isäni kuolleena. Vaikka olin jo vuosia huudellut iskulausetta ”mitä enemmän kärsimystä, sitä parempia kirjoja” en pystynyt sanomaan mitään. Kenelle olisin voinut mitään sanoa, kun hän ei ollut enää kuuntelemassa. Suruajan jälkeen sormeni löysivät taas näppäimistön. Alkoi syntyä lauseita. Pohdintaa siitä, loppuuko elämä kuolemaan niin kuin väitetään. Onko jokainen hetki merkityksellinen vain jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa? Tai olisiko kenties olemassa jotain arkipäiväisen kulutuskulttuurin ylittävää?
Matkustelin, urheilin, halasin puita. Yritin tavoittaa yhteyden elämää ylläpitävään mysteeriin, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Päivät tuntuivat toistavan itseään samaan tapaan kuin elokuvassa Päiväni murmelina. Elokuvassa, josta tuli yksi Jäljillä-romaanin esikuvista.
Päiväni murmelissa Bill Murrayn esittämä päähenkilö herää joka päivä uudestaan samaan päivään. Kaikki hänen ympärillään toistuu kellontarkasti, vaikka hän itse tekisi kaiken aina toisin. Heräsi mietiskely, kuinka paljon pitäisi tehdä muuttaakseen jumittunutta todellisuutta. Ehkä määrällä ei sittenkään ole merkitystä? Onko olemassa oikeat teot eteenpäin kulkemiselle?
Olin pitänyt Shakespearin Hamletia juonellisen muodon huippuna pitkään kunnes luin brasilialaisen Chico Xavierin romaanin Ja elämä jatkuu. Siinä missä edellinen päättyy päähenkilöiden kuolemaan, jälkimmäinen alkaa siitä. Minussa syntyi toivo. Ehkä olisi mahdollista ajatella asioita näennäisestä lopusta käsin kohti sitä hetkeä jossa olin, tätä hetkeä. Ehkä olisi mahdollista asettua syiden ja seurausten yläpuolelle, edes yhden romaanin ajaksi, ja tarkkailla ympärillä pyörivää todellisuutta boksin ulkopuolelta.
Jokaisen kärsimyksen ohi voi liitää ja tarkastella kärsimystään ikään kuin lopusta käsin. Kuin lukisi omaa historiankirjoitustaan kymmenien, satojenkin vuosienpäästä. Se vaatii rehellisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ja apua. Huomasin minulla olevan apuvälineitä. Huomasin minulla olevan sanat.
Sanat ovat hyvin taipuisaa materiaali. Ne antavat paljon periksi käyttäjilleen, mutta saattavat pahimmillaan sotkeutua toisiinsa umpisolmuiksi. Sanat ovat myös hyvin kosketusherkkiä. Niitä pitää vaalia. Aloittelevan kirjailijan kannattaa lukea runoja. Tuhannen runon jälkeen on puolan lähempänä kirjailijuutta. Näin puhun, vaikka en virallisesti kirjailija olekaan. Vielä.
Ollakseen in ei tarvitse olla out. On silti hyvä olla välillä ihan pihalla. Isäni kuoleman jälkeen olin pihalla kuin lumiukko toivoen isän palaavan aaveena niin kuin Hamletissa. Itsekästä toivoa, ajattelen nyt. Paluu tähän maailmaan olisi taantumista. Kuin Wittgensteinin tikapuita pitkin alaspäin menemistä. Onko sillä väliä, mihin uskoo? Elämän mitta on se miten toimit, mitä tunnet, mitä ajattelet. Taas kerran palasin kysymykseen, onko olemassa aidosti oikeita tekoja, oikeita jälkiä joita seurata.
Olin ajatellut kauan olevani liian näkevä sokeille, liian sokea näkeville. Kirjoittaessani Jäljillä-romaania ymmärsin kaksijakoisuuteni olevan siunaukseni. Eläessään tämän ja tuon välisellä harmaalla alueella on lähempänä kaikkien rajojen ylittämistä. Ja rajojen välissä lepää sanoja, odottamassa niihin tarttujiaan. Sitä kulkee aistiensa viemänä, marraskuun pimeässä, kantaa kainalossaan tietokonetta ja näkee sanat, oli sitten näkövammainen tai ei. Joku kulkee edelläni. Toivon seuraavani perässä oikeita jälkiä pitkin.