Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Tänä kesänä on kaivattu hartaasti sadetta, viritelty sadetanssejakin, kun taas viime suvena yritettiin urakalla ohjata liikoja vesiä pois puutarhasta. Se vetää vakavaksi myös kotitarveviljelijän ammattilaisista puhumattakaan. Kaikki meistä syövät monta kertaa päivässä, siksi katovuodet koskettavat jok’ikistä ennemmin tai myöhemmin.
Marjapuskassa ja perunapenkin vierellä kyykkiessä ehtii hyvin pähkäillä maailman menoa. En luettele tässä faktoja, monenko asteen lämpötilan nousu lämmittää maapalloa minkäkin verran ja mitä siitä seuraa: niitä lukuja näkee päivittäin eri lähteistä. Pohdinpa vain yksittäisen ihmisen merkitystä koko valtavassa myllerryksessä.
Meidän plantaasillamme kaikki on kasvanut hyvin, koska olemme voineet kastella vähäisiä viljelyksiä järvivettä pumppaamalla. Kun perunat saattoi istuttaa jo helteisen toukokuun alussa, päästiin niitä syömään heinäkuun ekoilla viikoilla. Ja kiitos kuivakäymälä- ja viherjätteestä vuosia muhineen kompostimullan, makoisia ovat. Niistä saamme nostetuksi
talven tarpeen maakellariin ja sieltä kattilaan.
Tillit ja retiisit rehottavat valtoimenaan, mutta komeana röyhistellyt lehtikaalipenkillinen hävisi parempiin suihin. Tyytyväisen oloinen rusakonpoikanen loikki päivittäin rantapolulla vastaan mennessäni aamu-uinnille. No, muonansa pitkäkorvakin tarvitsee, vaikka löytäisi toki sen muustakin kasvustosta.
Karviais- ja viinimarjapensaiden runsaan sadon ääressä mietin vakavasti ilmastonmuutosta. Hehkuva aurinko on antanut marjoihin kerrassaan oivan aromin. Näin ääripäiset kesät todistavat siitä, että elämme yhdettätoista hetkeä. Jos ilmakehä vielä lämpenee lisää, käy ihmiskunnan kalpaten. Jo nyt taistellaan ruoasta ja puhtaasta vedestä.
Poimin kesäomenoita puusta koriin ja aion pakastaa ja keittää soseeksi ne, jotka eivät mene suoraan suuhun. Mutta mitä ihmettä tämmöinen tavis kykenee tekemään? Ilmastotutkijat sanovat, että liikenne, ruoantuotanto ja asuminen synnyttävät eniten ilmakehää lämmittäviä kaasuja.
Asumuksia on lämmitettävä uusiutuvalla energialla niin paljon kuin suinkin. Niinpä poltamme kuivaa koivuklapia talven mittaan, sähköä käytetään hyvin hintsusti eikä öljyä ollenkaan. Ruohonleikkuri toimii ruismoottorilla, polttomoottorikäyttöinen lumilinko ei kuunaan tule pihaan. Moottorisaha on ainoa, jossa palaa bensa.
Katolle asennetut aurinkokeräimet kuumentavat puolen vuoden ajan käyttöveden ja lämmittävät patterit huoneissa hienosti. Ihmettelen vain, miksi sellaisia ei suosita enempää. Aurinkopaneelit kehräävät sähköä pienlaitteisiin. Taivaan generaattori onkin ainoa ilmainen energianlähde.
Junalla ja bussilla reissataan pitemmät matkat eikä lennetä lainkaan. Ja fillarilla on liikuttava entistä enemmän, samoin jalkaisin. Jokainen lihasvoimin taitettu matka on hyvästä. Kunpa autosta voisi luopua kokonaan. Kunpa ihminen ei tarvitsisi edes sähköautoa.
Syrjässä asuvien omaatuntoa kolkuttaa usein, sillä jos ei julkinen liikenne toimi, on pakko körötellä omalla kotterolla. Toinen mahdollisuus on hautautua mörskäänsä, mutta se vaihtoehto ei houkuttele ketään.
Entä miten kotikokki tai työpaikkaruokailija voisi rukata sapuskaansa, jotta merien pinnat eivät nousisi huuhtomaan etelämerten saarivaltioita aaltoihin asukkaineen infroineen? Ainakin osittainen kasvisruokavalio on välttämätöntä, sillä lihankasvatus tuottaa kasvihuonekaasuja ja vaatii peltoalaa kymmeniä kertoja enemmän.
Kotimaista järvikalaa meillä kuluu runsaasti, maitojalosteita voisi vähentää vieläkin enemmän. Ruokaa ei saa koskaan panna roskiin, ja lähellä tuotettu ruoka valitaan ykkösenä. Ja jos edes omat perunat pystyy kasvattamaan itse, edistää sekin edes hiukan oman hiilijalanjäljen kutistamista. Tuntuu vain niin kovin mitättömältä yhden murehtivan mummelin valinnat.
Mutta pahinta olisi, ellei tekisi sitäkään vähää. Apatia tappaa varmasti, periksi ei saa antaa. Pienistä puroista syntyy se iso virta, jota kannattaa leventää vielä, kun ei ole totaalisesti liian myöhäistä. Me kaikki teemme ne päätökset, jotka joko pelastavat tai tuhoavat maapallon.