SATA LASISSA
Teksti: Kari Enqvist
Kirjoittaja Kari Enqvist on professori ja Suomen tunnetuimpia luonnontieteellisen maailmankuvan selittäjiä ja tieteen popularisoijia.
Italialainen Emma Morano kuoli hiljattain 117 vuoden ja 137 päivän ikäisenä ja oli kuollessaan maailman vanhin nainen. Etelä-Koreassa naisten odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä on jo ylittänyt 90 vuoden rajapaalun, ja meillä Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on alkanut miettiä väestön ikääntymisen yhteiskunnallisia seuraamuksia. Se on käynnistänyt harmaantuvaa Japania esimerkkitapauksena tarkkailevan hankkeen nimeltä ”Satavuotiaiksi”. Kuuleepa myös radion Onnen sävelessä yhä enemmän satavuotistoivotuksia.
Hurjimmissa haaveissa ihminen elää pian useampia vuosisatoja. Toki moni epäilee, onko se fysiologisesti edes mahdollista. Tuhatvuotinen ihmiselämä edellyttäisi kehon jatkuvaa korjailua jo aivan molekyylitasolla. Se vaatii myös keinotekoisten laitteiden ymppäämistä ihmiseen. Kaikki tällainen vaikuttaa nyt pelkältä tieteiskuvittelulta. Silti on kiinnostavaa pohtia huimasti pitkitetyn ihmiselämän seuraamuksia.
Eliniän pituudesta huolimatta sydän lyö samaan tahtiin. Tapahtumat tapahtuvat aina samaan tahtiin. Tällä on järisyttäviä seuraamuksia sekä pitkäikäisten yhteiskunnalle että heille itselleen. Sen vuoksi pitkä ikä ei tarkoita vain lisää elinvuosia. Se merkitsee paljon muutakin.
Raamatun patriarkoista vanhin oli Metusalah, joka kuoli 969-vuotiaana. Millainen olisi tulevaisuuden metusalahien maailma?
Inhimillisillä elämyksillä on sekä luonnollinen rytminsä että tylsistymispisteensä. Millaisella toiminnalla ihminen siis täyttäisi nuo elämänsä monet vuosisadat?
Myös tulevaisuudessa ihminen käy koulunsa muutamassa vuosikymmenessä. Mitä tapahtuisi sen jälkeen? Pitäisivätkö vastavalmistuneet välivuosisadan? Mutta kuka viitsisi kierrellä sata vuotta Intiaa repputuristina?
Ehkä jotkut kieltäytyisivät pitkästä elämästä. Parempi palaa liekillä kuin kyteä, he julistaisivat ja kuolisivat nuorina, vain 200 vuotta viinaa ja huumeita vedettyään. Mutta kuka sellaistakaan jaksaisi?
Kuka metusalahien valtakunnassa uskaltaisi ottaa riskejä? Miksi tehdä mitään kun käytettävissä on vielä niin paljon aikaa? Mitä tässä hötkyilemään, palataan asiaan sadan vuoden päästä. Mitään uutta ei syntyisi. Yhteiskunnat jumittuisivat paikoilleen.
Mutta mikä tärkeintä, yhteiskuntien voiteluaine eli raha kokisi olomuodon muutoksen.
Kun nyt panee 30-vuotiaana lapsiaan varten säästöön 1000 euroa, kolmen prosentin niukalla korolla kiitolliset perilliset kuittaavat 90 ikäisenä kuolleelta vaariltaan 5892 euroa.
Yhdeksänsataisen kuollessa pesämuna olisi samaisella korolla kasvanut 150 tuhanteen miljardiin. Häneen verrattuna maailman nyt rikkain mies Bill Gates olisi keppikerjäläinen. Satojen vuosien aikana raha näet kasvaa korkoa korolle tavalla, joka saa hitaimmankin ymmärtämään eksponenttifunktion käyttäytymisen.
Tämän valtaisan omaisuuden perimistä itsekin pian kahdeksattasataa käyvät lapset joutuisivat odottamaan malttamattomina monta, monta vuosisataa. Eivätkä vain lapset vaan myös muut jälkeläiset, joiden luku laskettaisiin helposti tuhansissa. Vai haluaisiko kukaan enää tehdä lapsia?
Ehkei maailmaan edes mahtuisi lapsia. Niitä syntyisi osapuilleen nykytahtia, ensimmäiset jo parikymppisille. Luonto kun tunnetusti vetää tikanpoikia.
Hedelmällisyysikä voisi ehkä vähän nousta niin, että tulevaisuudessa lapset tehtäisiin nykyistä vanhempina. Syntyvien määrä ylittäisi kuitenkin nopeasti kuolevien määrän. Kenties joku haluaisi lapsen satavuotispäivänsäkin kunniaksi. Maailma hukkuisi nuoriin ihmisiin.
Ja he kaikki olisivat köyhiä suhteessa monisatavuotiaisiin.
Tämä yhtälö on kestämätön. Metusalahien maailmassa rahan ja vaurauden olemus ei voi säilyä nykymuodossaan. Joka tapauksessa metusalahien maailma olisi hyvin epätasa-arvoinen.
Tulemmeko siis näkemään yhteiskunnan, jossa liki tuhatvuotiaat, tauteja ja terroristeja pelkäävät superrikkaat vanhukset piileskelisivät steriileissä, vartioiduissa linnoituksissaan robottien palvelemina ja haurasta terveyttään jatkuvasti korjaillein? Muurien ulkopuolella parisataavuotias vihainen nuoriso väijyisi turhaan tilaisuuttaan.
Yliopistoissa vanhat professorit viivyttelisivät puolikin vuosituhatta nuorempien urakehityksen tulppina. Tulevaisuuden Paavo Väyrynen ehtisi perustaa kymmeniä puolueita ja pyrkiä satoja kertoja uuteen julkiseen virkaan.
Nämä ovat sen verran puistattavia näkymiä, että tuota maailmaa ei kannata edes tavoitella.