ERITYISHERKKÄNÄ HEIKKOJA SIGNAALEJA KUUNTELEMASSA
Anja Snellman Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kirjailijavierailun haastattelijan osa, niin työläs kuin se tuotteliaan kirjailijan kohdalla onkin, on myös äärettömän palkitseva. Kun lukee yhtenä pitkänä virtana hedelmällisen uran kaikki teokset, tai suurimman osan, useasti toistakymmentä romaania, saavat myös aiemmin jo luetut romaanit aivan uudenlaisia merkityksiä, uusia sävyjä, kohoavat korkeampiin sfääreihin. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, sanotaan ja fraasi pitää paikkansa. Monien vuosien mittaan luettujen kirjojensa perusteella tutuksi arveltu kirjailija näyttäytyykin äkkiä uudessa valossa, luultuakin kiinnostavampana ja monivivahteikkaampana. Jos tähän lisätään vielä henkilökohtaisen kohtaamisen tarjoama hohde, lienee helppo käsittää, miten voimakkaasti nämä vierailut tempaisevat haastattelijan mukaansa. Kirjailijoiden julkinen imago antaa myös oman lisänsä kuvaan – eikä tämä lisä ole somen aikakautena välttämättä yksiselitteinen, haastattelijan tehtävänä onkin pyrkiä avaamaan kirjailijan todellista minää kohti vieviä portteja.
Anja Snellman, jonka tuotanto käsittää tällä haavaa 25 romaania ja 3 runokokoelmaa, kuuluu juuri näihin kirjailijoihin. Luettuani uudelleen 15 hänen romaaniaan yhteen menoon eteeni piirtyi mosaiikkimainen kuva, jota sävyttivät myös julkisuuden haittapuolena kiertävät tarinat ja mielipiteet. Toisaalta monet loisteliaat romaanit ja toisaalla nuori Anja Kauranen ja sittemmin Snellman radikaalina julkisuushakuisena miesvihaajana, taistolaisuuden ja feminismin eturintamalla – mitä vielä ja lieneekö totta? Mutta vierelläni istuukin lämmin ja nauravainen, hurmaavan älykäs ja empaattinen punatukkainen keski-ikäinen nainen ja suunnittelemani pienenpienet provosointiyritykset kääntyvät eloisan naurun tai mietteliään huokauksen sävyttämiksi kertomuksiksi.
Tällaisen lukumaratonin yhtenä antina lukija löytää romaaneista myös piileviä yhteneväisyyksiä, jotka jäisivät yksittäisiä kirjoja lueskellen helposti pimentoon. Snellman joidenkin muiden kirjailijoiden tavoin kirjoittaa eräitä hahmojaan kulkemaan useissa eri romaaneissaan eri nimillä ja eri ikäisinä, milloin päähenkilönä, milloin sivurooleissa, kuin silmäniskuna lukijalle, tai kuin erityisten merkitysten kantajiksi. Samaten monet motiivit nousevat esille useissa romaaneissa uudestaan ja uudestaan, eri näkökulmista, saaden taustaa, syvyyttä, selityksiä ja merkityksiä.
Anja Snellmanin tuotantoa voi karkeasti jakaa kahteen päälinjaan, enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallissävytteisiin ja toisaalla fiktiivisiin, yhteiskunnallisiin ja usein myös thrillerimäisiin romaaneihin.
Anja on aito ”Kallion friidu”, joka tosin omaa isänsä puolesta karjalaisen ja äitinsä puolesta savolaisen taustan ja myös vahvan evakkoperimän. Edith Södergranin synnyinkylästä lähtöisin ollut ja Anjan lapsuudessa vakavasti alkoholisoitunut isä kertoi tarinoita, jotka vilahtelevat Snellmanin romaaneissa alituiseen. Anja oppi lukemaan nelivuotiaana ja kertoo saaneensa Kallion kirjastoon erikoisluvalla pyöreän pahvisen kirjastokortin ja kantaneensa lainaamansa kirjat kotiin suurella ylpeydellä. Hän halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, elättääkseen itseään kynällään. Vaihtoehtoisena haaveena, ellei olisi kirjailijaksi päässyt, oli psykologin ura, ”jotta voisi hoitaa muita, joiden haaveet olivat murskautuneet”, nauraa Anja. Siihen aikaan Helsingin yliopiston tiedekuntien rajojen yli pääsi vapaammin hyppimään ja Anja opiskeli kotimaisen kirjallisuuden, englannin filologian ja soveltavan psykologian ohella myös leegion muita aineita.
Esikoisromaani, Sonja O. kävi täällä, on jo klassikko ja se on edelleen, lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen se kaikkien aikojen suosituin esikoiskirja Suomessa. Anja korostaa, että Sonja O. ei ole omaelämäkerrallinen romaani, vaikka se sisältää luonnollisesti aimo annoksen omaelämäkerrallisia juonteita ja motiiveja. ”Se syntyi halusta kirjoittaa omasta kotikaupunginosasta ja opiskelijaelämästä keskellä hyvin politisoitunutta aikaa, taistolaisuutta. Halusin kirjoittaa nuoren naisen sankariksi – olin kyllästynyt aina vain miehistä kertoviin kehityskertomuksiin.”
Vuonna 1981 ilmestyneen romaanin kirjoitusurakka kesti seitsemän vuotta. Romaanin alkutervehdys on hengästyttävä, vimmainen ja vihainen litania miehistä, joille romaani on osoitettu, luettelo melkoisen negatiivissävytteisistä mieshahmoista, jotka kohtelevat naisia kaltoin ja ainakin henkistä väkivaltaa käyttäen. ”Nykyisenä ”me too”-aikana tämä kirja on hyvinkin ajankohtainen”, naurahtaa Anja todeten, että ”paljon on neljässäkymmenessä vuodessa tapahtunut rooliasetelmissa, odotuksissa ja ennakkoluuloissa, mutta paljon on vielä tehtävä”.
Snellmanin tuotannon omaelämäkerrallissävytteinen linja puikkelehtii pitkin uraa, raskaiden henkilökohtaisten kokemusten ja yllättäen paljastuneiden sukusalaisuuksien motivoimina. Finlandia-ehdokkaana olleen, kielellisestikin säväyttävän kauniin Ihon aika -romaanin päähenkilönä on kirjailija, joka omaishoitaa kuolemaa tekevää äitiään keskellä sairaalan arkea ja ”kipusiskoja”, eläen samalla nuoren perheenäidin ruuhkavuosia. Perunkirjoituksissa kirjailija saa kuulla äitinsä salaisuudesta, aviottomana synnyttämästään lapsesta, kirjailijan sisarpuolesta. ”Yhden päivän ajan minulla oli sisarpuoli ja jo menetinkin hänet”, kertoo Anja, jolle selvisi, että Viipurissa syntynyt ja adoptioon annettu salainen sisarpuoli ehti kuolla ennen äitiään. Ihon aika oli se kirja, joka avasi Snellmanille käännösmarkkinat ja se kääntyi myös elokuvaksi.
Perheen toinen avaintekijä oli Anjan kymmenen vuotta vanhempi, useissa romaaneissa eri hahmoissa vilahteleva sisko, joka syntyi Viipurissa kaupungin jo palaessa, viimeisellä hetkellä ennen evakkoon lähtemistä. Sisko syntyi suulaki- ja kitalakihalkiollisena, mistä hänelle aiheutui hoitamattomana vaikea puheen tuottamisen haita. ”Tänään häntä sanottaisiin erityislapseksi”, pohtii Anja, joka toimi hyvin aran sisarensa tulkkina. Siskon muistolle on omistettu romaani Pääoma, kieleltään runollisen kaunis teos. ”Pääoma tarkoittaa, että ilman sisartani en olisi niin hyvin käsittänyt, mitä on elää normina, hän antoi erilaisen näköalan”.
Erityinen on sisaren ohella myös Anja itse. Tähän erityisyyteen havahtumistaan hän kuvailee muutaman vuoden takaisessa kirjassaan Antautuminen. Tässä vaiheessa hän oli jo saanut toteuttaa myös toisen suuren haaveensa: opiskellut ratkaisukeskeiseksi terapeutiksi, sittemmin myös seksuaaliterapeutiksi. ”Eräässä seminaarissa käsiteltiin synnynnäisiä neurologisia poikkeamia, mm. autismin ja Aspergerin kirjoa ja erityisherkkyyttä. Asiantuntijan alustus oli todellinen herätys, näin elämääni uusin silmin ja mietin, pakeninko lapsuuteni omituisuutta kirjoittamiseen.” Syyksi paljastuikin maailmalla jo 1990-luvun alkupuolella löydetty, mutta Suomessa viiveellä tiedostettu ja tutkittu erityisherkkyys, joka ei ole syndrooma tai diagnoosi, vaan synnynnäinen neurologinen ominaisuus. ”Ilmaisu ”neurologinen sensomotorinen herkkyys” kuvaisi englanninkielistä highly sensitive personality -termiä tarkemmin”.
Kirjan jokainen luku alkaa luettelolla ympäristön käyttämiä, hankalaa ismistä kuvaavia sanoja – näistä voisi vaikka rakentaa erityisherkkyyden sanastoa. Kirja on saanut valtavasti positiivista palautetta, eikä ihme, sillä tutkimusten mukaan noin 20 prosenttia ihmisistä kuuluu erityisherkkiin ja asian tiedostaminen saattaa olla monille uskomaton helpotus. Snellman onkin koostamassa tietokirjaa, jossa aiheen suurimman nimen, Elaine Aronin tutkimuksia päivitetään ja täydennetään nykyhetkeen ja nimenomaisesti suomalaiseen kulttuuritaustaan.
Kahden vaativan luovan ammatin yhteensovittaminen luonnostuu Anja Snellmanilta hyvin. Aamupäivisin hän kirjoittaa ja iltapäivisin hoitaa praktiikkaansa terapeuttina. Terapeuttina hän pääsee luonollisesti ammentamaan kokemuksistaan, mutta hän varoo ”viemästä aiheitaan kotiin”. Hän kertoo koulutuksessa olleen pitkän kurssin rajan vetämisen tärkeydestä ja keinoista ja sanoo käyttävänsä itsekin joitain rituaalintapaisia konsteja irroittautuakseen asiakkaittensa ongelmista. ”On ihana ja helpottava mennä siihen toiseen, kirjoitettavaan tarinaan, hän vakuuttaa. ”Toisaalta terapeutin työ tukee kirjoittamista, kirjailijahan pohtii koko ajan ihmisten sielua”.
Anjan päihdeterapeuttina viettämä aika heijastuu toistaiseksi viimeistä edeltävässä romaanissa Lähestyminen, joka kuljettaa aasinsiltaa pitkin kohti mielessä neljännesvuosisadan ajan siintänyttä aihetta, ”saarta”, niin konkreettisesti kuin kuvannollisestikin. Konkreettisesti saari on Kreeta, missä Anjalla on ollut yli 20 vuotta toinen koti, eri mittaisia vuokrasopimusasuntoja ja yksi hyvin rakas talo ja missä hän käy edelleen usein. Lähestymisessä Kreikkaa symboloi terapeutin asiakkaana olevan nuoren päihderiippuvaisen miehen tuntematon kreikkalainen isä. Kirja kertoo kahden toisistaan hyvin paljon erilaisen maailman kohtaamisen mahdollisuudesta.
Omaelämäkerrallissävytteiseen linjaan kuuluu myös surullisen kaunis Syysprinssi, kirjailijan ja maineikkaan runoilijan rakkaustarina, jossa nuoruuden rakastavaiset kohtaavat vuosikymmenten jälkeen miehen jouduttua mielisairaalaan. Romaanista syntyi elokuva Alli Haapasalon ohjaamana.
Tähän kielellisesti vahvasti runolliseen linjaan lomittautuvat aiheiltaan aina hyvin ajankohtaiset, jopa aikansa edellä olevat fiktiiviset romaanit.
Kirjallaan Pelon maantiede Snellman sohaisi kunnolla ampiaispesään. Romaani on hurja tarina seitsemästä naisesta, jotka perustavat yliopiston naistutkimustiedekunnan kylkeen segregaatiofeministisen liikkeen nimeltä Keskiyön instituutti. Nämä monella tapaa aiemmin hyväksikäytetyiksi ja pahoinpidellyiksi joutuneet naiset päättävät kostaa miehille. Kirja ei kuvaa väkivaltaa suoranaisesti, kohokohtaa lähestytään hyvinkin hitaasti ja kuten Snellmanilla usein, monet ratkaisut ja taustat jäävät avoimiksi, silti kirjan tunnelma on thrillerimäisen painostava. Kirja sai aikaan myös valtavan kohun ja ryöpytyksen sekä feministien taholta, jotka syyttivät Snellmania naistutkimuksen halveeraamisesta, että ärsyyntyneiltä mieslukijoilta. Karmivana anekdoottina Anja kertoo tämän romaanin löytyneen kuulun ampumaratamurhaajattaren kirjahyllyltä. Kirjailija ei joutunut sentään syytteeseen, kuten amerikkalainen ammattisisarensa Patricia Cornwell, jonka kirjoittama murha tuli todellisuudessa kopioiduksi. ”Tänä päivänä tätä kirjaa luetaan jo toisella tavalla”, pohtii Anja.
”Joskus tuntuu, että kirjoittaa jostain sellaisesta, joka on vasta tulossa julkiseen keskusteluun – herkkä kirjailija saattaa aistia ajan heikkoja signaaleja ennen kuin ne nousevat pinnalle”, kommentoi Anja seuraavaa romaaniaan, Safari Clubia, viitaten kirjan ilmestymisen aikoihin polemiikkia herättäneeseen Matti Ahde -jupakkaan ja sitä seuranneeseen laajempaan ilmiöön. Romaanin päähenkilö on Korkeasaaren eläinlääkäri, hän kohtaa työssään yliopistonaikaisen professorinsa, joka siihen aikaan raiskasi hänet ja joka nyt jatkaa hänen vainoamistaan.
Anja tekee jokaista fiktiivistä romaaniaan varten huolellista taustatyötä. Pelon maantiedettä kirjoittaessaan hän teki yhteistyötä oikeuslääkäri Helena Rannan kanssa, Äiti ja koira -romaania varten Viikin laboratoriossa. Safari Clubin aidontuntuinen eläintarhamiljöö syntyi Anjan työskenneltyä eläinlääkärin ”firaabeli-assistenttina” Korkeasaaressa vuoden ajan. Eläimet ovat jo sinänsä lähellä Anjan sydäntä, romaaneissa ne kantavat lisäksi vahvaa symboliikkaa, taikka toimivat kertojina tai näkijöinä.
Jos Snellmanin tuotannon tärkeimpiin aiheisiin kuuluu eitämättä naisiin kohdistuva monikasvoinen väkivalta, niin toinen äärettömän tärkeä aihepiiri on lasten ja nuorten tilanne, tietty pahoinvointi, turvattomuus ja syrjään joutumisen tunne hyvinvoinnin kulissien takana, lasten ja heidän vanhempiensa kohtaamattomuus.
Lemmikkikaupan tytöt on Snellmanin romaaneista se, joka on kerännyt paljon myös mieslukijoita. Anja kertoo tutkimuksista, joiden mukaan miehet lukevat miltei pelkästään miesten kirjoittamia ja pääsääntöisesti ns. miehisiä kirjoja. Tätä edesauttavat jopa naiset ostamalla miehilleen miltei vain miehisiä kirjoja. ”Kun kysyn kirjallisuusterapiassa vertaisryhmien miehiltä, kehen kirjallisuuden naispuoliseen sankariin he pystyvät samaistumaan, käy ilmi, etteivät he ole lukeneet ainuttakaan sellaista kirjaa, näin syntyy selvä vinouma”, pahoittelee Anja.
Tämän romaanin yhtenä teemana on lapsiporno ja -prostituutio. Lemmikkikauppaan harjoittelemaan hakeutuneita murrosikäisiä tyttöjä houkutellaan vaivihkaa töihin kaupan takana toimivaan bordelliin. Eräs tyttö murhataan, toinen toimii tarinan kertojana ja taustalla pyörii murhatun tytön äidin päivä, jona hän tajusi tyttärensä kadonneen. Kotona ovat asiat periaatteessa hyvin, mutta vanhemmat tekevät uraa, kaikilla on kiire, perheenjäsenet elävät kukin omassa kuplassaan, eivätkä kohtaa toisiaan. ”Noina vuosina on alettu keskustella ruutuajan rajoittamisesta ja perustettiin ensimmäisiä työryhmiä netin keskustelupalstoja valvomaan.” Taustatyönä Snellman haastatteli seksuaaliväkivaltaa tutkivia rikospoliiseja ja sanoo olevansa terapeuttina samaa mieltä heidän kanssaan siitä, ettei ns. ”lapsikohteisen seksuaalisen ominaisuuden” omaavia henkilöitä, kuten pedofiileja kauniimmalla termillä kutsutaan, pidä lähestyä linkkausmielellä. Romaanin tytön kaapanneen Saarnaajan hahmo ei ole yksiselitteisesti tuomittava, hän on sairas, mutta toisaalta erittäin sivistynyt ja tavallaan hyvä ihminen, joka sitoo tytön itseensä ns. Tukholma-syndroomasta tutuin tavoin. ”Lukijoissa tämä hahmo herätti yllättävän voimakkaita reaktioita, heidän mielestä hänet olisi ehdottomasti pitänyt tappaa tai antaa jäädä kiinni”, kertoo Anja. Tarinan eräs teema, se, miten suru muuttuu mediatapahtumaksi, keskustelee romaanin Lyhytsiipiset kanssa, joka on Bodom-järven murhia ja toisaalta Nabokovin Lolitaa mieleen tuova tarina teinitytön ja opettajansa suhteesta ja murhattujen nuorten vanhempien tulevaisuudesta.
Viisi vuotta ennen suurta pakolaisaaltoa ilmestyi Parvekejumalat, joka on hyvin ajankohtainen tänäänkin. Tämä kirja tavallaan keskustelee Lemmikkikaupan tyttöjen kanssa: molemmissa pohditaan rajojen ja vapauksien sopivan suhteen tärkeyttä ja kohtaamattomuuden tuhoisuutta. Toisaalta ”tämä kirja saattaisi tänään saada haukut poliittisesta epäkorrektiudesta tai kulttuurisesta omimisesta. Mutta on väärin ja kauheaa, miten tänään joutuu varomaan sanomisiaan! Taiteilijan oikeuksiin kuuluu pukeutua kenen tai minkä tahansa nahkoihin, kirjoittaa vaikka kahvipullan tarina minä-muodossa. Ellemme tätä hyväksy, kohta ei ole kaunokirjallisuutta olemassakaan!”, ihmettelee Anja, korostaen samalla toimineensa Suomi-Somalia seuran hallituksessa ja tietävänsä hyvin, mitä kirjoitti.
Romaanin toinen päähenkilö on vanhoillisen muslimiperheen vapautta kaipaava ja kapinallinen teini-ikäinen tytär jostain itä-helsinkiläisestä lähiöstä ja toinen puolestaan liian vapaamielisesti kasvatettu ja elämäänsä rajoja etsivä kantasuomalainen nuori nainen, joka viehättyy islamista ja ryhtyy muslimiksi. Pelko, uhan tuntu, kunniamurhat, naisten silpominen – siinä elementtejä thrilleriin. ”Onneksi nykyään on olemassa Monica-turvakoteja, joihin oloaan uhatuksi tuntevat tytöt voivat mennä”, miettii Anja.
Vuosikausia kypsytelty haave Kreetan saaresta romaanin tapahtumapaikkana synnytti Anjan uusimman romaanin, Kaikkien toiveiden kylän, jonka kansikuvakin on mainitsemisen arvoisen kaunis, se kuvaa Knossoksen palatsin seinäreliefejä. Tarina kertoo kahden naisen yhteisestä kesästä Pneuman autioituneessa vuoristokylässä. Agave, kylän 93-vuotias viimeinen asukas löytää vuoristopolulta pahasti loukkaantuneen vaalean nuoren naisen. Monica on toiminut Kreetalla matkaoppaana. Kahden hyvin erilaisen naisen hitaan ystävystymisen taustana on huikeasti kuvailtu Kreetan luonto, sen puut, kivet, tuulet ja erityisen vahvasti mieleen jäävät eläimet. ”Romaanissa eniten minua on aasissa”, nauraa Anja. Kylän alla leviävä laaja luolisto, jota kyläläiset käyttivät pakopaikkanaan historian myrskyisissä vaiheissa, on kaikkien toiveiden kylä, ”mutta yhtä hyvin sitä voisi kutsua kaikkien pelkojen kyläksi”. Naisten muistojen ja kirjeiden kautta eteemme piirtyy Kreetan sotaisa lähimenneisyys, mm. Saksan miehitys toisen maailmansodan aikana. Kirja on myös romaani rakkaudesta ja pettymyksestä – ja tietenkin naisten alistamisesta kautta aikojen.
Romaani toimii myös loistavana nojatuolimatkaoppaana Kreetan saareen. Näin, vaikka Anja on huolissaan saareen kohdistuvasta massaturismista,, vuosittaisesta viiden miljoonan kävijämäärästä, joka on vahingoittamassa saaren luontoa. Sillä: ”Pneumalla on, kuten kylillä tapaa olla, sielu. Siksipä kylät eivät katoa, vaikka ne tyhjenisivät. Kylät ovat muutakin kuin ihmistensä historia: eläimet, puut, kivet, tuulet, tuoksut ja maisemat. Missä synnyt, siellä on syli. Kylä on syli.”
Anja ehtii kertoa muista romaaneistaan vain lauseen-parin verran, vaikka puhumista riittäisi niistäkin. Näin laajasta aiheiden ja tyylien kavalkadista jokainen voi löytää mieleisensä romaanin!
Anja Snellmanin kirjailijavierailu on kuunneltavissa osoitteessa: www.kajastuslehti.fi/