Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Minun piti kirjoittaa aivan toisesta aiheesta. Mutta niin taas kävi, että arkitodellisuus puuttui peliin ja on pakottanut ajatuksiani ja ajankäyttöäni uuteen suuntaan.
Meneillään on vuoden synkin aika, ollaan pyhäinpäivän ja joulun puolessavälissä, ei tunnu auringon häivähdystäkään ja tulevan talven ajatus istuu raskaana olkapäillä. Näinä viikkoina on helppo nähdä kaikkea todellistakin synkemmässä valossa. Tästäkö johtui, etten havahtunut asiaan ajoissa? Että yritin valaa positiivisuutta mieleeni ja uskotella itselleni huolteni johtuvan vain loppusyksyn synkistelystä? Toisaalta mitään ”ajoissa” ei oikeastaan olekaan, kun aika loppuu kesken.
Ongelma on jatkunut loppukesästä asti, alkuun pienimuotoisena, mutta nopeasti hankaloihin mittakaavoihin yltyneenä. Kymmenvuotias tyttökissani on alkanut pissailla ensin sohvalle, sitten aina uusiin paikkoihin ympäri kotiani, viimein myös sänkyyni. Mietin stressitekijöitä, yritin välttää ja ennaltaehkäistä niitä, varautua mahdollisesti ennakkoon hankaliin tilanteisiin. Ja pyykkäsin, hankasin ja siivosin, juoksin pesukoneen ja kuivaushuoneen väliä, ostelin hyödyllisiksi mainostettuja haihdutteita ja hajumolekyylejä rikkovia pesuaineita, kuljin suihkepullo kädessä hajupisteitä metsästämässä, pidin kisulle puhutteluja, hellin ja paijasin, sain itkunpuuskia ja raivokohtauksia, yöt mietin hampaita purren ja päivisin harkitsin yön kamalia ajatuksia uudelleen. Opaskoiranikin heittäytyi kanssastressaajaksi, olisi pitänyt kiukutella hiljaa ja näkymättömästi, mutten useinkaan jaksanut. Lopulta oli pakko päätyä ratkaisuun: kissalle olisi etsittävä uutta kotia, jossa osattaisiin elää sen ehdoilla ja mahdollisesti hoitaa pissaongelma.
Omatuntoni kolkutti, mutten enää jaksanut: tulla kotiin sieraimet laajenneina etsimään päivän jälkiä, survoa petauspatjat pesukoneeseen ja hangata sohvan istuintyynyjä, saada allergisia reaktioita hajumolekyyleistä tai niitä rikkovista aineista, jännittää ja toivoa ja pettyä, maata voimattomana ja järjestää aikataulujani uudelleen päivä päivän jälkeen. Ja kissa sen kun näytti uhmaavan kaikkia toimiani, istahti vierelleni ja pissasi, sisäsiistin päivän päätteeksi lirautti hajupisaroita lempikenkiini ja koiran lelukassiin, nukkui yönsä rauhassa jalkojeni juuressa ja kasteli sitten tyynyni. Mitä se uhmasi?!
Taitoni ja tietoni loppuivat. Minun oli päästävä siitä katista eroon, löydettävä sille uusi koti, ammattitaitoisempi emäntä. Ilmoitukseni eivät tepsineet, joten ryhdyin puhumaan eläinsuojelutoimintaa tuntevalle ystävälle. Mutta en sittenkään raaskinut. Nostaisinko kädet pystyyn, myöntäisin tappioni kymmenen vuoden jälkeen, luovuttaisin ensimmäisten isojen vaikeuksien edessä? Entäs jos en tehnytkään mitään väärin? Entäs jos parin tuttavan varovaiset vihjailut siihen suuntaan, että kissani ei näytä terveeltä, pitäisivätkin paikkansa? Kiemurtelin epäilyksissäni laidasta toiseen. Entä omat vaistoni? Marraskuun synkkyys sai minut ajattelemaan, että kissakin on entistä vaisumpi ja haluttomampi vain auringonvalon puutteesta johtuen, että se kyllä syö, mutta hieman vähemmän ja harvemmin, että sen laihtuminen on normaalia ja hyvää, etten saisi yliarvioida pieniä merkkejä. Vai ettenkö saisi aliarvioida niitä?
Lopulta lähdimme lääkäriin. Tuomio tuli tunnissa verikokeiden ottamisesta ja se oli kuolemantuomio. Kissa sairastaa parantumatonta autoimmuunisairautta fipiä, eikä sen hyväksi voi tehdä mitään.
Nyt istun kotona, tai kuljeksin koneen ja kissanlinnan luolan välillä, kuljeksin päämäärättömästi, yritän kirjoittaa, ajatukset rönsyilevät, eivät pysy kohteessaan, tässä näppäimistössä. Sormeni haluavat haparoida kissan pehmeää niskaturkkia, iloitsisin, vaikka se raapisi, vaikka se pissaisi eteisen matolle, kunhan se ei kyhjöttäisi velttona miltei ulottumattomissani. Minun on kirjoitettava, mutta pohdin, mitä tekisin, milloin olisi se päivä, jolloin veisin kissan viimeiselle piikille. Jaksaisiko se odottaa poikaani kotiin opiskelupaikkakunnaltaan? Jaksaisiko se viikonlopun yli? Kärsiikö se, vai uinuuko hiljaa puolinukuksissa? Pakottaisinko sitä juomaan vähän, vai annanko sille rauhaa?
Hm, missä tässä on kulttuurinen ja missä näkövammaisaspekti, joita tähän lehteen tarvitaan? Ei ensisilmäyksellä missään. Mutta kumpaakin löytyy sittenkin.
Ihminen on viime kädessä hyvin yksin. Parhaissakin ihmissuhteissa tullee päiviä, jolloin ihminen tuntee rajattoman yksinäisyytensä. Kun elää sokeana yksin, tämä yksinäisyys moninkertaistuu joissakin tilanteissa. Sokeana on hankalampaa, aikaa ja energiaa vievämpää ottaa selvää asioista. Tapauksessamme vaikkapa eläinlääkäreiden palvelujen ja hintojen vertailu on ensimmäinen vaikea askel. Käyn jossakin ystävän suosituksesta, mutta ensikäynnin jälkeenkin lääkäri on hankalasti tavoitettavissa. En oikein pääse sinne ilman saattajaa. Ja jos on äkisti lähdettävä, en saa kissaa edes pyydystettyä yksin kantokoppaan, se pakenee koppaa piilopaikkoihin, joista en sitä ilman näköä löydä. Minun on järjestettävä viimeinen matka moninkertaisesti huolellisemmin etukäteen: varattava lääkäriaika sen verran ajoissa, että löydän varmasti jonkun saattajaksi. Mutta mistä osaan arvioida, mikä on oikea päivä ja mitä teen äkkitilanteessa? Mistä tiedän, kärsiikö kissa kerälle käperryttyään, miten huomaan sen hoipertelevan, tai etteivät sen jalat kanna? Itkettävän turvaton olo!
Ja se kulttuurinen aspekti: tokihan kuoleman kulttuurikin on kulttuuria. Sanotaan, että jokaisen maan sivistystasoa mitataan sillä, miten se kohtelee eläimiä (tai vanhuksia, vammaisia, lapsia…). Suomen lemmikeillä on keskimäärin varmasti oikein hyvät oltavat. Hyvä elämä ja useimmiten kohtalaisen hyvä kuolema. Eläinlääkäriasemien hinnastoissa mainitaan jopa kuolleen lemmikin arvokkaasta kohtelusta tuhkaamisen tai hautaamisen yhteydessä – tosin tästä ”arvokkaasta käsittelystä” saatetaan veloittaa joitakin ylimääräisiä roposia. Lemmikin kuolema on aihe, josta keskustellaan monissa verkon vertaisryhmissä ja palstoilla, jonka kasvatuksellisesta merkityksestä kiistellään someraivoon asti, jolta varjellaan lapsia. Siitä ollaan kuitenkin aika yhtenäisesti samaa mieltä, että lemmikeille on taattava mahdollisuus hyvään kuolemaan, että omistajilla on vastuu ja velvollisuus katkaista eläimen kärsimystä ajoissa tarjotulla eutanasialla.
Ja tästä herää jälleen kysymys: jos kerta lemmikit, niin mikseivät myös ihmiset? Mikseivät loppusuoralla olevat ja turhaan valtavasti kärsivät potilaat voi saada kuolinapua? Tiedän, ettei asia ole täysin yksiselitteinen, ettei siihen ole helppoa antaa kaikkia näkökulmia tyydyttävää vastausta. On kuitenkin hyvä, että kysymys on jälleen tapetilla, että siitä käydään yhä laajemmin polemiikkia. On hyvä, että esimerkiksi Ehtoolehto-romaanit ovat saavuttaneet hurjan suosion.
Olemme marraskuun loppupuolella, pyhäinpäivään ja jouluun on kumpaankin yhtä pitkä aika. Näinä synkimpinä viikkoina elämäni vainajat käyskentelevät mielessäni alituiseen, kertoilevat, joskus hieman syyttävät, houkuttelevat tai tyrkkäävät minua lähemmäs arjen valoa. Merkitseekö minulle joulun valo arjen valoa? Sitä, että kaikki vainajani elävät muistoissani, mutta itse jatkan vielä täällä, itkun ja murheiden jälkeen aina joskus hymyillen ja riemuiten. Uskon, että merkitsee. Uskon, vaikka yöllä herätessäni varpaani hapuilevat sängyn päätyä, jossa kissani useimmiten nukkuu, sormeni muistelevat jo nyt kissan turkin pehmeyttä ja lämpöä, sen kehräämisen hiljainen hyrinä soi korvissani liikenteen melun yli. Ja ikävöin, voi, miten ikävöin sitä, vaikka se on vielä tässä parin metrin päässä luolassaan, lähtöön valmistautumassa vasta.